Tarinasta on olemassa lukuisia versioita, kaunisteltuja ja lyhennettyjä, sillä tärkeintä on luoda horjumattomat kulissit. Tiedän, että minun pitäisi olla hiljaa tai kertoa teille jotakin muuta, mutta sitä taitoa minulla ei valitettavasti ole. Ja ennen pitkää myös valehtelemiseen kyllästyy.
Äitini palasi viikon alussa Kanadan matkaltaan, jonka todellinen syy oli se kaikkein tavallisin: toinen mies. Eivät suinkaan ne galleriakäynnit, tutustuminen intiaanireservaatteihin tai lumihuippuiset vuoret. Äidillä on kuitenkin suuri suu, joten mummi on lähipiiristämme ainut, joka uskoo yhä sinisilmäisesti kaikki kootut valheet vanhasta pariskunnasta ja hyväntahtoisesta majoittamisesta. "Emme halua tuottaa mummille järkytystä, emmehän?"
Ollakseni rehellinen minun on myönnettävä, etten odottanut paluuta kovinkaan innokkaasti. Heilutin silti olohuoneen ikkunasta auton kaartaessa pihaamme, mutta äiti ei hymyillyt niin kuin ennen. Hän ei lakannut hetkeksikään tarinointiaan niistä maagisista viikoista, jotka koostuivat Bloody Maryista, tequilasta, poltetuista jointeista (olen huomaavinani tiettyä tekopyhyyttä) ja kynttiläillallisista. Isän naama oli vääristynyt ja minä en halunnut kuunnella. Äiti aukoi samalla matkalaukkujaan ja kaivoi esiin hankkimiaan tuliaisia, joita en olisi tarvinnut. "Katso, minä ostin sinulle laukun, uuden lompakon, koruja..."
Minuun sattuu joka kerta, kun kävelen keittöön ja huomaan isäni juuri itkeneen. Hän on aivan liian kiltti, sillä luultavasti vain harva mies päästäisi vaimonsa lähtemään ja huolisi hänet vielä takaisin. Vastaavanlaisessa tilanteessa minä olisin lyönyt. Äiti haluaa palata ensi vuonna Kanadaan, ehkä pysyvästi. "Sinun asiasi on saatava ensin järjestykseen tai matkastani ei tule mitään." Minusta on tullut jälleen este, ongelma, josta halutaan päästä eroon.
Tiedän tekeväni väärin kertoessani totuuden, sillä isä ei kestäisi, jos muut saisivat selville tilanteen todellisen laidan. Ja minä tappaisin itseni, jos niin tapahtuisi minun takiani. Mutta en halua myöskään valehdella. En enää.
