But we are like broken instruments, twisted up and wheezing out the runnels

Psykiatri kysyi puhelimessa lääkityksen vaikutuksesta ja sanoin, etten voi todellakaan hyvin
Hän vastasi vain "jaa" ja puhelun päätteeksi iski luurin korvaan kesken lauseen
Edellinen psykiatrinen sairaanhoitaja lopetti työnsä joulukuun alussa ja ketään ei ole tullut hänen tilalleen tai vaihtoehtoisesti minut on unohdettu

Vaikkei niistä käynneistä ole koskaan mitään hyötyä ollutkaan, aina samat kysymykset, vaivihkainen vilkuilu seinällä olevaan kelloon ja sarja kiusaantuneita hiljaisuuksia

Vihaan jatkuvia kipuja, vihaan sitä miten ne kuitataan järjestään mielenterveysongelmilla, vihaan yksinäisyyttä, vihaan läpitunkevaa hiljaisuutta joka kasvaa vähitellen korviavihlovaksi huudoksi, vihaan kaikkia niitä valintoja joita olen tehnyt ja niitä jotka olen jättänyt tekemättä, vihaan tekoja jotka ovat satuttaneet muita ja samalla myös minua, vihaan itseäni läpikotaisin, vihaan sitä miten paljon toivoisin että joku pitäisi minusta edes hetken kiinni

But can you see this opposition comes rising up sometimes?

Päivä päivältä impulssien kontrollointi on yhä vaikeampaa ja tiedän, että hetken kuluttua mitään kontrollia ei enää ole

Olen painanut keittiöveistä lujaa ranteitani vasten ja halunnut viiltää auki kaiken kaiken, iskeä terän vatsaani niin monta kertaa kuin vain pystyn, antaa ahdistuksen, yksinäisyyden, pelon, pahoinvoinnin ja itsevihan vuotaa viimein ulos

Ei ole ketään, kelle puhua
Enkä edes osaisi puhua
Olen eristäytynyt täydellisesti ja viettänyt lähes kuusi kuukautta kokonaan yksin
En halua enää tavata ihmisiä, en aiheuttaa kenellekään enempää pahaa oloa

Kuten olen tehnyt, joko pelkästään olemalla minä tai tietämättäni tai toimimalla tavalla, joka on vaikuttanut aluksi oikealta, mutta osoittautunut täysin päinvastaiseksi

Alkoholia en ole juonut neljään kuukauteen, enkä tule juomaan enää koskaan
Jatkossa en tule juomaan tai syömään paljoa muutakaan, sillä kaikki aiheuttaa voimakasta vatsakipua tai nousee takaisin ylös
Tähystyksessä havaittiin huomattavasti löystynyt ja toimimaton mahaportti sekä alkava palleatyrä, josta ei vielä vuosi sitten ollut mitään merkkejä
Kirurgi ei suosittele minun tapauksessani leikkausta ja lääkehoidollakaan ei saada vastetta

Kahden vuoden oireilun jälkeen myös munuaisiani alettiin tutkia viimein tarkemmin ja niiden todettiin toimivan vaillinaisesti, konsentrointikyky on 2-4-vuotiaan lapsen tasolla
Lääkärin mukaan vaihtoehtoja on kaksi: munuaisten vajaatoiminta tai aivolisäkkeen häiriö/kasvain

Olen yrittänyt jaksaa, mutta en kykene siihen enää

I think you're crazy, maybe

Halusin vain tulla kertomaan, että olen yhä elossa
Vaikka en toivoisi sen olevan niin ja tavallaan se ei olekaan

Tällaista tyhjyyttä ei ole ollut vielä koskaan aiemmin
en osaa enää lainkaan hymyillä, en tehdä mitään, kaikki on sumuista
En ole tavannut muita ihmisiä kohta neljään kuukauteen,
paitsi sairaaloissa, jotka ovat niitä harvoja paikkoja, joissa olen viettänyt aikaani

Viikko sitten jalastani poistettiin kasvain
Ensi viikolla on jälleen pään magneettikuvaus, sillä neurologi haluaa varmistaa, ettei pahentuneen huimauksen taustalla ole kuitenkin MS-tauti tai aivokasvain

Olen syönyt ahdistukseeni liikaa ja liian usein, painoni on noussut useita kiloja keväästä ja pääni ei kestä sitä tämän kaiken muun lisäksi

Koko kesän onnistuin välttelemään erästä ihmistä, jota minun ei olisi ikinä pitänyt tavata ja jota en olisi ikinä edes halunnut tavata

Kunnes viikon alussa törmäsin häneen ja jo yksi ainoa lause sai minut voimaan pahoin.

Schwarzer Engel, lass mich fliegen wie noch nie

Tämä blogi alkaa olla jo kuollut
eikä se juurikaan hämmästytä, sillä niin olen minäkin
asiani ovat huonommin kuin pitkiin aikoihin
kenties huonommin kuin koskaan ennen

En pysty enää kirjoittamaan, sillä kaikki on niin tyhjää
katkenneita ajatuksia ja kadonnut keskittymiskyky

Marraskuussa tapasin tytön, jota tapailin vain hetken
Joulukuussa nelikymppisen naisen, joka oli helvetin sekaisin
ja aloitin neljä kuukautta kestäneen suhteen, jossa ei ollut mitään järkeä
ja joka päättyi kaikkea muuta kuin hyvin

Paniikkihäiriöni ja ahdistukseni ovat kasvaneet hallitsemattomiin mittasuhteisiin
neurologilta uusi diagnoosi: essentiaalinen vapina
Naapurini luuli minun muuttaneen pois, kun ei ollut nähnyt minua viikkoihin
Opinnot eivät ole edistyneet ja olen pian ongelmissa Kelan kanssa

Kun asunnosta poistuminen on lopulta mahdotonta
Voimakas vapina, puristus rinnassa, lisälyönnit ja jalat, jotka eivät kanna
Kun on helpompaa jäädä paikoilleen
pahentaa tilannetta tieten tahtoen ja tahtomattaan
kadota ennen sosiaalista kanssakäymistä vessaan ja vetää sekaisin lääkkeitä ja vodkaa
ja juoda myös iltaisin, jotta voisi nukahtaa

Kun ymmärtää, ettei tulevaisuutta ole
ettei ole enää sitä Viikkaa, jonka joskus tunsin

And re-establish laughter in the dolls house once again

Tämä blogi alkaa muistuttaa kuollutta ja samoin minä, kaikkien niiden kuukausien aikana kun olisin halunnut kirjoittaa ja samalla tuhota joka ainoan tekstin

kun olen maannut lattialla ja yrittänyt olla kuuntelematta niitä pakkoajatuksia, jotka ovat aina siellä, jotka eivät tukahdu lääkkeillä, alkoholilla tai niiden yhdistelmällä

tapa itsesi tapa itsesi tapa itsesi

hyppää hyppää hae veitsi tai hyppää

ja se olisi niin helppoa, parveke ja kahdeksas kerros, asfaltti

Kun olen huutanut isälleni puhelimessa, etten enää jaksa, enää en, että olen sairaampi ja yksinäisempi kuin koskaan ennen, en pysty puhumaan ihmisille, en käymään missään ottamatta lääkkeitä yli sallitun rajan, en osallistumaan kontaktiopetukseen, en keskittymään tenttikirjoihin saati muistamaan mitään, en aloittamaan esseiden kirjoittamista, en keräämään opintopisteitä samaa tahtia kuin muut, en ajattelemaan

Vihaan itseäni ikuisesti ja vielä senkin jälkeen, jos joudun nyt luovuttamaan ja tunnustamaan olevani oman setäni kopio, se jota joskus ennen häpesin, sekakäyttöä ja hoipertelua ja lattialle levinneitä pillereitä

Olen niin kiinni rauhoittavissa, etten selviä päivääkään niitä ilman, en edes ollessani yksin, en halunnut tätä, mitään tästä, olla mieleltäni täydellisen sairas ja vailla sitä, mitä kutsutaan elämäksi, myöntämään, että jos YTHS:n psykiatri päättää lopettaa rauhoittavien kirjoittamisen, minä tapan itseni

Mummi sai elokuun lopussa akuutin skitsofreniakohtauksen ja hänet vietiin ambulanssilla keskussairaalaan, jossa samalla todettiin sattumalta myös pitkälle levinnyt suusyöpä

ja kaikki on edennyt niin nopeasti, mummi ei pysty puhumaan, ei syömään ilman letkuja, ei mitään, ja kipujen lievitys on ainoa mitä voidaan enää tehdä

Enkä minä ole nähnyt mummia yli vuoteen, kaiken sen vuoksi mitä minä olen, sukulaisten mielestä on parempi niin, mummi ei hyväksyisi ja pahentaisin hänen oloaan vielä enemmän, enkä minä juuri ihmettele, sen jälkeen kun ajoin pääni kaljuksi on moni muukin ottanut minuun etäisyyttä

Olen pahoillani, niin helvetin pahoillani kaikesta.

You'd look away with x-ray eyes

En ole osannut kirjoittaa pitkiin aikoihin, en pysty enää rakentamaan ymmärrettäviä lauseita ja kokonaisuuksia. Ja minun pitäisi vielä aloittaa luovan kirjoittamisen opinnot, enkä tiedä yhtään mitä siitä kaikesta tulee.

Pelkään syyskuuta, pelkään ihmisiä, pelkään puhumista, pelkään sitä että joku puhuu minulle, pelkään rauhoittavien loppumista, pelkään reikiä verkkokalvoissani, pelkään syömistä ja syömättömyyttä, pelkään sitä etten jaksa.

Asun nyt Jyväskylässä, kerrostalon kahdeksannessa ja ylimmässä kerroksessa. Neliöitä on enemmän kuin edellisessä yksiössäni, minulla on tilava parveke (ja mahdollisuus hypätä tarvittaessa ilman epäonnistumisen pelkoa), erillinen keittiö ja vessa kylpyammeella.

Sain asunnon luultavasti puhtaasta säälistä, sillä äitini kertoi vuokranantajalle verkkokalvojen rappeumasta ja reumasta ja helvetti ties mistä. Verkkokalvojen rappeuma? Minun äitini sairastaa sitä ja hän on sentään 87-vuotias. Ja minä seisoin ovensuussa ja häpesin meitä kaikkia. Tulitte sitten koko perheen voimin? Ei, ei tuo ole minun isäni. Mutta ei sitä voinut sanoa, kun ne kaksi pysyivät hiljaa ja hymyilivät typerästi.

Käynnit syömishäiriöklinikalla päättyivät. En tiedä, jatkanko niitä enää täällä. Viimeisessä punnituksessa omahoitaja huomautti, että painoni on selkeästi pudonnut kesän aikana. Kenties onkin, en tosin huomaa peilissä suurtakaan muutosta. Vanhempieni mielestä näytän riutuneelta, mutta heidän kommentteihinsa ei voi täysin luottaa.

En jaksa tehdä mitään. Väsyttää niin paljon, että voisin huomaamattani nukahtaa huoneen nurkkaukseen, lattialle tai sängylle lukiessani kirjaa. Odotan vain aamuja, maitokahvia, maapähkinävoita ja Adventure Timesia. Pahimpia ovat iltapäivät. Kun on aivan yksin, eikä tunne ketään. Kun ei saa syödä, vaikka olisikin vielä nälkä.

Hung by his pretty white neck

Painoni on jälleen samoissa lukemissa kuin silloin, kesällä 2011. Mutta en minä sitä peilistä huomaa, ainoastaan vaa'asta ja mittanauhasta ja väljentyneistä vaatteista. En ole laiha, en niin kuin ne tytöt, joilla on yhtä kapeat jalat kuin minulla kädet. Reidet ovat yhä liian paksut paksut paksut. Samoin lantio, mutta sille en mahda mitään.

Kaulaani on ilmestynyt jo kolmas suurentunut imusolmuke, eikä tämä vaikuta enää ollenkaan hyvältä. Valtava väsymys, säryt ja kuvotus. Vanhemmat käskevät minun mennä jälleen uusiin kuvauksiin. En halua, en tahdo tietää. Jos se on lymfooma, ei meillä olisi edes rahaa kaikkiin hoitoihin. Enkä minä halua hoitoihin.

Kirjansitomossa minun aivoni liukenevat lopullisesti siihen liiman hajuun. Päättymätön jono pahvilaatikoita, paperipinoja, painomustetta sormissa, pölyä ja kolmiolääkkeitä. Teen työt konemaisesti, enkä puhu juuri kenelläkään mitään. En minä enää edes osaisi.

Viime torstaina oli näyttelyn pystytys. Jos ainuttakaan taulua ei mene kaupaksi, olen yhtä kuin kuollut.

Name ten thousand reasons why

• Dermatillomanian kanssa on jälleen vaikeampaa kuin aikoihin. Minun vartaloni on täynnä laastareita, rikkinäistä ihoa ja kaikkea, minkä haluaisin vain unohtaa ja olla näkemättä peilissä.
• Lähetin pääkirjastoon s-postia ja ehdotin, että he hankkisivat kokoelmiinsa Angela Hartlinin kirjan Forever Marked. Olin varma, ettei heitä kiinnostaisi, mutta nähtävästi he olivat kuitenkin laittaneet sen tilaukseen.

• Minun sääreni olivat pitkään hyvin samanlaiset kuin Angelan näissä kuvissa. Lapsena eräs entinen ystäväni sanoi: Viikka, mitä tuo on? Se näyttää ihan helvetin pelottavalta. Lopeta. Nykyään jalkojeni arvet ovat haalistuneet, mutta tällä hetkellä käsivarteni ja selkäni (alas asti) ovat juurikin tuossa kunnossa.
• Totuus on, että kuolisin mieluummin kuin antaisin jonkun nähdä itseni ilman vaatteita.
• Vihaan suihkussa käymistä, sillä silloin joudun näkemään itse itseni.
• Rumuuteni vuoksi en aina koe olevani enää edes ihminen.

• Olen jälleen sylkenyt ruokaa, vaikka minun piti lopettaa se viimeistään saatuani diagnoosin refluksista. Typerä Viikka.
• Kaksitoista vuotta alahampaissani ollut retentiolanka irtosi eilen osittain, mutta en jaksa tehdä asialle mitään.
• Myös silmänpohjat pitäisi tarkistuttaa viimeistään tammikuun alussa. Mutta. En haluaisi myöntää sitä, että pelkään. Aina vain enemmän.

• Katsoin viimein Mary & Max -animaation ja rakastuin. Max Jerry Horowitz on yksi niistä henkilöhahmoista, joihin olen samaistunut enemmän kuin ikinä kehenkään.

But you see, it's not me, it's not my family

Lääkärin mielestä minun pitäisi jo kokeilla vähentää rauhoittavien käyttöä, ettei riippuvuutta pääsisi syntymään. Mutta minulle se on samantekevää. Ilman lääkkeitä en pystyisi olemaan tässä todellisuudessa hetkeäkään.

En ole kirjoittanut tai piirtänyt enää aikoihin. Ajatukset kulkevat hitaammin ja takertuvat jonnekin, minä en saa niitä ulos. En osaa olla paikoillani, on vain pakko liikkua koko ajan, en tiedä mistä se johtuu. Jatkuva sekoamisen pelko.

Täti oli kirjoittanut isälle viestissään: Olen miettinyt kauan, mitä teidän elämässänne parhaillaan oikein tapahtuu. Toivottavasti kerrot minulle joskus. Hän ei vieläkään tiedä, että vanhempani ovat eronneet jo puolitoista vuotta sitten, että äidillä on uusi mies. Isä ei kehtaa kertoa. Hän takertuu minuun entistä enemmän, soittaa joka päivä vähintään kerran, usein kahdesti. Mutta en minä jaksaisi, en nyt. Kun en osaa auttaa edes itseäni.

Ensi kuussa minun pitäisi käydä jälleen silmänpohjatarkastuksessa, sillä edellisestä kerrasta on kulunut vuosi. He edellyttävät minun menevän ensin yksityiselle ja vasta sen jälkeen keskussairaalaan, jos on tarvetta. Ei minulla ole varaa Terveystalon silmälääkäriin. En ymmärrä, miksi he katkaisivat hoitosuhteen. Se on sinulle helpompaa. Ja paskat on.

Kilpikonna ei ole pitänyt enää mitään yhteyttä. Tiesin, että tässä tulee käymään näin. Ei se ole hänen syynsä.

"---kahvimuki jalkojen välissä

rantaa halaillen, siemaillen ja tupakoiden

paeten

toivoen mahdottomia, että minusta voisi jotenkin

tulla parempi kirjoittaja

tai vähemmän toivoton lepakonpaska mielipuoli

joka tukehtuu kuoliaaksi yksinäisyyttään"

-Dan Fante

Lord knows, it would be the first time

Alan erkaantua ruumiistani yhä enemmän ja lopullisemmin. Kaduilla minä leijun, ei ole jalkoja ei asfalttia, upotan kynteni syvälle kämmeniin ja yritän pitää katseeni edelläkulkevan kengissä, yritän pysyä siinä ja vain siinä. Huimaa.

Mutta sitten oli se aamupäivä kauppakeskuksessa. Käännyin kulman taakse, väistin kahta vastaantulevaa ihmistä ja äkkiä se vain tapahtui, koko vartalon läpi kulkeva sähköisku, raajojen totaalinen puutuminen, syke kaksisataa. Kaikki äänet loittonivat jonnekin hyvin kauas, minä vieläkin kauemmas. Ehdin lopulta istumaan ennen kuin pyörryin.

Tilanne ei rauhoittunut vielä illallakaan; sydän oli hakata ulos rinnasta, päähän ja kaulaan kohdistui puristava paine. Jääkylmistä käsistäni katosi tunto, pidin niitä lämpimän veden alla ja tuijotin verestäviä silmiäni kylpyhuoneen peilistä. Tuo ei ole minä, nämä kädet eivät ole minun.

Soitin Akuutti24 -neuvontaan ja sanoin, etten tiedä mitä pitäisi tehdä. "Soita välittömästi taksi kun tämä puhelu loppuu. Ok?" Mutta en minä koskaan soittanut, enkä lähtenyt päivystykseen.

Lopulta oli pakko kertoa totuus. Pyysin omahoitajalta, että voisin lähettää hänelle sähköpostia, sillä puhua minä en osaa. Kirjoitin masennuslääkkeiden käytön lopettamisesta, ahdistuskohtauksista, siitä miten vaikea on poistua kotoa, miten hiukseni ovat jo niin ohuet, etten voi lähteä minnekään ilman pipoa, että haluaisin tappaa itseni joka päivä ja joka hetki.

Hoitoneuvottelussa lääkäri määräsi minulle sairaslomaa vuoden loppuun saakka (lomaa mistä?), diagnooseina paniikkihäiriö ja vaikea masennus. Sain Opamoxit, uudet mielialalääkkeet (Esipral) ja Ketipinoria jatketaan samalla vahvuudella kuin aikaisemmin. Arveluttaa nuo essitalopraamin yleiset sivuvaikutukset, erityisesti painonnousu. Jotkut ovat kuulemma lihoneet useita kiloja lääkityksen aikana. Osaako kukaan teistä sanoa tuohon mitään?

Korva-, nenä- ja kurkkutautien polin lääkäri soitti kaulan ultraäänitutkimuksesta. Sylkirauhasissa ei pitäisi olla kiviä tai kasvaimia, mutta vasemman puolen imusolmukkeet ovat suurentuneet. Ja koska happosalpaajat eivät ole auttaneet refluksiin, joudun todennäköisesti gastroskopiaan. Ja mahaportin kiristysleikkaukseen.

Minun piti luvata heille, etten yritä tappaa itseäni. Miten sellaista voi luvata?

ps. Painoni on kaiketi päässyt putoamaan ja kuukatiset ovat jääneet jälleen pois.

U is for Una who slipped down a drain

Jääkaappi hurisee liian kovaa ja kolme kelloa tikittävät eri tahtiin, minä en pysty ajattelemaan, en muistamaan milloin ja mistä kaikki alkoi. Milloin minusta tuli Viikka. Koska se minä nykyään olen enkä kukaan muu, se joka pelkää, joka on aina väsynyt, joka ei halua nähdä ketään, jolla ei ole ketään jota nähdä, joka on itse tuskin näkyvä. Apua, en lainkaan huomannut että sinä olit siinä. Äkkiä ovensuussa seisoi vain tumma varjo. Haluatko järjestää sydänkohtauksia?

 
En osaa kertoa niille miksi ja miten ja kuinka paljon minua väsyttää, että ainoa mitä jaksan tehdä on kirjoittaa ja maalata. Ja joskus sekin on liikaa. Että minusta ei ole siihen mihin muista on, minussa on jotain väärää ja väärinpäin, että tämä on häpeä minullekin. Ne odottivat jotakin muuta ja sitten. Ei mitään. Ei yhtään mitään.

Käynnit psykopolilla ovat turhauttavampia kuin ikinä, yritän puhua depersonalisaatiosta, mutta omahoitaja katsoo vain suu auki ja näyttää siltä, kuin ei osaisi edes tavata koko sanaa. Ja minusta tuntuu, että käyn parempia keskusteluja jopa leivänpaahtimeni kanssa. Sillä loppujen lopuksi tänne mahtuu vain yhdenlaisia ihmisiä, niitä jotka ovat vahvoja ja käyvät töissä ja jotka eivät erkane ruumiistaan keskellä jalkakäytävää. Viikat eivät kuulu niihin.

En enää muista mistä minun piti alun perin kirjoittaa, söin viimeiset Ketipinorit ja päässä pyörii ja haluan nukkumaan.

V is for Victor who squashed under a train.

I wanna smash the faces of those beautiful boys

En tiedä jaksanko enää pitää tätä blogia. Kirjoittaa aina vain samoja asioita, koska mitään muuta ei ole, koska mikään ei muutu.

Ahdistus on tällä hetkellä luultavasti pahempi kuin ikinä koskaan, en tahdo pystyä enää poistumaan asunnostani. Vihaan itseäni kaikin mahdollisin tavoin. Vääränlaisen laihduttamisen pilaamaa epäsopusuhtaista kehoa, jossa lihas on korvattu rasvalla, monta senttiä liian lyhyitä jalkoja, arpien peittämää ihoa ja kasvoja.

Vihaan sitä, että perinnöllisen geenivirheen vuoksi menetän pian loputkin seitinohuista hiuksistani. Näiden kanssa eläminen on ollut ja on nöyryyttävää. Ja peruukkia en halua. Jos olisin päänmuodoltani Sinead O'Connor, ei tässä olisikaan hätää. Mutta minä näyttäisin kaljuna todennäköisimmin venytetyltä Hercule Poirotilta.

Isä: "Kaljut naiset oksettavat minua."

Vihaan sitä, kuinka puistossa ja satamassa minun ohitseni juoksee treenattuja, laihoja ja pitkäsäärisiä tyttöjä, joilla on paksut, kiiltävät hiukset. Ne kaksi puhuivat jostakin kolmannesta kaveristaan, Siis ei se nyt varsinaisesti läski oo, mutta vois kyl VÄHÄN miettiä, et mitä laittaa suuhunsa... Ja minä olisin halunnut työntää molemmat alas aallonmurtajalta.

Myönnän, että minusta on tullut katkera ja säälittävä paska, mutta en vain enää jaksa seurata verkkokalvon rappeuman etenemistä, reumaa ja nivelten jatkuvaa turpoamista, syömisongelmia, dermatillomaniaa, ahdistusta ja pelkotiloja. Ja sitä yksinäisyyttä, joka satuttaa vielä enemmän kuin mikään muu.

Tukholman risteilyllä me lähinnä vain tappelimme äidin kanssa. Toisena iltana äiti sanoi, että minä olen itsekäs ja että hänen siskonsa oli sanonut samaa. Ja kun kysyin missä asiassa, hän vastasi etten anna hänen elää omaa elämää. Anna lähteä pois. Aloin itkeä, hävettää myöntää. Mutta en minä ole koskaan estänyt häntä lähtemästä, päinvastoin. Olen antanut ihmisten häipyä elämästäni ennenkin jäämättä ruikuttamaan perään.

Kilpikonna pääsi opiskelemaan Jyväskylään, minä en edes yrittänyt tarpeeksi. Olen täällä, aina vain täällä. Enkä osaa muuta kuin katsoa läpi Miyazakin animaatioita ja miettiä itsemurhaa joka päivä, joka tunti.

Sometimes I feel like I want to live far from the metropolis

Saan toistuvia ahdistuskohtauksia. Viime keskiviikkona minun oli jälleen pakko päästä pois ja pakenin kotiin. En pysty olemaan ihmisten seurassa, mutta en kestä myöskään sitä yksinäisyyttä joka on kiinni minussa. Se on kuin harmaa ja takkuturkkinen pieni eläin, joka roikkuu niskassani kaikilla neljällä käpälällään. Se ei päästä irti, koska sillä ei ole muita kuin minä ja minulla ei ole muita kuin se.

Minä en halua yhteishakua, en ennakkotehtäviä. Olen niin helvetin huono ihminen, etten halua opiskella, en tehdä töitä. Haluan vain kirjoittaa ja maalata. Kaukana kaikesta. Isä sanoi sinun pitää näytellä, esittää jotakin muuta kuin mitä olet. Muuten täällä ei pärjää. 

En minä osaa.

Bury me, bury me

Paketillinen sokerittomia (ei paljoa lohduta) ja pahanmakuisia keksejä, suklaapatukka ja ei helvetti mitä vielä. Tällä hetkellä maltitoliyliannostuksesta johtuva vatsakuolema ja entistä pahempi ahdistus. Uskoin naiivisti, etten enää tekisi tätä. Voisin syyttää alkavia kuukautisia, sillä juuri ennen niitä minulla tuntuu olevan loputon nälkä. Olkaa kilttejä ja sanokaa etten ole ainoa. Olen silti.

Äiti laittoi kaksi tuntia sitten viestin, että hevosemme oli jouduttu lopettamaan tänään. Sillä oli pitkäaikainen keuhkosairaus, joka paheni lääkkeistä huolimatta. Sekä useita muita ongelmia. En ehtinyt edes hyvästellä Larrya. Olen miettinyt mitä tapahtuu sitten kun Neksu joskus kuolee. En tiedä, kestänkö sitä. Se on ainut otus, joka on koskaan kiintynyt erityisesti minuun. Koska en minä ole sellainen johon kiinnytään. Ja Neksu on ainoa. Sen jälkeen ei ole ketään. 

Kukaan ei tunnu oikein uskovan, ettei minulla ole todellisuudessa juuri mitään sosiaalisia kontakteja. Että minulla ei ole ystäviä joita näkisin päivittäin, viikottain tai edes kuukausittain. Että vietän kaiken vapaa-aikani yksin. Että minusta se on enimmäkseen ihan ok. Vaikka joskus ahdistunkin ja ahmin ja makaan lattialla ja tahdon tappaa itseni. Tämä kuulostaa jo naurettavalta. Mutta silti. Se on ihan ok.

Luulen, etten osaisi olla pidempiä aikoja ihmisten kanssa. Etten pystyisi seurustelemaan. Sillä kaipaan jo muutaman hetken päästä omaa rauhaa ja puhumattomuutta. En pidä liiasta läheisyydestä. En halailusta. En nyhjäämisestä. Joskus pidin sitä vain pelkkänä ujoutena, mutta nyt olen myöntänyt itselleni, etten osaa näyttää tunteita. Osaan kirjoittaa ja tuntea niitä, mutten tuoda esille. Sama ilme ja sama passiivisuus. 'Sitä ei kiinnosta, se on ylimielinen, se on tunteeton paska.'

Kultatukka tähtösen Theres oli jotakin mihin jollain tavalla samaistuin, vaikka ei minulla sentään mitään intoa ole tappaa ketään. Kai minusta vain puuttuu jotain.

ps. Fontin koko pysyy jostain syystä pienenä, no can do. 

pps. Viimeisimmän saatteen mukaan minulla on silmissä mikrokystistä muutosta, pigmentaatiota ja samentumia lasiaisissa. Ja jälleen uusia kiilteleviä alueita, joista minulle ei kerrota edelleenkään mitään. 

Jonakin iltapäivänä kello 14:21

Kamala ikävä koiria, en ole nähnyt niitä moneen viikkoon, vanhemmilla on influenssa enkä voi käydä kotona. Reumaa sairastaville se voi olla kuulemma hengenvaarallinen. En kovin mielelläni halua ottaa siitä selvää.

Ei ole oikein mitään kirjoitettavaa, sillä mitään ei tapahdu. Voisin valittaa kaikesta typerästä, kuten siitä että Parisien-kahvi on niin kallista, että Kela-korvaukset on poistettu lähes kaikista niistä lääkkeistä, joita minä tarvitsisin, että rahat eivät riitä toukokuuhun, että minä haluaisin vain katsoa Muumeja ja nukahtaa. Että ensi viikonloppuna minun on mentävä muiden kanssa Lahden kirjamessuille ja piirrettävä livenä.

Ja ei siitä yhdestäkään mitään tule, kiinnostun vain Houskista, joilla on hyppyrinenä ja kamala luonne.

Muuten, se jouluna tekemäni

värisarjakuva on täällä.

It's not much of a tail, but I'm sort of attached to it

Paino on pudonnut hieman. Sekin johtuu luultavasti vain siitä, ettei minun ole tehnyt mieli ahmia. Ja olen vähentänyt ruokaostoksia enimmäkseen rahan takia. Toisaalta en enää jaksaisi laihduttaa, toisaalta mittanauha ja vaaka näyttävät liikaa. Vaikka ei sillä oikeasti edes ole juurikaan väliä.

En ole osannut selittää itselleni vieläkään, mistä tässä on kyse. Sillä eihän minua viehetä seksuaalisessa mielessä laihat ja huomattavasti alipainoiset naiset, mutta silti haluaisin olla itse sellainen. En ymmärrä.

Eräs punaruskeahiuksinen tyttö pyysi minut tänään treffeille ja pitkästä aikaa en tehnyt niin kuten yleensä aina, eli peruutan viime hetkellä. Annoin itsestäni varmasti aivan idiootin vaikutelman, ei minulta muuta voi odottaakaan. Pitäisi kai aloittaa puheterapia.

Poissaoloja tulee silmien takia joka viikko, ja jos Kela katkaisee tuet, olen yhtäkuin kuollut. Anteeksi että osaan olla vain masentava. Ja tylsä.

Ja jaksan kuvata itseäni vain peilin kautta. Teini.

Real life - killed me on the school bus

Omaa lomaa jälleen, mutta tiistaina kai on pakko palata takaisin. Teen mielummin töitä kotona, sillä silloin voin pitää taukoja koska haluan ja missä haluan. Tämä vahvistaa sen, ettei minun edes kannata hakea korkeakouluhin, jos minun silmäni eivät kestä täällä, eivät ne kestä muuallakaan.

Tarvitsisin uudet silmälasit, vaikka ei niistä paljoa apua olekaan. Hoitaja sanoi, että silmäni pullistuvat vähitellen yhä vain ulospäin, kuin ilmapallot. Se johtuu näön heikkenemisestä, niiden läpimitta kasvaa, mutta verkkokalvo niiden mukana ei. Se kiristyy ja repeää. Yritän olla ajattelematta, muuten tulisin hulluksi, vielä enemmän kuin nyt.

Teen sarjakuvia sopeutumattomuudesta ja pakenemisesta, käsikirjoituksen opettaja ei liiemmin pidä niistä eikä oikeastaan kukaan muukaan. Aiheiden pitäisi kai olla aina ajankohtaisia, mutta tuo on minulle ainoa käsitys ajankohtaisuudesta, on aina ollut. Piirrätkö sä koskaan mitään muuta kuin noita elukoita? Enpä juuri, en tosiaankaan.

Jos seinän takaa ilmestyisi Carabasin Markiisi, minä seuraisin kyselemättä.

I'm kinda getting hurt

Väsymys
Toistuvia pelkotiloja
Satunnaisia poissaoloja
Elämistä omassa kuplassa
Sylkirauhastulehdus  -jälleen
Kynnenpaloja lattialla

En ole pystynyt kirjoittamaan, sillä ei ole mitään kirjoitettavaa ja toisekseen minulla ei ole vieläkään koskaan ikinä milloinkaan tietokonetta, ei ehkä ollenkaan tämän vuoden puolella. Applen koneet ovat loppuneet lähes kaikista liikkeistä ja uusista ei ole mitään tietoa toimitusvaikeuksien vuoksi. Luovutan. Ei minulla ole edes tv:tä, enkä lue lehtiä saati tilaa niitä, enkä tiedä enää mistään mitä täällä tai siellä jossakin tapahtuu, enkä toisaalta edes haluakaan.

Olen syönyt liikaa ja vaa'alla en uskalla käydä muualla kuin unissani, niissä painajaisissa jotka päättyvät aina liian myöhään. Jostakin syystä minulla on yhtenään nälkä, aamulla, koulussa ja monta kertaa illalla. Yöllä.

Toissapäivänä korvasylkirauhaseni tulehtui jälleen, syödessä se turpoaa valtavaksi ja aiheuttaa sietämätöntä särkyä. Ja suuhuni valuu taas tiehyitä pitkin mätää. Viehättävää. Minun pitäisi mennä uudelleen lääkäriin, ultraan ja ohutneulanäytteeseen. Kaulassani olevat rauhaset ovat kasvaneet, samoin kainaloissa, tiedän tämän olevan jotakin mitä en halua kuulla. Joten en mene enää lääkäriin.

Selkäni olen raapinut verille. Kahdesti päivässä. Vähintään. Sillä täydellisyyttähän minä haluan. Olla täydellisen ruma.

'Cause I'm a loser, and sooner or later you know I'll be dead

Pakenin kesken viikon kotiin, sillä ahdistus alkoi kasvaa liian suureksi. En pystynyt enää kulkemaan ihmisten keskellä, S-marketissa nipistelin käsivarsiani pitääkseni itseni tässä todellisuudessa, mutta en minä ollut siellä, en tärisemässä kahvi-ja teehyllyjen välissä. Kirjakaupassa työnsin kassalla lukijaan ensiksi kirjastokorttia, löysin lopulta pankkikortin mutta näppäilin tunnusluvun sijasta sotuni loppuosan. Sydän alkoi muljahdella ja kasvot olivat valkoiset, myyjä katsoi minua kulmiensa alta, samoin seuraava asiakas.

Asunnossani istuin pitkään eteisen lattialla ilman valoja ja tuijotin itseäni vaatekaapin peilistä. Seuraavaksi makasin selälläni matolla ja kuuntelin repeatilla Patti Smithin Trespassesia. Aamulla en mennyt kouluun, soitin isälle ja pyysin päästä kotiin. Hän kysyi mitä oli tapahtunut, enkä minä osannut selittää. Itketkö sä siellä? Kolmena päivänä poissaolot kaikilta tunneilta, edellisellä viikolla äänityksen opettaja sanoi, että katsoo "myöhästymiseni" vielä sormiensa läpi, mutta nyt ei enää.

Arvasin, että näin tulee käymään. Neljä viikkoa meni hyvin, olin useimmiten ensimmäisenä paikalla, mutta sitten tapahtui jotain. Kun en minä osaa sopeutua, en helvetti edes puhua toisten kanssa. Olen aivan liian erilainen kuin ne muut, en jaksa selittää miksi joku asia on näin tai joku noin.

Kerran ne alkoivat puhua sokeutumisesta, siitä kun ei voisi enää lukea ja piirtää. Katsoa elokuvia. Vittu mä varmaan tappaisin itteni. Minä en sanonut mitään, en pystynyt, toisaalta olisin halunnut kertoa, mutta toisaalta en. Tuli käsittämättömän huono olo ja lähdin pois, silloinkin.

Kilpikonna palaa poikaystävänsä kanssa Suomeen ensi viikolla, sillä he eivät saaneet töitä Australiasta. Olen oikeastaan iloinen siitä, Kilpikonna tuntuu olevan ainut joka sietää minun kömpelyyttäni. Enkä minä edes osaisi enää tutustua uusiin ihmisiin.

Ei ole huomista päivää, ei ole kaupunkia

Yksiö alkaa näyttää vähitellen hieman enemmän kodilta, silti en saa unta, liikaa askelia ja veden kohinaa putkistossa. Tuntuu tyhjältä enkä tiedä miksi, haluaisin täyttää sen tyhjiön ruualla tai lääkkeillä, mutta minä lupasin. Ainakin itselleni.

Käyn viikonloppuna kotona, yritän kirjoittaa silloin jotakin.