Trust me, I'm a rat

Tietokone on vihdoin täällä ja ehkä myös pari pyjamabanaania. Tunnustan salaisesti pitäväni niistä. Kuuntelen Cranesia ja minulla on pipo jossa on niin iso tupsu, että se painaa pään takakenoon. Luonnoskirja pyörii lattialla ja minun pitäisi tehdä kahdeksansivuista värisarjakuvaa, mutta enpäs teekään.

Omahoitaja kysyi, mitä minä aion toukokuun jälkeen. En mitään. Se on väärä vastaus, sitä ei hyväksytä.

Liian sekavaa, älkää huomioiko tätä merkintää.

Well, well, well, so I can die easy

Ei ole rahaa ruokaan. Ei ole rahaa lääkkeisiin. Ei ole rahaa maksaa laskuja. Ei ole rahaa käydä hammaslääkärissä (tämä on purukalustoni loppu). Ja vaikka minut kutsuttaisiinkin valintakokeisiin, ei olisi rahaa matkoihin.

Jääkaapissa tällä hetkellä jogurttia, pala juustoa ja kuivahtaneita porkkanoita. Olen laihtunut jälleen alipainon puolelle ja äiti sanoo että on tästä sentään jotain hyötyä.

En tiedä, mitä selitän ravitsemusterapeutille.

Tätä operaatiota kutsutaan itseinhoksi

Uudenvuoden lupausten pitäminen on enemmän kuin vaikeaa, lähes mahdotonta kaltaiselleni murhe-eläimelle, ja liimatessani kymmenettä laastaria ihoon mietin, että tätäkö tämä tulee olemaan, aina ja iankaikkisesti, päättymätön tarina rumuudesta ja absoluuttisesta yksinäisyydestä

Kun olen jo tavallaan tottunut tähän olemattomuuteen, kellumaan puolitodellisuudessa, edes haluamatta nousta muualla kuin unissani ja niissäkin teen kaiken väärin

Äiti on nähtävästi ehtinyt kertoa tuttavilleen, että olen harkinnut vetäytymistä Skotlannin buddhalaisluostariin, ne nauravat vaikkei se ole vitsi, hieman samaan tapaan kuin se kun sanoin tahtovani majakanvartijaksi (ja tahdon yhä)

minä haluan luopua kaikesta ja olla vähemmän Viikka kuin koskaan, sitä paitsi elämäni on niin epäseksuaalista, että ainakaan sen takia kannattaisi jäädä

Maanantaina labra, keskiviikkona reumapoli ja fysioterapeutti, torstaina ravitsemusterapeutti ja psykopoli, taas ne kyselevät samoja typeriä kysymyksiä, sellaisia joihin ei edes halua vastata

En osaa, pitäisikö

En käynytkään tänä aamuna reumapolilla ja fysioterapeutilla, sillä sähköt menivät, en päässyt suihkuun, ahmimiskohtaus, ahdistus, kahdentoista tunnin kooma. Koottujen selitysten vuoksi minun ei tarvitse maksaa poliklinikkamaksua, vaan aika siirtyy kuukauden päähän.

Hoitajan mukaan muut veriarvot olivat kai suurinpiirtein kunnossa, mutta triglyseridit (fp-Trigly) olivat koholla. Hups. Rappioelämäni vaikutukset alkavat siis jo näkyä. Mutta en minä halua tämän olevan näin, en halua pilata sitäkin vähää mikä on vielä jäljellä.

Täytyy lopettaa alkoholin juominen, ahmiminen, spittaaminen, ylipäätään kaikki epäilyttävä käyttäytyminen. Lenkkeilystä ei saa pitää päivääkään taukoa, eikä lihaskunnosta enää luisteta.

"Oh no! It's Baloo, that shiftless, stupid jungle bum."

Kuolleiden hautaus

Eliot oli väärässä sanoessaan, että huhtikuu on kuukausista julmin. Ei se ole. Marraskuu on. Koska pian se tapahtuu, luultavasti jo ennen vuoden vaihdetta, ehkä aikaisemminkin. Minusta tulee hullu, aivan kuten mummista joka huutaa asunnossaan toisinaan kuin villieläin, koko kerrostalo kuulee.  

Erosin kirkosta, aavistan vaaran. En sairasta persoonanmuutosta tai mitään, olen sama mummi kuin ennenkin. Äiti tallentaa viestin muun todistusaineiston joukkoon, minkä jälkeen me nauramme vedet silmissä ja heitämme arvauksia siitä, kuka seuraavaksi sekoaa. Ninety nine down, three to go.

Minä haluan lopettaa terapian, lopettaa niiden monistenippujen täyttämisen, niiden joissa kysytään vähintään kymmenellä eri tavalla olenko tyytyväinen takapuoleeni vai onko se kenties liian suuri. Mitä luulette?

Ja äiti kysyy, että onko tuo nyt olevinaan sitä auttamista, jos potilas haluaa jokaisen käynnin jälkeen saada päänsä sekaisin. Ja minähän olen luvannut ryhdistäytyä. Sillä vielä hieman yli viisi vuotta sitten vannoin olevani absolutisti, aseksuaali ja muutamia muita yleviä a-alkuisia määritelmiä, jotka tekivät minusta jos eivät pyhimystä niin ainakin henkilön, joka pelastuu hyvissä ajoin ennen muita. Ja nyt minä nauran.

Linja-autoasemalla katselen kikattavaa kanalaumaa, suttuisia meikkejä ja paitoja, jotka ovat pelkkää kaula-aukkoa. Niiden aivoissa ei ole muuta kuin tyhjyyttä, ei mitään muuta. Juon lattea, jota ei olisi pitänyt tilata, miksi ihmeessä ne lisäävät aina sokeria?, ja jonka heitän lopulta ylitsepursuavaan roskakoriin. Bussi on puoli tuntia myöhässä ja minun sormistani kadonnut tunto, ilmeisesti myös jaloista. Koska marraskuu on aina kylmä.

Kerroin isälle lukeneeni, ettei depersonalisaatiohäiriö ehkä olekaan neurologinen sairaus, vaan enemmänkin lahja. Mahdollisesti yhteydessä astraaliprojektioihin. Että mitä jos vain päästäisi irti. Ja äiti sanoi: te olette molemmat hulluja, minä haluan Kanadaan.

Murtumispiste

"Minä haluan olla vapaa. Aina ja ilman poikkeuksia."
- Sellainen on haave-elämää. Ei sellaista voi kukaan saavuttaa.

Olen yhä eri mieltä, mutta hyvä on, minä haen keväällä Jyväskylän kotitalousoppilaitokseen, ellen satu keksimään jotakin muuta. Vaikka se on vastoin kaikkea minussa, en enää kestä niiden katsetta, sitä sääliä ja inhoa kun ne ajattelevat: hylkiö siitä tulee, samanlainen kuin vanhemmistaan. Sillä kirjailijaa minusta ei tule, ei näillä lahjoilla jotka eivät ole keskivertoa paremmat. Mutta tutkimusmatkoistani en luovu, älkää luulkokaan.

Yhteiskunta on liian vahva. Liian vahva ja ruma.

"If I go crazy then will you still
Call me Superman"

Hedelmäkiviä ja puolet hampaasta

Tunnen luuni selvemmin kuin ennen ja olen salaa tyytyväinen, vaikka en minä tätä kaikkea ymmärräkään. Ajattelen ruokaa liikaa, jokainen suupala ahdistaa, mutta en syö silti sen vähempää kuin aikaisemmin. Ja silti minä pelkään, että on jotakin mitä en ehkä tiedosta.

Ikävä Kilpikonnatyttöä (täytyi keksiä uusi nimi Rastatytölle; viittaa puhtaasti erääseen hänen koruunsa, ei ulkoisiin ominaisuuksiin) ja kaikkia muitakin. Haluaisin lähteä muutamaksi päiväksi mummille, vaikka siellä tuleekin ennen pitkää hulluksi. Mutta ei minulla ole rahaa ruokaan saati matkoihin. Sitä paitsi en usko mummin olevan kovinkaan innostunut elättämään kaltaistani pummia.

Sertralinin ensimmäinen kokeilupakkaus on pian tyhjä, ja kai minä tätä lääkitystä sitten jatkan. Eikä minulla edes olisi tilaisuutta sanoa ei.

Ja niin, olisi pitänyt olla varovaisempi sen nektariinin kanssa.

Sielu ei maksa paljoa

Lääkkeet turruttavat minut hitaasti mutta varmasti. En jaksa ajatella enää itseni tappamista, en osaa tuntea kuin voimatonta itsevihaa. Levottomuus ja rintakehää puristava ahdistus ovat myös vähentyneet. En kulje ympäri taloa silmät tyhjinä ja tietämättä mitä tehdä, en revi ihoani verille.

"Sinä iloitset siitä, että painosi putoaa. Kyllä minä sen näen." Ja turha minun on väittää vastaankaan. Joskus muistelen niitä hämäriä ja epäselviä kuvia, joita minulla on viiden vuoden takaa. En tiedä, haluaisinko palata siihen aikaan enää, olisiko se todella sen arvoista. Mikään ei ole niin petollista kuin muistot.

Ensi keskiviikkona lähden serkkuni kanssa muutamaksi päiväksi Helsinkiin. Minulla ei ole tosin lainkaan rahaa, mutta luotan hyvään onneen. "Voimme kokeilla pummiutta käytännössä." En tiedä, mitä tai missä olisin ilman häntä.

Tuo terveisiä Kaspianmereltä

Neljä lähes valvottua yötä, täysinäisiä ruokakaappeja ja tuskastuttavan ahdas kaksio. Eikä minun onneton pakoni kestänyt viittä päivää pidempään. Mummin luona jokainen hetki tuntuu ikuisuudelta, sanat on harkittava tarkkaan ja hänelle ei voi nauraa, ei saa. Hän näkee kuviteltuja vihollisia lähes kaikkialla ympärillään, lääkärit ovat liittoutuneet muuta yhteiskuntaa vastaan ja potilaisiin asennetaan mikrosiru. On vain pysyteltävä mahdollisimman hiljaa.

Tahtomattani huomasin, että seiniä koristavissa kuvissa minä esiinnyin seitsemästä lapsenlapsesta kaikkein harvimmin. J on käynyt armeijan ja hän on täydellinen tyttö jokaisen mummin asettaman mittapuun mukaan. Mitä minä olen, sitä tiedän tuskin itsekään.

Perjantaina serkkuni tuli vihdoin pelastamaan minut viikonlopuksi, ja sain lopultakin nauraa (läpinäkyvien) tekosyiden nojalla. Hänellä oli rastat ja hän oli suloisempi kuin koskaan. Hetken aikaa olin ehkä jopa onnellinen, niin ainakin luulen, tiedän.

Tämä kaikki voisi olla paljon paremmin; me kulkisimme tarroihin peittyneet matkalaukut kainaloissamme kaukana täältä kuluneet korot asfalttiin kopisten. Ilmassa hiekkaa ja vielä nukkuvien kaupunkien aamuja. Eikä kukaan olisi vastassa.

Well, you ain't never caught a rabbit

Tämä väsymys on jotakin aivan uutta. En usko sen pohjautuvan täydelliseen laiskuuteen, joka tosin on eräs valloittavista ja tunnetuimmista luonteenpiirteistäni. Minulla ei ole enää arkea eikä sen mukanaan tuomia päivärutiineja; ei ainakaan sellaisia jotka saisivat arvostusta keneltäkään muulta kuin ehkä ojan pohjien kodittomalta asukilta.

Herään puolenpäivän aikoihin tai sen jälkeen. Syön aamupalan. Menen takaisin nukkumaan. Luen kirjaa. Käyn lenkillä. Syön. Menen nukkumaan. Kirjoitan pahimmillaan yhden lauseen, parhaimmillaan kaksi sivua. Katson puoli tuntia tv:tä. (Ansaitsen ehkä lisää kunnioitusta osakseni mainitsemalla, että kyseessä on Salatut elämät.) Syön. Käyn suihkussa. Luen kirjaa. Puolenyön jälkeen vaivun viimeiseen uneen (tai ainakin melkein).

Rakas mummini, joka arvioi ihmisiä koulutuksen ja palkan suuruuden perusteella, ei pitäisi kuulemastaan. Mitä todennäköisimmin hän kohtelisi minua kuin ilmaa, jos totuus elämästäni epähenkilönä kävisi ilmi.

Tunnin tappelun ja jahkailun jälkeen suostuin lähettämään osan runoistani erääseen kilpailuun, jossa mahdollisuuteni ovat tosin olemattomat. Olin jo mielessäni luopunut koko ajatuksesta, mutta isäni pakotti minut sullomaan paperinipun valtavaan kirjekuoreen ja "kestämään tulevan häviämisen". 

Tunnustan rakastavani hiljaisesti muutamia kliseitä ja stereotypioita. Salaisissa unelmissani istun kahvilan nurkassa baskeri kallellaan, sikari huulessa ja hymyillen kuin LSD:tä napannut kettu.