Schwarzer Engel, lass mich fliegen wie noch nie

Tämä blogi alkaa olla jo kuollut
eikä se juurikaan hämmästytä, sillä niin olen minäkin
asiani ovat huonommin kuin pitkiin aikoihin
kenties huonommin kuin koskaan ennen

En pysty enää kirjoittamaan, sillä kaikki on niin tyhjää
katkenneita ajatuksia ja kadonnut keskittymiskyky

Marraskuussa tapasin tytön, jota tapailin vain hetken
Joulukuussa nelikymppisen naisen, joka oli helvetin sekaisin
ja aloitin neljä kuukautta kestäneen suhteen, jossa ei ollut mitään järkeä
ja joka päättyi kaikkea muuta kuin hyvin

Paniikkihäiriöni ja ahdistukseni ovat kasvaneet hallitsemattomiin mittasuhteisiin
neurologilta uusi diagnoosi: essentiaalinen vapina
Naapurini luuli minun muuttaneen pois, kun ei ollut nähnyt minua viikkoihin
Opinnot eivät ole edistyneet ja olen pian ongelmissa Kelan kanssa

Kun asunnosta poistuminen on lopulta mahdotonta
Voimakas vapina, puristus rinnassa, lisälyönnit ja jalat, jotka eivät kanna
Kun on helpompaa jäädä paikoilleen
pahentaa tilannetta tieten tahtoen ja tahtomattaan
kadota ennen sosiaalista kanssakäymistä vessaan ja vetää sekaisin lääkkeitä ja vodkaa
ja juoda myös iltaisin, jotta voisi nukahtaa

Kun ymmärtää, ettei tulevaisuutta ole
ettei ole enää sitä Viikkaa, jonka joskus tunsin

And in between it's never as it seems

Tapailen samaan aikaan kahta eri tyyppiä ja tunnen itseni täydeksi kusipääksi. Kun toinen laittaa viestiä: "On sanomattakin selvää, että olet mulle todella tärkeä" ja minä en osaa vastata juuri mitään, en mitään järjellistä tai jotain, mitä tarkoittaisin oikeasti. Kun en pysty luottamaan kehenkään ja toisaalta en voi luottaa edes itseeni. En ole koskaan voinut. Minkään suhteen.

Ahmimishäiriöni on jälleen pahentunut, enkä ole uskaltanut käydä vaa'alla enää aikoihin. Tästä lähtien en voi ostaa jääkaappiini enää mitään muuta kuin kaikkein askeettisimmat tarvikkeet aamu- ja iltapalaan. Eikä minulla olisi edes rahaakaan muuhun, sillä olen tuhlannut aivan liikaa lävistyksiin ja vaatteisiin. Sen vuoksi jätin menemättä myös silmänpohjien jälkitarkastukseen.

Opintopisteiden määrässä laahaan kaikkia muita valovuosia jäljessä. Esseet Tennessee Williamsista, Walt Whitmanista ja T. S. Eliotista ovat roikkuneet tekemättöminä Google Drivessa jo joulusta asti. Queer-tutkimuksen tenttiä varten olen lukenut vasta yhden teoksen ja tällä vauhdilla suoritan kurssin kenties maailmanloppuun mennessä. Olen jakanut kurssit päin helvettiä ja seuraava vuosi näyttää kaikin puolin painajaiselta.

Hyvä Viikka.

Shoot it up, straight to the heart please

Kävin perjantaina silmänpohjatarkastuksessa Terveystalossa. Odotusaulassa luin Hankalaa sukupuolta ja toivoin että ei enää, ei nyt kun mumminkin kuolemasta on vain muutama viikko. Toivoin vielä istuutuessani mustaan nojatuoliin ja asettaessani pääni telineeseen, katsoessani häikäisevän kirkasta valoa. Mutta ei se mene niin.

Oikeassa silmässä verkkokalvon repeämä ja lukuisia pieniä läpikuultavia pyöröreikiä, lattice-muutos levinnyt molempiin silmiin kauttaaltaan. Joulun jälkeen laserhoito keskussairaalassa. Lääkäri myönsi, että hyödyn sijaan laserin on todettu aiheuttavan miltei enemmän haittaa ja tuhoavan samalla tarkan näön aluetta. Mutta minun tilanteessani ei voida tehdä muutakaan, sillä ilman hoitoa verkkokalvo irtoaisi heti. Tulen menettämään yhä kiihtyvällä vauhdilla näkökenttäni laitaosat, kunnes näkökenttä kaventuu putkimaiseksi jäänteeksi. Ja katoaa lopulta kokonaan.

Opiskelu on nopeuttanut merkittävästi prosessin etenemistä, enkä lainkaan tiedä, mitä minun pitäisi jatkossa tehdä. Silmäni eivät kestä sitä loputonta lukemista, jota kirjallisuuden opinnot edellyttävät. Rivien seuraaminen aiheuttaa jo selvää fyysistä kipua. En pysy samassa tahdissa kuin muut, en pysy enää missään tahdissa.

Kun kävelen kadulla, toivon jonkun vastaantulijan tappavan minut, yllättäen ja vailla syytä. Toivon, että minulla olisi rohkeutta astua parvekkeen kaiteen yli. Juosta viime hetkellä rekan eteen. Mitä tahansa. Ihan mitä tahansa.

What doesn't kill you, makes you wish you were dead

Mummi kuoli keskiviikkoiltana. Syöpä levisi kahdessa kuukaudessa valtavalla nopeudella, eikä tämä vieläkään tunnu todelliselta. Ei mikään tunnu. Hautajaiset ovat jouluna ja minua ahdistaa mennä paikalle, ahdistaa näyttää kaikki ne tunteet, joita yritän aina padota ja tukahduttaa mahdollisimman pitkään. Lääkkeillä ja alkoholilla ja ahmimisella ja ihoni tuhoamisella. Kun tekisi mieli vain huutaa ja huutaa ja huutaa.

Väsyttää liikaa, en jaksa enää keskittyä luennoilla tai lukea tai kirjoittaa tai keskustella tai yhtään mitään. Opintopisteitä ei ole kertynyt koko syksyn ajalta vielä ainuttakaan ja odotankin vain, milloin Kela ottaa minuun yhteyttä. Myös psykiatri oli huolissaan siitä, etten ole osoittanut edistymistä juuri minkään suhteen. Tämä oli kai sitten tässä.

And re-establish laughter in the dolls house once again

Tämä blogi alkaa muistuttaa kuollutta ja samoin minä, kaikkien niiden kuukausien aikana kun olisin halunnut kirjoittaa ja samalla tuhota joka ainoan tekstin

kun olen maannut lattialla ja yrittänyt olla kuuntelematta niitä pakkoajatuksia, jotka ovat aina siellä, jotka eivät tukahdu lääkkeillä, alkoholilla tai niiden yhdistelmällä

tapa itsesi tapa itsesi tapa itsesi

hyppää hyppää hae veitsi tai hyppää

ja se olisi niin helppoa, parveke ja kahdeksas kerros, asfaltti

Kun olen huutanut isälleni puhelimessa, etten enää jaksa, enää en, että olen sairaampi ja yksinäisempi kuin koskaan ennen, en pysty puhumaan ihmisille, en käymään missään ottamatta lääkkeitä yli sallitun rajan, en osallistumaan kontaktiopetukseen, en keskittymään tenttikirjoihin saati muistamaan mitään, en aloittamaan esseiden kirjoittamista, en keräämään opintopisteitä samaa tahtia kuin muut, en ajattelemaan

Vihaan itseäni ikuisesti ja vielä senkin jälkeen, jos joudun nyt luovuttamaan ja tunnustamaan olevani oman setäni kopio, se jota joskus ennen häpesin, sekakäyttöä ja hoipertelua ja lattialle levinneitä pillereitä

Olen niin kiinni rauhoittavissa, etten selviä päivääkään niitä ilman, en edes ollessani yksin, en halunnut tätä, mitään tästä, olla mieleltäni täydellisen sairas ja vailla sitä, mitä kutsutaan elämäksi, myöntämään, että jos YTHS:n psykiatri päättää lopettaa rauhoittavien kirjoittamisen, minä tapan itseni

Mummi sai elokuun lopussa akuutin skitsofreniakohtauksen ja hänet vietiin ambulanssilla keskussairaalaan, jossa samalla todettiin sattumalta myös pitkälle levinnyt suusyöpä

ja kaikki on edennyt niin nopeasti, mummi ei pysty puhumaan, ei syömään ilman letkuja, ei mitään, ja kipujen lievitys on ainoa mitä voidaan enää tehdä

Enkä minä ole nähnyt mummia yli vuoteen, kaiken sen vuoksi mitä minä olen, sukulaisten mielestä on parempi niin, mummi ei hyväksyisi ja pahentaisin hänen oloaan vielä enemmän, enkä minä juuri ihmettele, sen jälkeen kun ajoin pääni kaljuksi on moni muukin ottanut minuun etäisyyttä

Olen pahoillani, niin helvetin pahoillani kaikesta.

That are giant hands of smoke and leprosy

Joku kysyi, olenko ok, mutta en minä todellakaan tiedä. En ole osannut vastata ainoaankaan kysymykseen näiden kuukausien aikana, luulin että jokin olisi muuttunut ja sitten kuitenkaan ei

miksi opiskelet kirjallisuutta

mitä aiot valita sivuaineeksi

mitä haluaisit  tehdä myöhemmin

miksi et koskaan käy missään

minkä takia ahmit vähintään kerran viikossa

miksi revit ihoasi

Psykiatrian poliklinikan ylilääkäri oli huolissaan rauhoittavien käytöstäni, eikä hän enää aio uusia reseptiä. Ja moxit olivat ainoa motiivi, miksi tulin säännöllisesti paikalle, miksi kerroin voinnistani vakuuttavasti ja ympäripyöreästi en-mitään. Sen sijaan hän määräsi Voxraa, suunnitteli lähettämistäni persoonallisuushäiriötesteihin ja intensiiviseen terapiaan. Joten avohoito saa minun puolestani päättyä tähän.

Uutta masennuslääkettä en halua alkaa syödä, vaikka heille niin lupasinkin. Ja 19. päivä lääkäri soittaa ja kysyy nostetaanko annostusta ja minä sanon että valehtelin ja valehtelen, aina ja ikuisesti ja anteeksi.

Ylihuomenna on seuraava käynti polilla, enkä tiedä kuinka selittäisin tämän kaiken. Jos lopetan, jään kokonaan yksin, ja jos jatkan, minun on tehtävä kaikki heidän tahtonsa mukaan. En halua uusia reseptejä, en testejä, en ruokapäiväkirjoja, en henkilöitä, jotka istuvat pöytänsä takana ja nyökkäilevät ja kirjoittavat ruutupaperille yksittäisiä sanoja.

Isä on ainut, jolle pystyn puhumaan valehtelematta. Kun hän soittaa ja kertoo Olin gallerian vessassa ja äkkiä en enää ollutkaan, koko paikka tuntui täysin vieraalta ja epätodelliselta. Ja kun minä soitan ja sanon Vaatekaupassa luulin törmääväni johonkin toiseen, pyysin anteeksi peilikuvaltani, jota en tunnistanut. Eikä toisen ole pakko vastata mitään, ei nyökkäillä, ei kirjoittaa tyhjiä analyysejä. Sillä kumpikin tietää. Ilman selityksiä.

En ole varma, kuinka kauan jaksan opiskella ja kuinka selviän ilman lääkitystä. Kuinka elimistöni kestää sen, että havahdun toistuvasti kilon pähkinäpussi vierestäni ja että sen sisältö on siirtynyt puolessa tunnissa vatsaani. Tai sen, että ihoni on kauttaaltaan rikki ja että joudun ostamaan joka viikko metrin verran laastaria, pelkäämään vakavia infektioita.

Näiden väliin jääneiden kuukausien jälkeen olisin halunnut kertoa jotakin muuta. Mitä tahansa.

But ask me why, and I'll spit in your eye

Sain varasijalta paikan Jyväskylän humanistiseen tiedekuntaan (taide ja kirjallisuus). Otin sen vastaan, mutta aloitan opiskelun vasta ensi vuonna. Juuri tällä hetkellä en olisi mitenkään jaksanut, en muuttoa, hakemuksia, tutustumista, lukemista ja kaikkea. Lisäksi hoitosuunnitelmat täällä ovat vielä melko kesken.

Haluan maalata ja kirjoittaa vielä yhden vuoden. Vaikka olisinkin luuseri. Mutta näin on minusta parempi.

Trust me, I'm a rat

Tietokone on vihdoin täällä ja ehkä myös pari pyjamabanaania. Tunnustan salaisesti pitäväni niistä. Kuuntelen Cranesia ja minulla on pipo jossa on niin iso tupsu, että se painaa pään takakenoon. Luonnoskirja pyörii lattialla ja minun pitäisi tehdä kahdeksansivuista värisarjakuvaa, mutta enpäs teekään.

Omahoitaja kysyi, mitä minä aion toukokuun jälkeen. En mitään. Se on väärä vastaus, sitä ei hyväksytä.

Liian sekavaa, älkää huomioiko tätä merkintää.

Real life - killed me on the school bus

Omaa lomaa jälleen, mutta tiistaina kai on pakko palata takaisin. Teen mielummin töitä kotona, sillä silloin voin pitää taukoja koska haluan ja missä haluan. Tämä vahvistaa sen, ettei minun edes kannata hakea korkeakouluhin, jos minun silmäni eivät kestä täällä, eivät ne kestä muuallakaan.

Tarvitsisin uudet silmälasit, vaikka ei niistä paljoa apua olekaan. Hoitaja sanoi, että silmäni pullistuvat vähitellen yhä vain ulospäin, kuin ilmapallot. Se johtuu näön heikkenemisestä, niiden läpimitta kasvaa, mutta verkkokalvo niiden mukana ei. Se kiristyy ja repeää. Yritän olla ajattelematta, muuten tulisin hulluksi, vielä enemmän kuin nyt.

Teen sarjakuvia sopeutumattomuudesta ja pakenemisesta, käsikirjoituksen opettaja ei liiemmin pidä niistä eikä oikeastaan kukaan muukaan. Aiheiden pitäisi kai olla aina ajankohtaisia, mutta tuo on minulle ainoa käsitys ajankohtaisuudesta, on aina ollut. Piirrätkö sä koskaan mitään muuta kuin noita elukoita? Enpä juuri, en tosiaankaan.

Jos seinän takaa ilmestyisi Carabasin Markiisi, minä seuraisin kyselemättä.

'Cause I'm a loser, and sooner or later you know I'll be dead

Pakenin kesken viikon kotiin, sillä ahdistus alkoi kasvaa liian suureksi. En pystynyt enää kulkemaan ihmisten keskellä, S-marketissa nipistelin käsivarsiani pitääkseni itseni tässä todellisuudessa, mutta en minä ollut siellä, en tärisemässä kahvi-ja teehyllyjen välissä. Kirjakaupassa työnsin kassalla lukijaan ensiksi kirjastokorttia, löysin lopulta pankkikortin mutta näppäilin tunnusluvun sijasta sotuni loppuosan. Sydän alkoi muljahdella ja kasvot olivat valkoiset, myyjä katsoi minua kulmiensa alta, samoin seuraava asiakas.

Asunnossani istuin pitkään eteisen lattialla ilman valoja ja tuijotin itseäni vaatekaapin peilistä. Seuraavaksi makasin selälläni matolla ja kuuntelin repeatilla Patti Smithin Trespassesia. Aamulla en mennyt kouluun, soitin isälle ja pyysin päästä kotiin. Hän kysyi mitä oli tapahtunut, enkä minä osannut selittää. Itketkö sä siellä? Kolmena päivänä poissaolot kaikilta tunneilta, edellisellä viikolla äänityksen opettaja sanoi, että katsoo "myöhästymiseni" vielä sormiensa läpi, mutta nyt ei enää.

Arvasin, että näin tulee käymään. Neljä viikkoa meni hyvin, olin useimmiten ensimmäisenä paikalla, mutta sitten tapahtui jotain. Kun en minä osaa sopeutua, en helvetti edes puhua toisten kanssa. Olen aivan liian erilainen kuin ne muut, en jaksa selittää miksi joku asia on näin tai joku noin.

Kerran ne alkoivat puhua sokeutumisesta, siitä kun ei voisi enää lukea ja piirtää. Katsoa elokuvia. Vittu mä varmaan tappaisin itteni. Minä en sanonut mitään, en pystynyt, toisaalta olisin halunnut kertoa, mutta toisaalta en. Tuli käsittämättömän huono olo ja lähdin pois, silloinkin.

Kilpikonna palaa poikaystävänsä kanssa Suomeen ensi viikolla, sillä he eivät saaneet töitä Australiasta. Olen oikeastaan iloinen siitä, Kilpikonna tuntuu olevan ainut joka sietää minun kömpelyyttäni. Enkä minä edes osaisi enää tutustua uusiin ihmisiin.

Katatoninen skitsofrenia

Tulehdus meni ohi itsestään, hyvä niin, sillä muutoin iho olisi ehkä pitänyt avata. Pian minulla on suurentuneita imusolmukkeita kaikkialla, nyt jo sylkirauhasissa ja kainalossa.

Sain eilen hyväksymiskirjeen Lahden kansanopistosta. Olisin kuollut häpeästä, jos sitäkään ei olisi tullut, tunne siitä että on läpikotaisin lahjaton, auttamattomasti ja todistetusti.

Mummi toivottaa onnea, mutta ei se sitä tarkoita, Viikka ei ole pitkälle lukenut, yliopiston käynyt ja kansainvälisyyttä nähnyt tai mitään muutakaan niistä kamalista sanoista. Koska Viikan pitäisi olla taideteollisessa korkeakoulussa tai humanistisessa tiedekunnassa, mieluiten kuitenkin lääketieteellisessä. Sillä yliopisto on ainoa oikea, se on ainoa millä on väliä, se on käytävä vaikka vain periaatteesta, minä vihaan sitä.


Minun pitäisi kai hankkia tukia varten jokin todistus siitä, etten voi asua muiden kanssa, en edes tiedä voiko sellaista saada. Ja mitä he haluavat kuulla. Että olen vailla sosiaalisia taitoja oleva idiootti, täysin arvaamaton psykopaatti. Ehkä se on osittain tottakin, en päästä enää ketään liian lähelle, lihakseni jännittyvät ja pidätän henkeäni, haluaisin paeta. Fysioterapeutin lausunnosta: ei osaa rentoutua, ei pidä kosketuksesta, ei anna koskea itseään päähän.

Painoni on noussut jälleen normaalipainon alarajalle, toisinaan se ei haittaa mutta toisinaan kyllä, olen päättänyt etten aloita sitä kaikkea uudestaan ja pelkään aloittavani kuitenkin. Seuraan liian monia blogeja, jotka pyörivät vain laihduttamisen ympärillä, niiden pitäjät ovat minua laihempia, paljon laihempia. Ei sen pitäisi tuntua tältä, mutta tuntuu silti.

What else should I be? All apologies

Tietokoneeseen asennettiin uusi käyttöjärjestelmä ja ilmeisesti jotain muita korjauksia tehtiin myös. Sen pitäisi kuulemma toimia vielä ehkä vuoden tai kaksi. Mitä tosin epäilen vahvasti.

Kesäkuun aikana kävin muutamassa asuntoesittelyssä ja jätin yhteystietojani lähes kaikille Lahden kiinteistövälittäjille. Sillä kansanopiston asuntolassa en halua asua, siihen on monta syytä, huoneissa ei ole vessaa eikä suihkua, ja jos sellaiset haluaisi, pitäisi jakaa huone jonkun kanssa. Ja minä en kestä ketään muuta, eikä se toinenkaan kestäisi minua, en pysty syömään toisten aikana, en vieläkään ja en varmaan koskaan ikinä. Ja on niitä muitakin syitä.

Viime keskiviikkona eräs kiinteistövälittäjä soitti, ja sanoi että minulle oltaisiin valmiita vuokraamaan keskustasta yksiö, jota kävin päivää aikaisemmin katsomassa. Tein sopimuksen, ja nyt on avaimet ja epävarmuus ja paniikki.

Vuokra on 400e + muut kulut, koulutus 400e kuukaudessa, ja sitten pitäisi kaiketi olla rahaa ruokaan ja lääkkeisiinkin. Opintotuki yhdistettynä opintolainaan on ainoastaan 500e ja toimeentulotukea en saa. Mikä tarkoittaa, että olen kusessa ja edelleen riippuvainen vanhemmistani, joilla ei tosin ole rahaa edes elättää kunnolla itseään. Ja vain siksi, että olen ongelmatapaus ja kieltäydyn asuntolasta.

Pitäisi suunnitella muuttoa, mutta ei siitäkään tule mitään, sillä eilen vasen kainaloni kipeytyi täysin yllättäen, siihen levisi punainen, kova alue, jota ei pysty koskemaan. Tuntuu, kuin ihon alla olisi tennispallo. En voi liikuttaa kättäni mihinkään suuntaan, en edes nukkua, täytyy kaiketa kiinnittää siihen jokin kantoside joka pitäisi käden paikoillaan. Kuume nousee.

Tämä on luultavasti jokin Sjögrenin syndroomaan liittyvä akuutti rauhastulehdus tai suuri paise (kuinka ihastuttavaa taas kerran, ja tervetuloa muuten uusille lukijoille, kannattaa harkita uudelleen), pelkään että se leviää verenkierron kautta sydämeen. Ja pelkään myös, että koko kainalo täytyy viiltää auki. Mutta viikonloppuisin päivystys on turhan kaukana, pakko selvitä maanantaihin.

Unohtanut liikaa kaikesta

Turun ammattikorkeakoulu, elokuvan ja television koulutusohjelma.
(Keväällä 2012 ei ole hakua, mutta ei se haittaa.)

Koska haluan joskus tulevaisuudessa tuottaa parempia animaatioita kuin se roska mitä Suomessa näytetään, koska rakastan piirrettyjä jos mahdollista vielä enemmän kuin lapsena, koska ilman koulutusta en voi tehdä mitään, koska kiinnostus ruoanlaittoon johtuu lähes yksinomaan syömishäiriöstä, eikä sen pohjalle voi rakentaa.

Koska jos tästä joskus tulee loppu, ei minulle jää mitään. Paitsi ne kuluneet illuusiot, jotka eivät ole todellisia, joihin ei voi luottaa, jotka katoavat tai kadottavat minut.

Ja vaikka en tiedä, kuinka kauan silmäni kestävät, eihän kukaan tarkalleen tiedä, en voi jäädä odottamaan sokeutumista, se tapahtuu jos tapahtuu ja sen jälkeen on vain yksi vaihtoehto, mutta sitä en vielä halua ajatella.

Koska minä haluan luoda maailman, ei vaan maailmoja, ja nähdä omien hahmojeni elävän. Utopistisia haaveita, mutta ei minulla ole mitään menetettävää.

Murtumispiste

"Minä haluan olla vapaa. Aina ja ilman poikkeuksia."
- Sellainen on haave-elämää. Ei sellaista voi kukaan saavuttaa.

Olen yhä eri mieltä, mutta hyvä on, minä haen keväällä Jyväskylän kotitalousoppilaitokseen, ellen satu keksimään jotakin muuta. Vaikka se on vastoin kaikkea minussa, en enää kestä niiden katsetta, sitä sääliä ja inhoa kun ne ajattelevat: hylkiö siitä tulee, samanlainen kuin vanhemmistaan. Sillä kirjailijaa minusta ei tule, ei näillä lahjoilla jotka eivät ole keskivertoa paremmat. Mutta tutkimusmatkoistani en luovu, älkää luulkokaan.

Yhteiskunta on liian vahva. Liian vahva ja ruma.

"If I go crazy then will you still
Call me Superman"

Ne eivät osaa lentää

Pidän sateesta kun se ropisee hiljaa minun takkini hupulle ja takertuu silmäripsiin. Metsässä ei kukaan tule vastaan, minä pakenen ilman seuraajia, pakenen siivoamatonta huonetta, keskeneräisiä tarinoita ja liiaksi sokeroitua puolukkarahkaa. Etsin sanoja, jotka karkaavat luotani yrittäessäni ottaa niitä kiinni.

Kotona odotan tuhotulvaa ja rakennan pelastuslauttoja sohvatyynyistä, miten mukavaa olisi jos kaikki jäisi veden alle ja me seisoisimme katolla. Jossakin ajelehtisi teatterilaiva, minä voisin olla kuiskaaja.

Ehkä tulee vielä päiviä, jolloin sataa vähemmän eikä tien railoihin enää putoa. Hymyilin viimeksi maatessani Hyde Parkin nurmikolla vatsallani, aurinko oli yhtä lämmin kuin kesällä, mutta maassa oli kuolleita lehtiä ja piikkipalloja. Kaksi poikaa jahtasi puluja kädessään katkaistut oksat, pelästyneitä siiveniskuja ja naurua, mielessäni minä tapoin heidät kolmesti.

Aion pitää päätöksestäni kiinni, en hae opiskelemaan, näytän että on olemassa toinen tie. Minusta tulee renttu, runoilijarenttu, joka heitetään työpaikasta toiseen. Ja minä julkaisen sen kirjan, suunnitelma on melkein valmis, vain muutama sivu vielä ja sitten. Vaikka kuka sanoisi mitä.

Ettepäs onnistuneet.

Kaapissa rapistelee isoisoisoisoisoäiti

Jossakin syvällä huoneeni puurakenteissa tikittää kuolemankello, joka syö seinät ympäriltäni: yksi kaksi kolme neljä. Ja vähitellen tämä talo sortuu, mutta isä ei myönnä sitä. Kuten ei kosteusvaurioita ja homettakaan. Hän vain sanoo, ettemme saa kertoa kenellekään, vaikka sairastuisimme kuinka vakavasti. Minä tosin en lupaa enää mitään.

Ahdistukseni on alkanut pahentua jälleen, ja minä tiedän, ettei siihen auta mitkään lääkkeet niin kauan kuin joudun asumaan täällä. Makaan sängyllä ja katselen katon ääriviivoja näkemättä niitä, en ajattele, en ole siis olemassa.

Äiti elää omassa todellisuudessaan sulkeutuneena olohuoneeseen viinipullon ja tupakan kanssa. Minun tulevaisuuteni on Kanadassa, enkä laita tästä edespäin tikkuakaan ristiin tämän elämän eteen. Isä taas oli loukkaantunut kuullessaan, etten halua jäädä hänen luokseen. Ja minä en kestä enää kumpaakaan.

Olen etsinyt sopivia yksiöitä Katajanokan alueelta, mutta muutto sinne edellyttää myös opiskelupaikkaa ja töitä. Ja tiedän, että neljä tai useampi vuosi yliopistossa on yhtä kuin ennenaikainen sokeus. Minun verkkokalvoni eivät kestä, minun mieleni ei kestä. En osaa tehdä tämänkaltaisia valintoja.


Teitä on tullut taas lisää, kiitos ♥

Ensiksi poistetaan sulut

Kävimme eilen pikaisesti mummilla ja tarkemmin ajatellen se riittää paremmin kuin hyvin. Ruoka + jälkiruoka + jälkijälkiruoka + pussillinen karkkia + palattuani kotiin se mitä pelkäsinkin = pahin ahmimiskohtaus pitkään aikaan + (helvetillinen olo)².

Enkä enää muista, miten tämänkaltaiset yhtälöt ratkaistaan.

Mummi sanoi  
mutta ethän sinä näytä yhtään sairaalta
ja minä
hmm? no jaa, kiitos.

Tätä seurasi tavanomainen kysymyslitania opiskelusuunnitelmistani, töistä, sairaalakäynneistä ja lääkkeistä, johon minä vastasin niin riemastuttavan kattavasti juu, jaa tai ei. (Ehdottomasti ei.)

Ja mummi kertoi jälleen J:n täydellisestä perheestä, kuinka he pukeutuvat vain kalleimpiin merkkivaatteisiin lähtiessään ulkomaille, kuinka he ostavat vain laatutuotteita, kuinka he ovat niin kansainvälisyyttä nähneitä kuin vain voi olla, kuinka vain.

Jossakin ilmeettömyyteni takana osa minusta olisi halunnut huutaa
haistakaa paska ja auttakaa edes joku.

Olen kamala ihminen, tiedän.

Nauroin kun ei olisi saanut

Kaupungilla minun ohitseni kulkee lähes huomaamattomia käsivarsia ja liian kapeita jalkoja, korkeita korkoja. Pukuhuoneessa vihaan itseäni, samoin ravintolassa jossa yritän peittää vatsaani ruskealla olkalaukulla. Päätin alkaa syödä terveellisesti, mutta nyt kaikki on jälleen pilalla, on ostettava lisää teetä, vihreää ja piparminttua. Minussa on yhä viisi kiloa liikaa.

Olen ajatellut hakea muutamiin kouluihin aivan huvikseni, lukien tai lukematta, vain kokeillakseni. Kulttuurihistoriaa tai ravitsemustiedettä. En minä silti mihinkään ole tosissani yrittämässä (ja vaikka pääsisinkin, en menisi). Se olisi hauskaa ja kaipaan jotakin tekemistä, haluan nähdä onko minusta vielä johonkin.

Miten pitkä on valotusaika

Tänä aamuna minä katsoin jälleen sen jakson, jossa Nipsu tuo Muumitaloon vanhan gramofonin, ja  jonka lopussa Nuuskamuikkunen lähtee etelään ensilumen sataessa laaksoon. Siinä on samaan aikaan jotakin niin kaunista ja surullista, ehjää jä särkyvää.

Kun sateet loppuvat, aion kävellä kosken yläjuoksulle asti. Seurata kapeaa polkua vuorelle, jonka laakealta huipulta voi nähdä melkein koko kylän. Mutta kukaan ei näe minua.

Hautajaisissa mummon hyvä ystävä aloitti keskustelun sanomalla: "Sinä sitten asut edelleen kotona?" Se on tylsä toteamus, johon ei oikein osaa vastata mitään järkevää, ei edes halua. En ole sellainen sukulainen, josta voisi olla liiemmin ylpeä, lääke- tai oikeustieteellisessä opiskeleva priimus. He katsovat hetken päät kallellaan ja menettävät mielenkiintonsa, mutta ei se minua enää juurikaan harmita. Väsyttää vain.

Ja mekkoni oli liian värikäs.

Sitä nimeä ei löytynyt sanakirjoista

Kesäkuun ensimmäisestä päivästä tulee kamala, kolme eri aikaa tuntemattomille ihmisille, jotka eivät vieläkään tiedä mitä minun kanssani pitäisi tehdä. Tunnen itseni koe-eläimeksi, jota kuljetetaan pienessä häkissä, otetaan kokeita ja valokuvia, kauhistellaan aikansa ja lähetetään jälleen eteenpäin.

Kuulin, että minulle suunnitellaan vammaistukea. Se tuntuu vielä pahemmalta kuin kuulostaa, lopullinen todiste sille, etten voi elää kuten muut, terveet ihmiset. En enää tiedä kuka olen, mikä olen. Äiti valitti minusta olevan tällä hetkellä harvinaisen paljon harmia, vaikka eiväthän ne sairaudet tietenkään sinun syysi ole. Mummi taas sanoi puhelimessa olevansa varma siitä, että minulla on imusolmukesyöpä. Lohduttavaa. 

Mummo kuoli toisena pääsiäispäivänä, ja kahden viikon päästä ovat hautajaiset. En haluaisi nähdä jälleen kaikkia niitä harmaita lestadiolaissukulaisia, jotka vihaavat minua ja äitiä. He kysyvät missä opiskelen ja missä käyn töissä, enkä tiedä mitä vastata. Isä sanoi, että totuuden sijasta minun on keksittävä edelleen selityksiä pitkittyneestä välivuodesta.

Vietän vapun nähtävästi yksin, sillä rahatilanteen vuoksi en voi lähteäkään serkkuni luokse. Minulla on ikävä Rastatyttöä. Olisin halunnut istua hänen kanssaan kanavarannassa ja juoda kuohuviiniä, mutta se siirtyy kaiketi kesään (jos sinnekään).

Joskus toivon, että ojan ylitse kaartuvalla sillalla odottaisi joku 

soittaen huuliharppua ja minä juoksisin vastaan.