That are giant hands of smoke and leprosy

Joku kysyi, olenko ok, mutta en minä todellakaan tiedä. En ole osannut vastata ainoaankaan kysymykseen näiden kuukausien aikana, luulin että jokin olisi muuttunut ja sitten kuitenkaan ei

miksi opiskelet kirjallisuutta

mitä aiot valita sivuaineeksi

mitä haluaisit  tehdä myöhemmin

miksi et koskaan käy missään

minkä takia ahmit vähintään kerran viikossa

miksi revit ihoasi

Psykiatrian poliklinikan ylilääkäri oli huolissaan rauhoittavien käytöstäni, eikä hän enää aio uusia reseptiä. Ja moxit olivat ainoa motiivi, miksi tulin säännöllisesti paikalle, miksi kerroin voinnistani vakuuttavasti ja ympäripyöreästi en-mitään. Sen sijaan hän määräsi Voxraa, suunnitteli lähettämistäni persoonallisuushäiriötesteihin ja intensiiviseen terapiaan. Joten avohoito saa minun puolestani päättyä tähän.

Uutta masennuslääkettä en halua alkaa syödä, vaikka heille niin lupasinkin. Ja 19. päivä lääkäri soittaa ja kysyy nostetaanko annostusta ja minä sanon että valehtelin ja valehtelen, aina ja ikuisesti ja anteeksi.

Ylihuomenna on seuraava käynti polilla, enkä tiedä kuinka selittäisin tämän kaiken. Jos lopetan, jään kokonaan yksin, ja jos jatkan, minun on tehtävä kaikki heidän tahtonsa mukaan. En halua uusia reseptejä, en testejä, en ruokapäiväkirjoja, en henkilöitä, jotka istuvat pöytänsä takana ja nyökkäilevät ja kirjoittavat ruutupaperille yksittäisiä sanoja.

Isä on ainut, jolle pystyn puhumaan valehtelematta. Kun hän soittaa ja kertoo Olin gallerian vessassa ja äkkiä en enää ollutkaan, koko paikka tuntui täysin vieraalta ja epätodelliselta. Ja kun minä soitan ja sanon Vaatekaupassa luulin törmääväni johonkin toiseen, pyysin anteeksi peilikuvaltani, jota en tunnistanut. Eikä toisen ole pakko vastata mitään, ei nyökkäillä, ei kirjoittaa tyhjiä analyysejä. Sillä kumpikin tietää. Ilman selityksiä.

En ole varma, kuinka kauan jaksan opiskella ja kuinka selviän ilman lääkitystä. Kuinka elimistöni kestää sen, että havahdun toistuvasti kilon pähkinäpussi vierestäni ja että sen sisältö on siirtynyt puolessa tunnissa vatsaani. Tai sen, että ihoni on kauttaaltaan rikki ja että joudun ostamaan joka viikko metrin verran laastaria, pelkäämään vakavia infektioita.

Näiden väliin jääneiden kuukausien jälkeen olisin halunnut kertoa jotakin muuta. Mitä tahansa.

We can see our chaos in motion, our chaos in motion

Syömishäiriöklinikalta saapui loppuarvio, joka lähetetään myös Jyväskylän polille.

F32.2 Vaikea-asteinen masennustila ilman psykoottisia oireita
F50.3 Epätyypillinen ahmimishäiriö (BED)

BED. Se ei ole vielä koskaan ennen ollut BED. Istuin eteisen lattialla ja olisin halunnut repiä koko potilaskertomuksen, kaikki ne sanat ja numerot, valkoisiksi paloiksi ja vieläkin pienemmiksi, työntää ne takaisin ulos postiluukusta tai sulloa roskakoriin tai vaikka syödä, niinhän minä aina teen, kaikelle kaikelle.

Mutta en minä voi. Sillä tuota paperia minun on näytettävä, jos yliopistolla kysytään jotakin opintojen lykkäämisestä. Katsokaa, olen oksettava ihrakasa joka on syönyt syönyt syönyt, ei ole edes oksentanut mitään siitä paskasta ulos, joka on laihtunut hieman ja lihonut taas, joka kärsii toistuvista paniikkioireista ja depersonalisaatiosta, joka on viettänyt viimeiset neljä vuotta täysin yksin, jolla ei ole ystäviä tai muitakaan ihmissuhteita, joka on toisin sanoen kuollut.

Verikokeiden mukaan P-ferritiini on alhainen ja punasolujen koossa liikaa vaihtelua. Lääkäri kehotti aloittamaan muutaman kuukauden rautakuurin, mutta minua ei juurikaan kiinnosta. Etenkin, kun hemoglobiini on edelleen normaali. Minun pitäisi käydä myös gastroskopiassa mahdollisen imeytymishäiriön ja pahentuneen refluksin vuoksi.

Enää viikko opintojen alkuun ja minua ahdistaa enemmän kuin pitkään aikaan, olen repinyt ihoni verille ja peittänyt sen jälkeenpäin laastareilla. En halua katsoa peiliin, en halua katsoa roskikseen jossa on tyhjiä maapähkinävoipurkkeja sekä yli 500 grammaa pistaasipähkinöiden kuoria, mitä minä olen tehnyt, miksi miksi miksi. Olen käyttänyt rauhoittavia enemmän kuin olisin saanut, liian monta kertaa ja kerralla liian monta, ne eivät riitä millään kuukautta. Tahdon että tämä loppuu, että joku lopettaa tämän.


Ja eräs blogi, joka voisi olla miltei omani:

"… the feeling you get when you look in the mirror and see a spotted monster staring back at you."

Name ten thousand reasons why

• Dermatillomanian kanssa on jälleen vaikeampaa kuin aikoihin. Minun vartaloni on täynnä laastareita, rikkinäistä ihoa ja kaikkea, minkä haluaisin vain unohtaa ja olla näkemättä peilissä.
• Lähetin pääkirjastoon s-postia ja ehdotin, että he hankkisivat kokoelmiinsa Angela Hartlinin kirjan Forever Marked. Olin varma, ettei heitä kiinnostaisi, mutta nähtävästi he olivat kuitenkin laittaneet sen tilaukseen.

• Minun sääreni olivat pitkään hyvin samanlaiset kuin Angelan näissä kuvissa. Lapsena eräs entinen ystäväni sanoi: Viikka, mitä tuo on? Se näyttää ihan helvetin pelottavalta. Lopeta. Nykyään jalkojeni arvet ovat haalistuneet, mutta tällä hetkellä käsivarteni ja selkäni (alas asti) ovat juurikin tuossa kunnossa.
• Totuus on, että kuolisin mieluummin kuin antaisin jonkun nähdä itseni ilman vaatteita.
• Vihaan suihkussa käymistä, sillä silloin joudun näkemään itse itseni.
• Rumuuteni vuoksi en aina koe olevani enää edes ihminen.

• Olen jälleen sylkenyt ruokaa, vaikka minun piti lopettaa se viimeistään saatuani diagnoosin refluksista. Typerä Viikka.
• Kaksitoista vuotta alahampaissani ollut retentiolanka irtosi eilen osittain, mutta en jaksa tehdä asialle mitään.
• Myös silmänpohjat pitäisi tarkistuttaa viimeistään tammikuun alussa. Mutta. En haluaisi myöntää sitä, että pelkään. Aina vain enemmän.

• Katsoin viimein Mary & Max -animaation ja rakastuin. Max Jerry Horowitz on yksi niistä henkilöhahmoista, joihin olen samaistunut enemmän kuin ikinä kehenkään.

I wanna smash the faces of those beautiful boys

En tiedä jaksanko enää pitää tätä blogia. Kirjoittaa aina vain samoja asioita, koska mitään muuta ei ole, koska mikään ei muutu.

Ahdistus on tällä hetkellä luultavasti pahempi kuin ikinä koskaan, en tahdo pystyä enää poistumaan asunnostani. Vihaan itseäni kaikin mahdollisin tavoin. Vääränlaisen laihduttamisen pilaamaa epäsopusuhtaista kehoa, jossa lihas on korvattu rasvalla, monta senttiä liian lyhyitä jalkoja, arpien peittämää ihoa ja kasvoja.

Vihaan sitä, että perinnöllisen geenivirheen vuoksi menetän pian loputkin seitinohuista hiuksistani. Näiden kanssa eläminen on ollut ja on nöyryyttävää. Ja peruukkia en halua. Jos olisin päänmuodoltani Sinead O'Connor, ei tässä olisikaan hätää. Mutta minä näyttäisin kaljuna todennäköisimmin venytetyltä Hercule Poirotilta.

Isä: "Kaljut naiset oksettavat minua."

Vihaan sitä, kuinka puistossa ja satamassa minun ohitseni juoksee treenattuja, laihoja ja pitkäsäärisiä tyttöjä, joilla on paksut, kiiltävät hiukset. Ne kaksi puhuivat jostakin kolmannesta kaveristaan, Siis ei se nyt varsinaisesti läski oo, mutta vois kyl VÄHÄN miettiä, et mitä laittaa suuhunsa... Ja minä olisin halunnut työntää molemmat alas aallonmurtajalta.

Myönnän, että minusta on tullut katkera ja säälittävä paska, mutta en vain enää jaksa seurata verkkokalvon rappeuman etenemistä, reumaa ja nivelten jatkuvaa turpoamista, syömisongelmia, dermatillomaniaa, ahdistusta ja pelkotiloja. Ja sitä yksinäisyyttä, joka satuttaa vielä enemmän kuin mikään muu.

Tukholman risteilyllä me lähinnä vain tappelimme äidin kanssa. Toisena iltana äiti sanoi, että minä olen itsekäs ja että hänen siskonsa oli sanonut samaa. Ja kun kysyin missä asiassa, hän vastasi etten anna hänen elää omaa elämää. Anna lähteä pois. Aloin itkeä, hävettää myöntää. Mutta en minä ole koskaan estänyt häntä lähtemästä, päinvastoin. Olen antanut ihmisten häipyä elämästäni ennenkin jäämättä ruikuttamaan perään.

Kilpikonna pääsi opiskelemaan Jyväskylään, minä en edes yrittänyt tarpeeksi. Olen täällä, aina vain täällä. Enkä osaa muuta kuin katsoa läpi Miyazakin animaatioita ja miettiä itsemurhaa joka päivä, joka tunti.

I'm kinda getting hurt

Väsymys
Toistuvia pelkotiloja
Satunnaisia poissaoloja
Elämistä omassa kuplassa
Sylkirauhastulehdus  -jälleen
Kynnenpaloja lattialla

En ole pystynyt kirjoittamaan, sillä ei ole mitään kirjoitettavaa ja toisekseen minulla ei ole vieläkään koskaan ikinä milloinkaan tietokonetta, ei ehkä ollenkaan tämän vuoden puolella. Applen koneet ovat loppuneet lähes kaikista liikkeistä ja uusista ei ole mitään tietoa toimitusvaikeuksien vuoksi. Luovutan. Ei minulla ole edes tv:tä, enkä lue lehtiä saati tilaa niitä, enkä tiedä enää mistään mitä täällä tai siellä jossakin tapahtuu, enkä toisaalta edes haluakaan.

Olen syönyt liikaa ja vaa'alla en uskalla käydä muualla kuin unissani, niissä painajaisissa jotka päättyvät aina liian myöhään. Jostakin syystä minulla on yhtenään nälkä, aamulla, koulussa ja monta kertaa illalla. Yöllä.

Toissapäivänä korvasylkirauhaseni tulehtui jälleen, syödessä se turpoaa valtavaksi ja aiheuttaa sietämätöntä särkyä. Ja suuhuni valuu taas tiehyitä pitkin mätää. Viehättävää. Minun pitäisi mennä uudelleen lääkäriin, ultraan ja ohutneulanäytteeseen. Kaulassani olevat rauhaset ovat kasvaneet, samoin kainaloissa, tiedän tämän olevan jotakin mitä en halua kuulla. Joten en mene enää lääkäriin.

Selkäni olen raapinut verille. Kahdesti päivässä. Vähintään. Sillä täydellisyyttähän minä haluan. Olla täydellisen ruma.

Puettuina kuin kuolleet

Iho on jälleen auki yli kolmestakymmenestä kohtaa tai oikeastaan se on ollut lähes koko ajan, selkä täynnä violetteja arpia joiden vaaleneminen kestää vähintään vuoden, mutta senkin jälkeen ne erottaa vielä selvästi ja kaukaa.

Jos osaisin olla edes täydellisen ruma.

Ahmimiseni on vähentynyt, ja silloinkin kun ahmin en syö enää niin valtavia määriä kuin ennen. Se on vaatinut kylläkin muutamia järjestelyjä: pähkinät on pitänyt vaihtaa siemeniin, mantelit mantelijauheeseen, mysli kaurahiutaleisiin ja niin edelleen. Turvallisempiin vaihtoehtoihin.

Minua väsyttää aivan liikaa vaikka nukuin kaksitoista tuntia, nuokuin sohvalla ja äiti kysyi, olenko ottanut joitakin lääkkeitä. En mitään muita kuin ne pakollliset. Ja silti tämä uniaika. Iltapalaksi kahvia konjakilla, ateriasuunnitelma on romutettu, haluaisin alkaa jälleen laihduttaa sillä minä ja kehoni emme tule toimeen. En vain enää osaa.

Lopussa toinen Metropolian ennakkotehtävistä, siinä piti väkertää jonkinlainen kuvakäsikirjoitus, jossa sai olla korkeintaan kahdeksan kuvaa. Käytin pullotussia ja keinokuitusivellintä. Jälki ei ole erityisen hyvää, klikatkaa suuremmiksi ja kärsikää.


"Suunnitteilla on lyhyt animaatioelokuva, jossa kaksi eläinhahmoa valmistaa yhdessä
ruokaa. Toinen hahmoista on karppaaja ja toinen sokerileipuri. Hahmojen haasteena on valmistaa annos, joka kelpaa syötäväksi molemmille."

Tätä operaatiota kutsutaan itseinhoksi

Uudenvuoden lupausten pitäminen on enemmän kuin vaikeaa, lähes mahdotonta kaltaiselleni murhe-eläimelle, ja liimatessani kymmenettä laastaria ihoon mietin, että tätäkö tämä tulee olemaan, aina ja iankaikkisesti, päättymätön tarina rumuudesta ja absoluuttisesta yksinäisyydestä

Kun olen jo tavallaan tottunut tähän olemattomuuteen, kellumaan puolitodellisuudessa, edes haluamatta nousta muualla kuin unissani ja niissäkin teen kaiken väärin

Äiti on nähtävästi ehtinyt kertoa tuttavilleen, että olen harkinnut vetäytymistä Skotlannin buddhalaisluostariin, ne nauravat vaikkei se ole vitsi, hieman samaan tapaan kuin se kun sanoin tahtovani majakanvartijaksi (ja tahdon yhä)

minä haluan luopua kaikesta ja olla vähemmän Viikka kuin koskaan, sitä paitsi elämäni on niin epäseksuaalista, että ainakaan sen takia kannattaisi jäädä

Maanantaina labra, keskiviikkona reumapoli ja fysioterapeutti, torstaina ravitsemusterapeutti ja psykopoli, taas ne kyselevät samoja typeriä kysymyksiä, sellaisia joihin ei edes halua vastata

'Cause it's Voodoo, oh!'

Kerroin omahoitajalle dermatillomaniastani ja hän pyysi, että näyttäisin osan arvistani. Nostin hetken epäröinnin jälkeen oikeaa hihaani ylöspäin ja laskin sen sitten kiireesti takaisin alas. Hävetti. "Mutta eiväthän nuo oikein näytä arvilta. Ne ovat enemmänkin kuin...täpliä."

Olin jostain syystä purskahtaa nauruun. Minähän olen sanonut olevani kuin dalmatialainen; jos finnejä tai atooppisen ihon aiheuttamia näppyjä repii auki, niistä jää tavallisesti pyöreä jälki. En tiedä mitä hän odotti näkevänsä.

Äiti ei ymmärtänyt, miksi minun pitäisi esitellä hoitajille arpiani.

"Eikös se ole vähän sama kuin että he haluaisivat nähdä elefanttimiehen
epämuodostuneet kasvot maksusta?"

-Kiitti vaan äiti.

"Käsitit taas väärin."

-No niin varmaan. Ja kyllähän ne halusivat nähdä ne angstiset "viiltelyarvetkin", jotka olivat kylläkin vain säälittäviä naarmutusjälkiä. Koska sinä suurentelit asiaa.

Ensi keskiviikkona käynnillä on mukana myös lääkäri, joka päättää mitä dermatillomanialleni voisi tehdä. Mutta rauhoittavia he eivät kuitenkaan haluaisi minulle määrätä. En vain tiedä, miten voisin päästä pelkän itsehillintäni avulla häiriöstä, joka on ollut minulla alle kouluikäisestä asti.

Juotetaan ikävää

Vihaan itseäni. Tätä vartaloa, arpia, kasvoja ja sairauksia, sitä kuinka heikko olen. Sitä, että ihoni on tällä hetkellä yli kuudestakymmenestä kohtaa auki, sitä etten minä osaa lopettaa. Mitään.

Äiti sanoin minun olevan häpeäpilkku, ehkä puoliksi leikillään mutta silti. Se on totuus.

Tämä on sinä

Kiitos vastauksista. En tosin taida aloittaa Ketipinorin säännöllistä syömistä, en uskalla. Eilen illalla otin kokeeksi 50mg, kuten omahoitaja oli käskenyt, mutta tunnin kuluttua alkoivat voimakkaat kouristukset etenkin rintalihaksessa ja käsivarsissa. Ja äkkiä tuntui siltä, kuin sydän olisi pudotettu alas viidennestä kerroksesta. En tiedä, reagoiko Ketipinor verenpainelääkkeen kanssa jotenkin odottamattomasti, apteekkarin mukaan niillä ei olisi pitänyt kylläkään olla mitään yhteisvaikutuksia.

Joten se siitä. Haluaisin mieluummin aloittaa Opamoxit, sillä ne ovat auttaneet aina melko hyvin ahdistukseen ja sitä paitsi luotan niihin. Mutta en tiedä, miten voisin ehdottaa niitä omahoitajalle. En voi kertoa, että totuin moxeihin varastaessani pillereitä äidiltäni. Ja äiti on kieltänyt puhumasta hänen paniikkihäiriöstään. Jotakin minä silti tarvitsen Sertralinin lisäksi, se ei yksinään riitä. Olen jälleen repinyt ihoni riekaleiksi, pelkkää punaista ja violettia, laastareita liimattuina ympäri kehoa.

Minun on pakko saada oma asunto, aivan pakko. Vanhempien kanssa asumisesta ei tule enää mitään, joudun puristamaan kynsiä kämmeniini jotta pysyisin hiljaa, jotta jaksaisin olla.

Isä soitti äidille kaupasta, kun me olimme juomassa kahvia, hän kysyi mitä sieltä tarvitsisi tuoda ja äiti puhui tahallaan ihan liian kovaa. Tuo light-siidereitä, niitä se Viikka kuitenkin haluaa vetää niiden skitsolääkkeidensä kanssa! Viereisessä pöydässä istuvat miehet katsoivat ensin toisiinsa ja sitten meihin, minä käperryin mahdollisimman pieneksi ja vihasin itseäni ja kaikkia.

Ja myöhemmin äiti ehdotti, että hän ottaisi minulle määrätyt Ketipinorit itselleen, sinä voisit sitten aina pyytää niitä minulta jos välttämättä tarvitset. Vaikka minä olen täysi-ikäinen, vaikka minun pitäisi määrätä itse omista asioistani, vaikka minä totta vie tarvitsen tähän ahdistukseeni jotain, vaikka tuo on kaikkea muuta kuin oikein. Ja minä olisin halunnut lyödä.

Seinäkello laskee uniaikaa

Verestäni oli löytynyt reumatekijä, mutta muuten arvot olivat kaiketi kunnossa. Joudun aloittamaan jälleen kaksi uutta lääkitystä, toisen refluksihäiriöön ja toisen hypolaktasiaan (entsyyminpuutokseen).

Kävellessäni minä leijun enkä tunne jalkojani, kadut ovat täynnä ihmisiä, minä väistän ja kuljen läpi räpäyttämättä silmiäni, irtoan ruumiistani ja olen jo kaukana poissa. Raajoissa ei kulje veri, kasvot ovat valkoiset, sinä näytät aina siltä kuin olisit juuri pyörtymässä.

Numerot nousevat ja laskevat, raavin ihoni verille, se on alkanut jälleen ja minä olen rumuutta. En tiedä onko tämän tarkoitus ollakin näin, pölyhiukkasista rakentunut epätodellisuus, valoa joka takertuu kattoon, sillä on kärpäsen siivet.

Ehkä minun ei pidäkään päästä pois.

Sitä tunnetta jota en saanut ulos

Mielialani heittelevät pahemmin kuin koskaan, hetken saatan hymyillä ja nauraa, mutta jo illalla rikon käsivarsiani ja haluaisin lakata olemasta. Ahdistus on jotakin niin konkreettista, elävää ja painavaa, joka saa hengityksen kulkemaan katkonaisena, tarpeettomana.

Vaikka olenkin yrittänyt väittää itselleni jotakin muuta, elämä ilman rakkautta ei ole mitään.

Jotta en muistaisi

En ole luultavasti koskaan kertonut dermatillomaniastani, jota häpeän itsessäni vielä kymmenen kertaa enemmän kuin tätä viime päivinä ruikuttamaani Ednosta. Se on alkanut jo vuosia sitten, en enää edes tarkkaan muista milloin. Viiltänyt en ole kertaakaan, mutta tämä pakkomielle on jättänyt ihooni rumat jäljet. Ne eivät lähde pois vaikka kuinka haluaisin, enkä ymmärrä miksi teen näin keholleni. Olen yhtenään hermostunut, peloissani jostakin mitä en osaisi nimetä jos käskettäisiin. 

Sanoin joskus äidilleni, etten pystyisi vihaamaan ketään yhtä paljon kuin itseäni, kaikkea minussa olevaa. Nämä ovat niitä vaiettuja totuuksia, joista en kehtaa puhua, voi puhua. Joita kukaan ei halua tietää.

Minä hukun näihin kylmiin päiviin.