But we are like broken instruments, twisted up and wheezing out the runnels

Psykiatri kysyi puhelimessa lääkityksen vaikutuksesta ja sanoin, etten voi todellakaan hyvin
Hän vastasi vain "jaa" ja puhelun päätteeksi iski luurin korvaan kesken lauseen
Edellinen psykiatrinen sairaanhoitaja lopetti työnsä joulukuun alussa ja ketään ei ole tullut hänen tilalleen tai vaihtoehtoisesti minut on unohdettu

Vaikkei niistä käynneistä ole koskaan mitään hyötyä ollutkaan, aina samat kysymykset, vaivihkainen vilkuilu seinällä olevaan kelloon ja sarja kiusaantuneita hiljaisuuksia

Vihaan jatkuvia kipuja, vihaan sitä miten ne kuitataan järjestään mielenterveysongelmilla, vihaan yksinäisyyttä, vihaan läpitunkevaa hiljaisuutta joka kasvaa vähitellen korviavihlovaksi huudoksi, vihaan kaikkia niitä valintoja joita olen tehnyt ja niitä jotka olen jättänyt tekemättä, vihaan tekoja jotka ovat satuttaneet muita ja samalla myös minua, vihaan itseäni läpikotaisin, vihaan sitä miten paljon toivoisin että joku pitäisi minusta edes hetken kiinni

But can you see this opposition comes rising up sometimes?

Päivä päivältä impulssien kontrollointi on yhä vaikeampaa ja tiedän, että hetken kuluttua mitään kontrollia ei enää ole

Olen painanut keittiöveistä lujaa ranteitani vasten ja halunnut viiltää auki kaiken kaiken, iskeä terän vatsaani niin monta kertaa kuin vain pystyn, antaa ahdistuksen, yksinäisyyden, pelon, pahoinvoinnin ja itsevihan vuotaa viimein ulos

Ei ole ketään, kelle puhua
Enkä edes osaisi puhua
Olen eristäytynyt täydellisesti ja viettänyt lähes kuusi kuukautta kokonaan yksin
En halua enää tavata ihmisiä, en aiheuttaa kenellekään enempää pahaa oloa

Kuten olen tehnyt, joko pelkästään olemalla minä tai tietämättäni tai toimimalla tavalla, joka on vaikuttanut aluksi oikealta, mutta osoittautunut täysin päinvastaiseksi

Alkoholia en ole juonut neljään kuukauteen, enkä tule juomaan enää koskaan
Jatkossa en tule juomaan tai syömään paljoa muutakaan, sillä kaikki aiheuttaa voimakasta vatsakipua tai nousee takaisin ylös
Tähystyksessä havaittiin huomattavasti löystynyt ja toimimaton mahaportti sekä alkava palleatyrä, josta ei vielä vuosi sitten ollut mitään merkkejä
Kirurgi ei suosittele minun tapauksessani leikkausta ja lääkehoidollakaan ei saada vastetta

Kahden vuoden oireilun jälkeen myös munuaisiani alettiin tutkia viimein tarkemmin ja niiden todettiin toimivan vaillinaisesti, konsentrointikyky on 2-4-vuotiaan lapsen tasolla
Lääkärin mukaan vaihtoehtoja on kaksi: munuaisten vajaatoiminta tai aivolisäkkeen häiriö/kasvain

Olen yrittänyt jaksaa, mutta en kykene siihen enää

I think you're crazy, maybe

Halusin vain tulla kertomaan, että olen yhä elossa
Vaikka en toivoisi sen olevan niin ja tavallaan se ei olekaan

Tällaista tyhjyyttä ei ole ollut vielä koskaan aiemmin
en osaa enää lainkaan hymyillä, en tehdä mitään, kaikki on sumuista
En ole tavannut muita ihmisiä kohta neljään kuukauteen,
paitsi sairaaloissa, jotka ovat niitä harvoja paikkoja, joissa olen viettänyt aikaani

Viikko sitten jalastani poistettiin kasvain
Ensi viikolla on jälleen pään magneettikuvaus, sillä neurologi haluaa varmistaa, ettei pahentuneen huimauksen taustalla ole kuitenkin MS-tauti tai aivokasvain

Olen syönyt ahdistukseeni liikaa ja liian usein, painoni on noussut useita kiloja keväästä ja pääni ei kestä sitä tämän kaiken muun lisäksi

Koko kesän onnistuin välttelemään erästä ihmistä, jota minun ei olisi ikinä pitänyt tavata ja jota en olisi ikinä edes halunnut tavata

Kunnes viikon alussa törmäsin häneen ja jo yksi ainoa lause sai minut voimaan pahoin.

Sing me to sleep and then leave me alone

Pitkiin aikoihin en ole osannut kirjoittaa, en tiedä osaanko nytkään tai ylipäätään enää koskaan. Kun mikään ei ole muuttunut ja silti on, juuri niin kuin pelkäsin ja vielä pahemmin.

Heinäkuussa alkoivat jatkuvat ja runsaat lisälyönnit, jotka osoittautuivat Holterissa kammioperäisiksi ja kehittyivät nopeasti voimakkaammiksi rytmihäiriöiksi. Elo- ja syyskuu täyttyivät lukuisista sydänfilmeistä, verikokeista, ultrasta ja matkoista ambulanssilla keskussairaalaan, kun rytmi ei suostunut tasoittumaan itsestään. 

 

Tutkimuksista huolimatta mitään konkreettista ja varmaa ei ole vielä selvinnyt, mutta kyseessä on luultavasti enemmänkin toiminnallinen kuin rakenteellinen vika sydämessä. En ole voinut harrastaa liikuntaa kahteen kuukauteen, sillä lisälyöntisarjat ja vahva heikotus ilmenevät myös rasituksen aikana ja viittaavat siten vakavampaan ongelmaan. Ensi viikolla vuorossa rasitus-EKG ja minä pelkään tuloksia, pelkään enemmän kuin mitään juuri nyt.

Silmänpohjatarkastuksessa puolestaan paljastui, että lattice on ehtinyt levitä jälleen laajemmalle ja lähestyy vääjäämättä tarkan näön aluetta. Syy näkökenttäni laitamilla esiintyneeseen mustaan väreilyyn paljastui: lähemmäs puolet vasemman silmäni verkkokalvosta on täynnä uusia pyöröreikiä. Lääkäri laittoi pikaisen lähetteen keskussairaalan silmäyksikköön laserointia varten.

Vastaanoton jälkeen ryntäsin Terveystalon vessaan ja tuijotin verestäviä silmiäni peilistä. Olisin halunnut hajottaa kaiken kaiken kaiken ja itseni myös, kehoni joka on pettänyt minut ja jota kukaan ei voi auttaa. Me emme voi tehdä mitään muuta kuin parhaassa tapauksessa hidastaa kehityskulkua. Mutta se on liian nopea, aivan liian nopea. Minä tulen sokeutumaan ja pahinta on se, että voin ainoastaan odottaa. Opintojen edellyttämä valtava lukutaakka on haurastuttanut verkkokalvojani entisestään, enkä enää tiedä mitä minun tulisi tehdä.

Sydäntutkimukset. Laserointi. Lokakuun lopussa ruokatorven ph- ja painemittaus. Marraskuussa gastroskopia. Loppusyksystä kaulan suspektien imusolmukkeiden uusi ultraus ja mahdollisesti jatkotutkimukset. En ole ollut koskaan näin väsynyt, en koskaan. Itsemurha-ajatuksia on jälleen päivittäin, olen menettänyt kiinnostukseni kaikkeen, enkä pysty poistumaan asunnoltani juuri muualle kuin viereiseen kauppaan.

Opinnot eivät ole enää edistyneet, joten YTHS:n psykiatri kirjoitti sairauslomaa aluksi joulukuuhun asti. Humanististen tieteiden kandidaattia minusta ei tänä vuonna tule, ehkä ei koskaan. Kierrän kehää, aina vain kehää.

Why are you still dressed in your mourning suit

Eilen illalla äidiltä tuli viesti: Neksu nukkui pois 19:23. Rakas Viikka, mä en tiedä, mitä sanoa. Enkä minäkään tiedä. Neksu oli minulle korvaamaton ystävä ja itse asiassa ainut ystävä monta vuotta. Ja rakkauteni eläimiin on ylittänyt aina kymmenkertaisesti sen, mitä olen pystynyt ihmisiä kohtaan ikinä tuntemaan. Viime viikolla Neksulle kehittyi yllättäen kohtutulehdus, jota ei voinut hoitaa leikkauksella korkean iän tähden. Ja antibiootit eivät riittäneet avuksi.

Tänään kävin YTHS:n erikoislääkärin luona pitkittyneiden kurkkuoireiden ja säryn vuoksi. Hän kokeili kaulaani ja näytti huolestuneelta. Päänkiertäjälihaksen tuntumasta löytyi todella suuri imusolmuke, toinen niskasta. Molempien tutkiminen aloitetaan välittömästi: ensin labrakokeet ja niiden jälkeen todennäköisesti koepalat. Ja koska mitään tulehdusta ei ilmeisesti ole, imusolmukesyövän mahdollisuus on melko vahva.

Kyllä minä olen osannut tätä odottaa, sillä Sjögrenin syndrooma nostaa lymfooman riskin 40-kertaiseksi. Ja kaksi vuotta sitten kaulassani havaittiin suurentunut imusolmuke, jota olisi pitänyt nähtävästi seurata. Aiemmista tiedoista huolimatta olin kuitenkin vähällä romahtaa vastaanotolla täysin. Kun en enää vain jaksaisi. En tätä, en yhtään mitään.

Huomenna syntymäpäivä ja ensimmäiset verikokeet. Hyvää syntymäpäivää Viikka.

The catatonic, the sacrilege, your primadonnas are a privilege

Liikaa baareja ja tupakansavua, liikaa tekemättömiä kurssitöitä ja kahden henkilön sijasta äkkiä kolme.

Tiistai-iltana kerron yhdelle heistä välittäväni ja ihastuneeni enemmän, kuin mitä osasin odottaa. Sovimme, että katsomme mitä tästä kenties voisi tulla, seurustelua ilman stressiä ja paineita, sillä molemmilla sitoutumiskammo, paniikkihäiriö, pakko-oireita ja läheisyyden pelko. Hänellä entinen huumeriippuvuus, minulla rauhoittavien väärinkäyttöä.

Keskiviikkoiltana kolmas tyttö pyytää päästä luokseni viettämään iltaa ja puhumaan. Mikä muuttuu varsin nopeasti kasvavaksi humalaksi ja lopulta seksiksi. Aamulla valtava krapula, välistä jäänyt saksan luento, vaivautuneisuus ja se katumus, kun katson lattialla lojuvia tölkkejä, satunnaisia ruoanmuruja ja alusvaatteita. Ei näin olisi pitänyt tapahtua, ei olisi saanut tapahtua.

En tiedä, pystynkö enää pitämään tätä blogia. Pelkään, että väärät henkilöt löytävät tämän (mikä on oikeastaan naurettavan helppoa), sillä liian monet tuntevat minut nykyisin Viikkana. Ja kaikki nämä tekstit saavat minut voimaan pahoin.

And re-establish laughter in the dolls house once again

Tämä blogi alkaa muistuttaa kuollutta ja samoin minä, kaikkien niiden kuukausien aikana kun olisin halunnut kirjoittaa ja samalla tuhota joka ainoan tekstin

kun olen maannut lattialla ja yrittänyt olla kuuntelematta niitä pakkoajatuksia, jotka ovat aina siellä, jotka eivät tukahdu lääkkeillä, alkoholilla tai niiden yhdistelmällä

tapa itsesi tapa itsesi tapa itsesi

hyppää hyppää hae veitsi tai hyppää

ja se olisi niin helppoa, parveke ja kahdeksas kerros, asfaltti

Kun olen huutanut isälleni puhelimessa, etten enää jaksa, enää en, että olen sairaampi ja yksinäisempi kuin koskaan ennen, en pysty puhumaan ihmisille, en käymään missään ottamatta lääkkeitä yli sallitun rajan, en osallistumaan kontaktiopetukseen, en keskittymään tenttikirjoihin saati muistamaan mitään, en aloittamaan esseiden kirjoittamista, en keräämään opintopisteitä samaa tahtia kuin muut, en ajattelemaan

Vihaan itseäni ikuisesti ja vielä senkin jälkeen, jos joudun nyt luovuttamaan ja tunnustamaan olevani oman setäni kopio, se jota joskus ennen häpesin, sekakäyttöä ja hoipertelua ja lattialle levinneitä pillereitä

Olen niin kiinni rauhoittavissa, etten selviä päivääkään niitä ilman, en edes ollessani yksin, en halunnut tätä, mitään tästä, olla mieleltäni täydellisen sairas ja vailla sitä, mitä kutsutaan elämäksi, myöntämään, että jos YTHS:n psykiatri päättää lopettaa rauhoittavien kirjoittamisen, minä tapan itseni

Mummi sai elokuun lopussa akuutin skitsofreniakohtauksen ja hänet vietiin ambulanssilla keskussairaalaan, jossa samalla todettiin sattumalta myös pitkälle levinnyt suusyöpä

ja kaikki on edennyt niin nopeasti, mummi ei pysty puhumaan, ei syömään ilman letkuja, ei mitään, ja kipujen lievitys on ainoa mitä voidaan enää tehdä

Enkä minä ole nähnyt mummia yli vuoteen, kaiken sen vuoksi mitä minä olen, sukulaisten mielestä on parempi niin, mummi ei hyväksyisi ja pahentaisin hänen oloaan vielä enemmän, enkä minä juuri ihmettele, sen jälkeen kun ajoin pääni kaljuksi on moni muukin ottanut minuun etäisyyttä

Olen pahoillani, niin helvetin pahoillani kaikesta.

I learn to reach inside your rib cage, flick a switch and you engage

Reumani on yllättäen pahentunut ja tavallaan osasin sitä kyllä odottaa, tiesin sen tapahtuvan joskus, sitten paljon myöhemmin, en nyt, en näin pian. Turvotuksen ja kivun vuoksi en pysty kunnolla kävelemään, tuntuu kuin lattian ja jalkapohjan välissä olisi jotakin ylimääräistä, punainen vesi-ilmapallo, jokaisella askeleella sattuu liikaa.

Varasin ajan päivystykseen ja lääkäri totesi, että varpaiden tyvinivelissä on akuutti tulehdus.  Hän ehdotti kortisonipiikkiä tai tulehduskipulääkkeitä, minä valitsin jälkimmäisen, vaikka meloksikaami ja refluksi ovat kaikkea muuta kuin hyvä yhdistelmä. Jos ne eivät auta kahdessa viikossa, on piikki pakollinen ja sen jälkeen mahdollisesti myös pysyvä reumalääkitys. Minä en halua. Lääkäri katsoi vääntyneitä nilkkojani ja sanoi, ettei tuo pahentunut virheasento tiedä todellakaan hyvää.

Kyllä minä olen sen huomannut, vaikeutuneen kävelyn ja jatkuvan väsymyksen, lihasspasmit ja nivelten jäykkyyden. Uudenlaisen kivun.

Kävin myös opiskelijaterveydenhuollossa, ihan kokeeksi vain, kerroin paniikkihäiriöstä ja hoidon keskeyttämisestä ja siitä kuinka en pysty olemaan ilman rauhoittavia. Sukulainen oli kehottanut minua etsimään vanhemman lääkärin, ne ovat helpommin taivuteltavissa, minä tein niin ja hän oli oikeassa:

Uusin Opamoxin. Mitä muuta kirjoitetaan?

Kun pyöräilin takaisin niistä juhlista ja elimistössäni kiersi liian monta milligrammaa rauhoittavaa, sitruunaboolia, siideriä, hedelmälikööriä ja ufo shottia, kaartelin puolelta toiselle ja ajattelin (ennen törmäämistäni liikennemerkkiin), miten mahtavaa olisi olla aina näin, katuvaloja ja pimeyttä ja jossakin kaiken keskellä minä, pienenä ja irrallisena, hetken vailla tarvetta muistaa.

That are giant hands of smoke and leprosy

Joku kysyi, olenko ok, mutta en minä todellakaan tiedä. En ole osannut vastata ainoaankaan kysymykseen näiden kuukausien aikana, luulin että jokin olisi muuttunut ja sitten kuitenkaan ei

miksi opiskelet kirjallisuutta

mitä aiot valita sivuaineeksi

mitä haluaisit  tehdä myöhemmin

miksi et koskaan käy missään

minkä takia ahmit vähintään kerran viikossa

miksi revit ihoasi

Psykiatrian poliklinikan ylilääkäri oli huolissaan rauhoittavien käytöstäni, eikä hän enää aio uusia reseptiä. Ja moxit olivat ainoa motiivi, miksi tulin säännöllisesti paikalle, miksi kerroin voinnistani vakuuttavasti ja ympäripyöreästi en-mitään. Sen sijaan hän määräsi Voxraa, suunnitteli lähettämistäni persoonallisuushäiriötesteihin ja intensiiviseen terapiaan. Joten avohoito saa minun puolestani päättyä tähän.

Uutta masennuslääkettä en halua alkaa syödä, vaikka heille niin lupasinkin. Ja 19. päivä lääkäri soittaa ja kysyy nostetaanko annostusta ja minä sanon että valehtelin ja valehtelen, aina ja ikuisesti ja anteeksi.

Ylihuomenna on seuraava käynti polilla, enkä tiedä kuinka selittäisin tämän kaiken. Jos lopetan, jään kokonaan yksin, ja jos jatkan, minun on tehtävä kaikki heidän tahtonsa mukaan. En halua uusia reseptejä, en testejä, en ruokapäiväkirjoja, en henkilöitä, jotka istuvat pöytänsä takana ja nyökkäilevät ja kirjoittavat ruutupaperille yksittäisiä sanoja.

Isä on ainut, jolle pystyn puhumaan valehtelematta. Kun hän soittaa ja kertoo Olin gallerian vessassa ja äkkiä en enää ollutkaan, koko paikka tuntui täysin vieraalta ja epätodelliselta. Ja kun minä soitan ja sanon Vaatekaupassa luulin törmääväni johonkin toiseen, pyysin anteeksi peilikuvaltani, jota en tunnistanut. Eikä toisen ole pakko vastata mitään, ei nyökkäillä, ei kirjoittaa tyhjiä analyysejä. Sillä kumpikin tietää. Ilman selityksiä.

En ole varma, kuinka kauan jaksan opiskella ja kuinka selviän ilman lääkitystä. Kuinka elimistöni kestää sen, että havahdun toistuvasti kilon pähkinäpussi vierestäni ja että sen sisältö on siirtynyt puolessa tunnissa vatsaani. Tai sen, että ihoni on kauttaaltaan rikki ja että joudun ostamaan joka viikko metrin verran laastaria, pelkäämään vakavia infektioita.

Näiden väliin jääneiden kuukausien jälkeen olisin halunnut kertoa jotakin muuta. Mitä tahansa.

We can see our chaos in motion, our chaos in motion

Syömishäiriöklinikalta saapui loppuarvio, joka lähetetään myös Jyväskylän polille.

F32.2 Vaikea-asteinen masennustila ilman psykoottisia oireita
F50.3 Epätyypillinen ahmimishäiriö (BED)

BED. Se ei ole vielä koskaan ennen ollut BED. Istuin eteisen lattialla ja olisin halunnut repiä koko potilaskertomuksen, kaikki ne sanat ja numerot, valkoisiksi paloiksi ja vieläkin pienemmiksi, työntää ne takaisin ulos postiluukusta tai sulloa roskakoriin tai vaikka syödä, niinhän minä aina teen, kaikelle kaikelle.

Mutta en minä voi. Sillä tuota paperia minun on näytettävä, jos yliopistolla kysytään jotakin opintojen lykkäämisestä. Katsokaa, olen oksettava ihrakasa joka on syönyt syönyt syönyt, ei ole edes oksentanut mitään siitä paskasta ulos, joka on laihtunut hieman ja lihonut taas, joka kärsii toistuvista paniikkioireista ja depersonalisaatiosta, joka on viettänyt viimeiset neljä vuotta täysin yksin, jolla ei ole ystäviä tai muitakaan ihmissuhteita, joka on toisin sanoen kuollut.

Verikokeiden mukaan P-ferritiini on alhainen ja punasolujen koossa liikaa vaihtelua. Lääkäri kehotti aloittamaan muutaman kuukauden rautakuurin, mutta minua ei juurikaan kiinnosta. Etenkin, kun hemoglobiini on edelleen normaali. Minun pitäisi käydä myös gastroskopiassa mahdollisen imeytymishäiriön ja pahentuneen refluksin vuoksi.

Enää viikko opintojen alkuun ja minua ahdistaa enemmän kuin pitkään aikaan, olen repinyt ihoni verille ja peittänyt sen jälkeenpäin laastareilla. En halua katsoa peiliin, en halua katsoa roskikseen jossa on tyhjiä maapähkinävoipurkkeja sekä yli 500 grammaa pistaasipähkinöiden kuoria, mitä minä olen tehnyt, miksi miksi miksi. Olen käyttänyt rauhoittavia enemmän kuin olisin saanut, liian monta kertaa ja kerralla liian monta, ne eivät riitä millään kuukautta. Tahdon että tämä loppuu, että joku lopettaa tämän.


Ja eräs blogi, joka voisi olla miltei omani:

"… the feeling you get when you look in the mirror and see a spotted monster staring back at you."

You'd look away with x-ray eyes

En ole osannut kirjoittaa pitkiin aikoihin, en pysty enää rakentamaan ymmärrettäviä lauseita ja kokonaisuuksia. Ja minun pitäisi vielä aloittaa luovan kirjoittamisen opinnot, enkä tiedä yhtään mitä siitä kaikesta tulee.

Pelkään syyskuuta, pelkään ihmisiä, pelkään puhumista, pelkään sitä että joku puhuu minulle, pelkään rauhoittavien loppumista, pelkään reikiä verkkokalvoissani, pelkään syömistä ja syömättömyyttä, pelkään sitä etten jaksa.

Asun nyt Jyväskylässä, kerrostalon kahdeksannessa ja ylimmässä kerroksessa. Neliöitä on enemmän kuin edellisessä yksiössäni, minulla on tilava parveke (ja mahdollisuus hypätä tarvittaessa ilman epäonnistumisen pelkoa), erillinen keittiö ja vessa kylpyammeella.

Sain asunnon luultavasti puhtaasta säälistä, sillä äitini kertoi vuokranantajalle verkkokalvojen rappeumasta ja reumasta ja helvetti ties mistä. Verkkokalvojen rappeuma? Minun äitini sairastaa sitä ja hän on sentään 87-vuotias. Ja minä seisoin ovensuussa ja häpesin meitä kaikkia. Tulitte sitten koko perheen voimin? Ei, ei tuo ole minun isäni. Mutta ei sitä voinut sanoa, kun ne kaksi pysyivät hiljaa ja hymyilivät typerästi.

Käynnit syömishäiriöklinikalla päättyivät. En tiedä, jatkanko niitä enää täällä. Viimeisessä punnituksessa omahoitaja huomautti, että painoni on selkeästi pudonnut kesän aikana. Kenties onkin, en tosin huomaa peilissä suurtakaan muutosta. Vanhempieni mielestä näytän riutuneelta, mutta heidän kommentteihinsa ei voi täysin luottaa.

En jaksa tehdä mitään. Väsyttää niin paljon, että voisin huomaamattani nukahtaa huoneen nurkkaukseen, lattialle tai sängylle lukiessani kirjaa. Odotan vain aamuja, maitokahvia, maapähkinävoita ja Adventure Timesia. Pahimpia ovat iltapäivät. Kun on aivan yksin, eikä tunne ketään. Kun ei saa syödä, vaikka olisikin vielä nälkä.

He counts the green faces

Pelkään ettei tästä mitään tule, ei kesästä ei syksystä ei mistään koskaan ikinä. Kun joka toinen hetki haluaisi tappaa itsensä tai toivoisi että joku ajaisi päälle, puukottaisi selkään. Haluaisi iskeä keittiöveitsen vatsaan ja kaivaa kaiken paskan pois, rasvaa, liikaa rasvaa.

Ne kaksi sanoivat Sinun mahasi näyttää tukevammalta muuhun kroppaan verrattuna. Yritin olla välittämättä, sivuuttaa sen lauseen kuin sitä ei olisi ollutkaan. Mutta sen jälkeen en ole ajatellut mitään muuta, yhtään mitään muuta. Oksettava läskiläskiläski. Ja silti minä ahmin. Vähintään kerran viikossa. Vaikka tiedän, mitä myöhemmin tapahtuu.

Päähäni ei mahdu muuta kuin ruoka ja kalorit ja luvut vaa'alla. Omahoitaja sanoi, ettei tuollaisessa kunnossa jaksa opiskella. Kun mikään ei muutu, yhdeksän vuotta ja ei mitään. Henkisesti olen epävakaampi kuin koskaan aikaisemmin. Myös näköni on jälleen huonontunut, se tapahtuu nopeasti, aivan liian nopeasti. Lääketiede ei ehdi kehittyä riittävästi, jotta tätä tilannetta voitaisiin enää pelastaa. Minä pelkään pimeää. Joka päivä.

Mitä ne ajattelevat, jos minä olen syksyllä yhä täällä, en lähde vieläkään opiskelemaan? Häpeän itseäni, häpeän tätä kaikkea. En pysty katsomaan heitä silmiin.

Hung by his pretty white neck

Painoni on jälleen samoissa lukemissa kuin silloin, kesällä 2011. Mutta en minä sitä peilistä huomaa, ainoastaan vaa'asta ja mittanauhasta ja väljentyneistä vaatteista. En ole laiha, en niin kuin ne tytöt, joilla on yhtä kapeat jalat kuin minulla kädet. Reidet ovat yhä liian paksut paksut paksut. Samoin lantio, mutta sille en mahda mitään.

Kaulaani on ilmestynyt jo kolmas suurentunut imusolmuke, eikä tämä vaikuta enää ollenkaan hyvältä. Valtava väsymys, säryt ja kuvotus. Vanhemmat käskevät minun mennä jälleen uusiin kuvauksiin. En halua, en tahdo tietää. Jos se on lymfooma, ei meillä olisi edes rahaa kaikkiin hoitoihin. Enkä minä halua hoitoihin.

Kirjansitomossa minun aivoni liukenevat lopullisesti siihen liiman hajuun. Päättymätön jono pahvilaatikoita, paperipinoja, painomustetta sormissa, pölyä ja kolmiolääkkeitä. Teen työt konemaisesti, enkä puhu juuri kenelläkään mitään. En minä enää edes osaisi.

Viime torstaina oli näyttelyn pystytys. Jos ainuttakaan taulua ei mene kaupaksi, olen yhtä kuin kuollut.

I'm with you in Rockland where you scream in a straightjacket

Puoliltapäivin oli hoitoneuvottelu, jonka aikana vastailin vain yhdellä sanalla ja yritin välttää totaalista nukahtamista nojatuoliin. Huomenna alkaa työkokeilu kirjansitomossa, mutta päivärytmini on niin sekaisin, etten tiedä miten saan itseni aamuisin ylös. Heräilen yöllä tunnin välein, jääkaappi hurisee liian kovaa tai on liian kuuma tai usean eri kellon luoma kakofonia tai jokin muu. Ketipinoria otan enää vain harvoin, sillä se tuntuu pahentavan rytmihäiriöitäni.

Lääkärin mielestä verenpainelukemat ovat olleet ikäiselleni huolestuttavia, ja hän käski seurata niitä säännöllisesti terveyskeskuksen omamittauspisteessä. Hän ei ollut tyytyväinen myöskään nykyisiin syömisiini. Näytän kuulemma aliravitulta. Lääkäri ja omahoitaja ehdottivat, että menisin viimeistään työkokeilun jälkeen aikuisprykiatrian päiväpoliklinikalle. Opettelemaan säännöllistä ja monipuolista syömistä. Kokopäiväisesti. Ei ikinä.

Ja jos olen alipainoinen vielä ensi syksynä, en saa lähteä edelleenkään opiskelemaan Jyväskylään. Eivät he voi sitä päättää, eivät voi. Eikä minun painoni ole läheskään niin pieni. En kestä, jos joudun tuottamaan jälleen kerran pettymyksen sukulaisilleni. Olemaan pettymys. Häpeä.

Sain lääkärin uusimaan Opamoxin reseptin. Vaikka ei hän sitä kovin mielellään tehnytkään. Sinun on muistettava, että tässä on melko suuri riippuvuusriski. Alkaa olla myöhäistä tässä vaiheessa.

Vanhemmat painostavat minua yhä sydäntutkimuksiin. Viikonlopulla olin tuupertua myöhään illalla suojatielle hölkkäämisen jälkeen. Jaloista katosi tunto, silmissä pyörivät autojen valot ja ihmisten ääriviivat, oli vaikeaa pysyä pystyssä. En tiedä, mitä tämä on.

Näytän seonneelta ja silmäpussit yltävät pian maahan.
Fuck you and your eyebrows.

Who sank all night in submarine light

Rauhoittavat ovat taas loppumassa, enkä usko että he uusivat reseptiä enää kovin kauaa. Olen käyttänyt lääkkeitä enemmän, kuin mitä olen kertonut omahoitajalle vastaanotoilla. En tule toimeen ilman Opamoxia, olen kyllä yrittänyt, mutta se on päättynyt aina huonosti. Ja nyt kun äiti häipyi pääkaupunkiseudulle, meidän YYA-sopimuksemme toimii vain osittain.

Ahmin jälleen lähes joka toinen päivä, joskus vielä useammin. Pureskelen ruokaa, syljen ruokaa, syön särkylääkkeitä sylkirauhasten kipuun. Nielen Gavisconia jo kuudetta kuukautta ja teeskentelen, että ruokatorveni on aivan kunnossa.

Sydämessäni on luultavasti jotain vikaa, ja omahoitaja kehotti varaamaan ajan tutkimuksiin. Verenpaine on ollut jo pitkään huolestuttavan korkea, samoin syke. Minulla on myös päivittäin rytmihäiriöitä sekä levossa että rasituksessa. Muljahduksia, nopeita ylimääräisiä lyöntejä, taukoja, puristusta ja polttavaa kipua. Jatkuvaa huimausta ja voimattomuutta.

Pelkään olla täällä yksin. Pelkään, että olen aiheuttanut tämän jotenkin itse. En tiedä onko se mahdollista, en ole koskaan ollut sairaalloisen alipainoinen, mutta eriasteinen ruoalla pelleily on jatkunut jo yhdeksän vuotta. Paino on taas hieman pienempi, ei silti läheskään niin pieni, että se voisi saada aikaan jotakin tällaista.

Vanhempi koiristamme joudutaan lopettamaan lähipäivinä. Sairaus eteni huonompaan suuntaan hoidosta huolimatta, eikä Liinu pysty enää lainkaan liikkumaan. Äiti lähti kotiin ja pyysi, että olisin tullut sinne myös. Mutta en minä voi. Vihaan itseäni enemmän kuin koskaan, mutta minusta ei ole siihen. Olemaan vieressä. Anna anteeksi.

Ja kaikki, mitä kaltaisenani epäihmisenpaskana osaan tehdä, on käyttää alkoholia ja lääkkeitä sekaisin tai ahmia ahmia ahmia, kunnes vuorokausi vaihtuu vähitellen seuraavaan.

Name ten thousand reasons why

• Dermatillomanian kanssa on jälleen vaikeampaa kuin aikoihin. Minun vartaloni on täynnä laastareita, rikkinäistä ihoa ja kaikkea, minkä haluaisin vain unohtaa ja olla näkemättä peilissä.
• Lähetin pääkirjastoon s-postia ja ehdotin, että he hankkisivat kokoelmiinsa Angela Hartlinin kirjan Forever Marked. Olin varma, ettei heitä kiinnostaisi, mutta nähtävästi he olivat kuitenkin laittaneet sen tilaukseen.

• Minun sääreni olivat pitkään hyvin samanlaiset kuin Angelan näissä kuvissa. Lapsena eräs entinen ystäväni sanoi: Viikka, mitä tuo on? Se näyttää ihan helvetin pelottavalta. Lopeta. Nykyään jalkojeni arvet ovat haalistuneet, mutta tällä hetkellä käsivarteni ja selkäni (alas asti) ovat juurikin tuossa kunnossa.
• Totuus on, että kuolisin mieluummin kuin antaisin jonkun nähdä itseni ilman vaatteita.
• Vihaan suihkussa käymistä, sillä silloin joudun näkemään itse itseni.
• Rumuuteni vuoksi en aina koe olevani enää edes ihminen.

• Olen jälleen sylkenyt ruokaa, vaikka minun piti lopettaa se viimeistään saatuani diagnoosin refluksista. Typerä Viikka.
• Kaksitoista vuotta alahampaissani ollut retentiolanka irtosi eilen osittain, mutta en jaksa tehdä asialle mitään.
• Myös silmänpohjat pitäisi tarkistuttaa viimeistään tammikuun alussa. Mutta. En haluaisi myöntää sitä, että pelkään. Aina vain enemmän.

• Katsoin viimein Mary & Max -animaation ja rakastuin. Max Jerry Horowitz on yksi niistä henkilöhahmoista, joihin olen samaistunut enemmän kuin ikinä kehenkään.

Lord knows, it would be the first time

Alan erkaantua ruumiistani yhä enemmän ja lopullisemmin. Kaduilla minä leijun, ei ole jalkoja ei asfalttia, upotan kynteni syvälle kämmeniin ja yritän pitää katseeni edelläkulkevan kengissä, yritän pysyä siinä ja vain siinä. Huimaa.

Mutta sitten oli se aamupäivä kauppakeskuksessa. Käännyin kulman taakse, väistin kahta vastaantulevaa ihmistä ja äkkiä se vain tapahtui, koko vartalon läpi kulkeva sähköisku, raajojen totaalinen puutuminen, syke kaksisataa. Kaikki äänet loittonivat jonnekin hyvin kauas, minä vieläkin kauemmas. Ehdin lopulta istumaan ennen kuin pyörryin.

Tilanne ei rauhoittunut vielä illallakaan; sydän oli hakata ulos rinnasta, päähän ja kaulaan kohdistui puristava paine. Jääkylmistä käsistäni katosi tunto, pidin niitä lämpimän veden alla ja tuijotin verestäviä silmiäni kylpyhuoneen peilistä. Tuo ei ole minä, nämä kädet eivät ole minun.

Soitin Akuutti24 -neuvontaan ja sanoin, etten tiedä mitä pitäisi tehdä. "Soita välittömästi taksi kun tämä puhelu loppuu. Ok?" Mutta en minä koskaan soittanut, enkä lähtenyt päivystykseen.

Lopulta oli pakko kertoa totuus. Pyysin omahoitajalta, että voisin lähettää hänelle sähköpostia, sillä puhua minä en osaa. Kirjoitin masennuslääkkeiden käytön lopettamisesta, ahdistuskohtauksista, siitä miten vaikea on poistua kotoa, miten hiukseni ovat jo niin ohuet, etten voi lähteä minnekään ilman pipoa, että haluaisin tappaa itseni joka päivä ja joka hetki.

Hoitoneuvottelussa lääkäri määräsi minulle sairaslomaa vuoden loppuun saakka (lomaa mistä?), diagnooseina paniikkihäiriö ja vaikea masennus. Sain Opamoxit, uudet mielialalääkkeet (Esipral) ja Ketipinoria jatketaan samalla vahvuudella kuin aikaisemmin. Arveluttaa nuo essitalopraamin yleiset sivuvaikutukset, erityisesti painonnousu. Jotkut ovat kuulemma lihoneet useita kiloja lääkityksen aikana. Osaako kukaan teistä sanoa tuohon mitään?

Korva-, nenä- ja kurkkutautien polin lääkäri soitti kaulan ultraäänitutkimuksesta. Sylkirauhasissa ei pitäisi olla kiviä tai kasvaimia, mutta vasemman puolen imusolmukkeet ovat suurentuneet. Ja koska happosalpaajat eivät ole auttaneet refluksiin, joudun todennäköisesti gastroskopiaan. Ja mahaportin kiristysleikkaukseen.

Minun piti luvata heille, etten yritä tappaa itseäni. Miten sellaista voi luvata?

ps. Painoni on kaiketi päässyt putoamaan ja kuukatiset ovat jääneet jälleen pois.

We'll rust, our nose dust

En oikein tiedä mitä tapahtuu, päivät ovat minulle vain odotusauloja ja penkkejä kuluneine pehmusteineen. Ja öisin en enää osaa nukkua vaikka kuinka haluaisin.

Maanantaina syke nousi jo aamusta yli sataan eikä suostunut laskemaan. Huimasi ja tuntui pahalta kävellä. Sitä tapahtuu nykyään kovin usein, mutta nyt olivat myös puristus ja polte ja kipu, joka säteili vasempaan käsivarteen.

Soitin terveysneuvoon ja vastannut virkailija kehotti minua menemään rytmihäiriöiden vuoksi heti päivystykseen. Minulta otettiin joitakin verikokeita sekä EKG. Kun hoitaja mittasi sykkeen kolmannen kerran, se oli noussut jälleen vain korkeammaksi, vaikka olin istunut monta tuntia. Lääkäri oli juuri lähdössä kotiin, eikä ehtinyt ottaa minua enää vastaan. Sain ajan seuraavalle aamulle.

Korkealle sykkeelle ei löytynyt mitään selvää syytä, mutta kilpirauhasarvot tarkistetaan vielä varmuuden vuoksi. Äidin suvussa olevista lukuisista sydänsairauksista en maininnut mitään, sillä enempää tutkimuksia en jaksaisi.

Kolmen kuukauden odottamisen jälkeen pääsin korva-, nenä- ja kurkkutautien osastolle. Sylkirauhasteni jatkuva turpoaminen johtuu todennäköisesti Sjögrenin syndroomasta, eikä siihen auta oikein muu kuin kirurginen toimenpide. Tosin minun kohdallani sekään ei kuulemma kannata, sillä turvotusta on niin monessa rauhasessa.

Kerroin myös kirvelevästä kivusta kurkussa, palantunteesta ja yskimisestä ruokailun yhteydessä. Lääkäri teki peilitähystyksen ja sanoi että ruokatorveni on tulehtunut. Olin siis oikeassa, kun epäilin refluksia. Joudun syömään ainakin kuukauden ajan Nexiumia.

Suurin osa ruoka-aineista on kiellettyjen listalla sekä juomista tietenkin kahvi ja tee. Mutta mieluummin annan ruokatorveni palaa puhki, kuin luopuisin yhdestä ainoastakaan.

Viimeinen ja tarpeeton huomautus: en tiedä mistä helvetistä tulen löytämään rahat kaikkiin näihin sairaalamaksuihin.

But ask me why, and I'll spit in your eye

Sain varasijalta paikan Jyväskylän humanistiseen tiedekuntaan (taide ja kirjallisuus). Otin sen vastaan, mutta aloitan opiskelun vasta ensi vuonna. Juuri tällä hetkellä en olisi mitenkään jaksanut, en muuttoa, hakemuksia, tutustumista, lukemista ja kaikkea. Lisäksi hoitosuunnitelmat täällä ovat vielä melko kesken.

Haluan maalata ja kirjoittaa vielä yhden vuoden. Vaikka olisinkin luuseri. Mutta näin on minusta parempi.

I wanna smash the faces of those beautiful boys

En tiedä jaksanko enää pitää tätä blogia. Kirjoittaa aina vain samoja asioita, koska mitään muuta ei ole, koska mikään ei muutu.

Ahdistus on tällä hetkellä luultavasti pahempi kuin ikinä koskaan, en tahdo pystyä enää poistumaan asunnostani. Vihaan itseäni kaikin mahdollisin tavoin. Vääränlaisen laihduttamisen pilaamaa epäsopusuhtaista kehoa, jossa lihas on korvattu rasvalla, monta senttiä liian lyhyitä jalkoja, arpien peittämää ihoa ja kasvoja.

Vihaan sitä, että perinnöllisen geenivirheen vuoksi menetän pian loputkin seitinohuista hiuksistani. Näiden kanssa eläminen on ollut ja on nöyryyttävää. Ja peruukkia en halua. Jos olisin päänmuodoltani Sinead O'Connor, ei tässä olisikaan hätää. Mutta minä näyttäisin kaljuna todennäköisimmin venytetyltä Hercule Poirotilta.

Isä: "Kaljut naiset oksettavat minua."

Vihaan sitä, kuinka puistossa ja satamassa minun ohitseni juoksee treenattuja, laihoja ja pitkäsäärisiä tyttöjä, joilla on paksut, kiiltävät hiukset. Ne kaksi puhuivat jostakin kolmannesta kaveristaan, Siis ei se nyt varsinaisesti läski oo, mutta vois kyl VÄHÄN miettiä, et mitä laittaa suuhunsa... Ja minä olisin halunnut työntää molemmat alas aallonmurtajalta.

Myönnän, että minusta on tullut katkera ja säälittävä paska, mutta en vain enää jaksa seurata verkkokalvon rappeuman etenemistä, reumaa ja nivelten jatkuvaa turpoamista, syömisongelmia, dermatillomaniaa, ahdistusta ja pelkotiloja. Ja sitä yksinäisyyttä, joka satuttaa vielä enemmän kuin mikään muu.

Tukholman risteilyllä me lähinnä vain tappelimme äidin kanssa. Toisena iltana äiti sanoi, että minä olen itsekäs ja että hänen siskonsa oli sanonut samaa. Ja kun kysyin missä asiassa, hän vastasi etten anna hänen elää omaa elämää. Anna lähteä pois. Aloin itkeä, hävettää myöntää. Mutta en minä ole koskaan estänyt häntä lähtemästä, päinvastoin. Olen antanut ihmisten häipyä elämästäni ennenkin jäämättä ruikuttamaan perään.

Kilpikonna pääsi opiskelemaan Jyväskylään, minä en edes yrittänyt tarpeeksi. Olen täällä, aina vain täällä. Enkä osaa muuta kuin katsoa läpi Miyazakin animaatioita ja miettiä itsemurhaa joka päivä, joka tunti.