Väritän kasvoni mustikalla

Ylihuomenna viedään loput tavaroistani yksiöön, ja sitten minun pitäisi jo olla siellä, sisustus on hirveä, eikä se tunnu kodilta. Mutta ei Lahti muutenkaan. Olisin niin kovin halunnut Turkuun. Tai Helsinkiin. Koska meri ja mukulakivikadut. Vanhat rakennukset.

Ja minulle tulee ikävä metsää, niitä pieniä polkuja jotka ovat vain minun, pöllön huhuilua syvältä kuusikosta. Piiloutumista sananjalkapeiton suojaan. Sillä minä olen yhä samanlainen kuin alle kouluikäisenä, silloin kun veimme äidin kanssa koiria lenkille ja minä heittäydyin näkymättömiin aina jonkun vieraan kävellessä vastaan. Se mies kysyi kukas tuo on? Ja äiti ei oikein tiennyt mitä vastata, kun makasin puun takana käpertyneenä kokoon kuin osteri.

Olen tehnyt kaksi taulua elokuun yhteisnäyttelyä varten, tänään vielä kolmas. Ja sitten ovat ne runot ja tarinat, joku kysyikin mitä sille kirjalle tapahtui, ei mitään, ei yhtikäs mitään, minä en uskalla lähettää käsikirjoitusta kustantajalle. En toistaiseksi.

En tiedä, kuinka usein pystyn enää päivittämään tätä blogia. Minulla ei ole omaa konetta, ei varmaan vielä pitkään aikaan. Eikä sen puoleen televisiotakaan, elän tyhjiössä ja tuijotan seiniä. Erityisesti sitä, jonka vuokranantaja oli joskus keksinyt maalata sinapinväriseksi.