Celebrate, I'm alive again

Mulla on ikävä niitä aikoja, kun juostiin myöhäisiltoina pitkin asfalttia, huudettiin kurkkumme kipeiksi ja yläkerran vanha nainen heitti meitä kostoksi tikkareilla. Ja äiti sanoi, että älkää syökö niitä, ne voi olla myrkytettyjä. Mutta me syötiin silti, sun kielestä tuli sininen ja mun oli kai hohtavan pinkki.

En mä edes tiedä, miksi se tuli nyt mieleen, olen juonut liikaa Irish Creamia ja tuhonnut neljänsadan gramman karkkipussin. Mulla on kohta diabetes ja vaikka mitä, sen siitä saa jos ulko-ovelta on vain muutama metri Makuuniin.

Ensi perjantaina psykopoli, mä olen siirtänyt sitä aikaa jo miljoona kertaa, en halua että ne kysyy taas oletko ahminut? Enkä mä myöskään halua, että ne pakottaa mut vaa'alle, olen lihonut ja sen näkee ilman niitä numeroitakin. Vaikka äiti väittää, ettei sitä huomaa, se ei vain uskalla sanoa totuutta.

Musta on tullut jossain vaiheessa huolestuttavan välinpitämätön ja silti välitän ihan vääristä asioista. Nyt on yksinäistä ja ikävä ja huono omatunto sokeriyliannostuksen takia, en jaksa kirjoittaa kirjakieltä ja mitä vielä.

Asun toisessa maailmassa mutta sinähän asut samassa

Olen kotiutunut kirjaston lasten- ja nuortenosastolle, täällä ei ole niin paljon ihmisiä ja ne muutatkin ovat pieniä ja karttavat ja pälyilevät. Nainen tiskin takana pitää minua kaiketi hieman vaajaana. Eilen selailin Pekka Töpöhäntää ja luin Muumeja. Minulla on kompleksi, jonka yli en pääse, en halua päästä.

Apteekista ostin Natusan vauvaöljyä ja sinkkivoidetta, myyjä kysyi tulevatko nämä jollekin pikkulapselle, eivät, ne tulevat minulle. Sanoin jotakin herkästä ihosta. Kaupasta Haisuli hammastahnaa ('sopii erityisesti pienten maitohampaiden puhdistukseen') ja Linna lastenshampoota. Mutta ei sille voi mitään, minun hiukseni ovat ohutta kuin seitti ja hammaskiille varisee kuin viikon vanha kynsilakka.

Ja silti ne pelkäävät minua. Minun on pakko kertoa sinulle, että minun lapseni pelkäävät sinua. Se nainen kertoi sen siellä toisessa kirjastossa, pysäytti minut hetkeksi scifi- ja kauhuteosten viereen, en osannut vastata mitään. Luulen että se johtuu sinun ulkonäöstäsi. 

Oikeastaan se on melko huvittavaa, sillä ainoa mitä haluan tehdä on ohjata animaatioita, ohjata niitä juuri heitä varten.

Remonttimiehistä ei ole kuulunut vieläkään mitään, vaikka kaapin pitäisi jo olla täällä, olisi pitänyt olla jo päiviä sitten.

Syöpäläinen (Osa 1)

Se syntyi liian aikaisin alle kaksikiloisena ja keltaisena rääpäleenä, pää ja niska täynnä mustelmia. Se näytettiin nopeasti äidille ja kiidätettiin happikaappiin, mikä ylpeydenaihe. Hoitaja ei uskonut, kun äiti sanoi että hän erotti jo rääpäleensä itkun muiden vauvojen parkunasta, se oli vain kolme lyhyttä ja toistuvaa ääntä, äää äää äää. Lapsella oli tummansiniset silmät ja niistä äiti oli erityisen ihastunut. Kunnes ne muuttuivat vähitellen epäonnistuneen suklaavanukkaan värisiksi. Another fail.

Kun se oppi puhumaan, se puhui itsestään kolmannessa persoonassa ja vain pehmolelujensa kanssa, resuinen luppakorvakoira, harmaa hippo ja raidallinen kissa. Vieraita se pelkäsi suunnattomasti, silloin oli piilouduttava äidin selän taakse tai hätätapauksessa pöydän alle. Se ei ollut sukulaisten keskuudessa koskaan yhtä rakastettu kuin kaksi vuotta myöhemmin syntynyt serkku (Kilpikonna), jolla oli suuret silmät ja joka hymyili aina ja kaikkialla.

Se leikki pehmolelujen lisäksi pikkuautoilla ja dinosauruksilla, katsoi piirrettyjä aamusta iltaan, kuvitteli olevansa Tarzan ja putosi liaaneista. Sillä ei ollut kavereita, ei ennen kuin naapurin kolme tyttöä ryhtyivät esittämään sellaisia. Ja se luotti niihin.

Ensimmäisen luokan alkaessa he eivät enää yllättäen olleetkaan kavereita, sori tää paikka on varattu, häivy, ala vetää. Niiden takana oli koko koulu ja ne esittivät opettajille kullannuppuja, jotka eivät voisi koskaan nimitellä ketään, varastaa tavaroita, eristää vaatteita naulakossa, sylkeä päälle tai keksiä valheita.

Ne väittivät että se yksi tuijotti ja että sen vuoksi ei voinut tulla kouluun, sen jälkeen syöpäläinen ei katsonut ketään silmiin, ei edes vilkaissut. Ne keksivät, että syöpäläisen vanhemmat olivat uhanneet heitä haulikolla. Rouva, voisitteko kertoa, onko teillä kenties hallussa aseita?

Ne valehtelivat, että se oli potkaissut erästä heistä suoraan ohimoon, tekoitkua ja selän takana tyytyväinen virne, myös opettajat alkoivat inhota syöpäläistä. Ja poliiseista ei ollut apua. Syöpäläinen haluttiin pois koulusta, se olisi parasta kaikille.

Se oli se silmänkääntötemppu jota tyttöjen vanhemmat olivat käyttäneet kerran aikaisemminkin, ensin mukamas ystäviä ja sitten jotakin aivan muuta. Ja hei, se toimi! Paremmin kuin hyvin.

Syöpäläinen oppi, ettei kehenkään voi luottaa. Syöpäläinen oppi vihaamaan.

Ole minulle ruumis sängyn alla

Vanhempien eropaperit lähtivät tänään postiin. Isä itki keittiön pöydän ääressä, kun äiti iski hänen käteensä kynän ja pyysi allekirjoituksen nyt ja heti. Minä en jaksa enää välittää pahemmin mistään, en omasta tai muiden tulevaisuudesta, en tästä ajasta ja paikasta. Sillä pääni on lopullisesti pehmennyt ja olen omistautunut kaikelle paranormaalille, OOBE:lle ja afterlifelle.       

Olen kyllästynyt jatkuvaan huutoon ja tappeluun tässä talossa. Isä sanoi, että jos hänen kärsivällisyytensä pettää, me olemme äidin kanssa molemmat pulassa.

Enkä minä sitä epäile, vuosia sitten jouduimme pakenemaan isää lähes joka päivä lukittujen ovien taakse. Eikä hän lyönyt ainoastaan äitiä. Ja vähitellen minä aloin kavahtaa kaikkia liikkeitä myös ollessani muualla; jos joku lähellä olija kohotti hieman kättään, minä piilotin vaistomaisesti pääni kyynärtaipeiden suojaan. Miksä teet noin? Kauhee säikky.

Päätäni vasenta puolta on tänään särkenyt ja puristanut oudosti, ylös noustessa huimaa ja oksettaa. En tiedä, johtuuko se siitä että olen lisännyt liikuntaa. Tai heikentyneestä näöstä. Tai jostain muusta.

"Päätä särkee edelleen. Tää on varmaan loppu."
-No eikai tuo sentään niin vakavaa ole?
"Mutta ei se haittaa. Pääsen vain seuraavalle tasolle."
-Siis mitä?


Seitsemän päivää ahmimatta.

Tarpeeksi tilaa kadota ilmaan

Alan odottaa joulua aina lokakuun vaihtuessa marraskuuhun, kun varjot vain kasvavat ja kasvavat, kun ulkona ei voi enää kävellä kantamatta valoa mukanaan. Mutta sitten tapahtuu jotakin ja minä käännyn sisäänpäin, huomaan etten odotakaan enää mitään, en kynttilöitä en koristeita en musiikkia en kanelia en neilikkaa en glögiä en mitään. Ne kaikki karkaavat ulottumattomiini enkä saa niitä kiinni. Ja en minä mahdu enää piiloutumaan edes kuusen alle, vaikka olenkin pienempi kuin vuosiin. Mutta sitä pienuutta ei voikaan saavuttaa tällä tavoin.

Eilen revin itseni ylös sängynpohjalta, ettei joulu kiitäisi ohitseni lääkekoomaillessani päiväkausia ja teeskennellessäni että en välitä, en. Siivosin kaikki kolme suurta kirjahyllyä, jotka olivat täynnä kymmeniä hylättyjä tavaroita ja joihin oli kertynyt mattoa muistuttava pölykerros, sillä tämä perhe ei osaa pitää mitään puhtaana. Isä sanoi, että et sinä tuosta selviä, et varmasti, mutta hän sai samassa ajassa järjestettyä vain yhden hyllyn päällisen.

Käyn tästä lähtien seitsemän kilometrin lenkeillä, kahtena päivänä ehkä kymmenen. Omahoitaja oli tosin sitä mieltä, että se on keholleni tällä hetkellä liikaa. Minä en usko.

Nokihiutaleita

Jos olisi edes hieman lunta, ei olisi niin pimeää, ei sellaista johon voi hukkua. Yöllä satoi vettä ja puiden oksat rummuttivat kattoa, minä valvoin silmät auki ja odotin irtonaisten peltien paiskautumista alas, isä ei ole koskaan korjannut mitään kunnolla.

Se alkaisi vintiltä, tuuli kiskoisi mukaansa kaiken hylätyn tavaran: raajarikkoiset tuolit, pölyiset kappaverhot ja pahvilaatikot pehmoleluineen. Sininen nalle, takkuinen leijona, siili ja majava lentäisivät taivaalla, ne kohoaisivat kallion yli ja laskeutuisivat jonnekin missä on vielä joku joka ei ole unohtanut. Ja pian vesi syöksyisi sisään hyökyaaltoina, tummina varjoina ja vaahtopäinä, eikä minun pilkullinen sateenvarjoni olisi kyllin suuri pelastamaan meitä kolmea.

Mutta aamuisin on jäljellä yhä arkaa valoa, joka hiljalleen kasvaa ja taas hiipuu, on Fazerin suklaakalenteri ja tummapaahtoista kahvia. Pelastuinpas, sittenkin.

Vaikka minulla olisi punainen avaruuspuku

Ylilääkäri vaikutti mukavalta, mutta silti minua jännitti enemmän kuin odotin, huone muuttui epätarkaksi ja hetken leijailin kehoni ulkopuolella, ihan hetken vain. Sillä kolme silmäparia on aina liikaa.

Äiti alkoi itkeä kertoessaan koulukiusaamisesta, ei se mitään, tuossa on nenäliinoja, ja minä ajattelin että voi helvetti. En jaksaisi palata niihin aikoihin enää uudelleen, en koskaan, ei siitä ole apua. Minä en ole se saparopäinen tyttö, jota lyötiin ja jonka päälle syljettiin, se oli joku muu.

Lääkärin ja omahoitajan mukaan syön edelleen liian vähän, enkä saa tarpeeksi hivenaineita ym. Äiti sanoi olevansa eri mieltä, mutta lupasi silti katsoa että syön viisi kertaa päivässä. Terveysaseman ulkopuolella kysyin häneltä:

"Ei kai minun oikeasti ole pakko?"
- No ei, antaa niiden vain puhua mitä puhuvat.

Maissilapsia

Painoni putoaa edelleen, enkä minä osaa kertoa miltä se tuntuu, ristiriitaiset ajatukset ja pelko siitä ettei tämä koskaan lopu, minä luulen olevani yhä lapsi Hello Kitty- paidassani ja vaaleanpunaisissa pörrösukissa, aamuisin muumeja, Vili Vilperiä ja Beatrix Potterin satuja vanhoilta videokaseteilta

ehkä minä olen hullu, mutta ei se aina haittaa, ei silloin kun minä kiellän maailman ja maailma kieltää minut, ja hetkeen yksinäisyys ei ole rumaa

"Kai minusta on vain niin vaikea pitää."
-Minä pidän sinusta. Juuri sellaisena kuin olet.

Toinen tähti oikealla ja suoraan aamuun

Äiti kysyi, enkö minä aio todellakaan koskaan aikuistua. En aio, en. Vaikka onhan se ehkä totta, ettei tämä kaikki kovin hyvältä näytä, synnynnäinen laiskuus ja nämä päivät vailla sen suurempaa tarkoitusta. En minä paikoilleni halunnut jäädä. 

Se mitä tahtoisin kaikkein eniten, olisi pieni luoto kaukana merellä, viileä rantakallio paljaiden jalkojen alla ja piskuinen mökki tuulensuojassa, piilopaikka. Lintuja, paljon vesilintuja, vaikka ne olisivatkin aina matkalla pois.

Aamulla keittiön pöydällä odotti kirje Rastatytöltä. Hän sanoi, että meidän tulisi pitää yhä kiinni vanhasta suunnitelmastamme, etsiä toinen todellisuus ja paeta. Sillä en minä osaa sopeutua, en ole koskaan osannut.  Ehkä he ovat oikeassa, ehkä minä olen hieman hullu kuvitellessani osaavani lentää ja koskettaa taivasta. Nähdä silmät kiinni.

Huomasi, että pystyn sittenkin soittamaan vielä pianoa käsieni kivusta huolimatta.  

Yö meren rannalla on jotakin kaunista.

Yksi kaikkien

Huomenna kello kuusi illalla olen kaksikymmentä. En pidä tästä.

Ajattelin ostaa kilon irtokarkkeja, mutta en minä niin kuitenkaan tee, 

siitä tulisi vain huono omatunto (ja sitäkin huonompi olo).

Tilasin Muskettikoirat ja Alfred J. Kwakin molemmat kaudet. 

Katson niitä yksin (tai Neksun kanssa; se tykkää D'Artagnanista, 

siitä jonka nenä vilkkuu punaisena) ja leikin täyttäväni vasta viisi.

The dance along the artery

He katsovat kummissaan kuinka koluan kirjaston lastenosastolla ja yritän epätoivoisesti tehdä itseni näkymättömäksi. Mutta Myyrä, Rotta, Konna ja Mäyrä ovat jotakin, mikä saa vielä hymyilemään, kun mikään muu ei siihen enää pysty.

Aion lopettaa salaa lääkkeiden syönnin, sillä olen alkanut pelätä haittavaikutuksia liikaa. Moni on ihmetellyt, miksi minulle määrätään erilaisia kuureja, vaikka kukaan lääkäreistä ei edes tarkalleen tiedä mikä minua vaivaa. Jo ensimmäisen viikon aikana minulla on ollut jatkuvia vatsakipuja, kouristuksia rinnassa, näköhäiriöitä sekä päihtymyksen kaltainen olotila. Vaa'an mukaan en ole ainakaan toistaiseksi lihonut, mutta peilistä katsottuna näytän kyllä hieman turvonneen.

En osaa ajatella enää selkeästi, eikä kirjoittamisesta tahdo tulla mitään. Kaksi päivää sitten olisin halunnut iskeä kuulakärkikynällä käsivarteni täyteen pieniä mustia aukkoja, sillä sanat paperilla toistivat vain itseään. Turhautumiseni ei ole ollut koskaan näin suurta.

En minä aina tahdo olla minä

Päivisin minua pitävät elossa Disneyn juhlajulkaisut, Topeliuksen sadut, taatelilevyt, Simon & Garfunkel ja Ruohometsän kansa, jonka kannet tosin lahoavat hetkenä minä hyvänsä. Enkä juuri nyt halua ajatella muuta kuin ulkona hohtavia jouluvaloja, jotka muistuttavat huurteisia tähtiä. Isä sitoi yhteen monta pienehköä kuusta, mutta illan hämärissä ne näyttävät yhdeltä suurelta lumipuulta.

Lääkärissä käydessäni en saanut vieläkään välttyä loppuunkuluneelta kysymykseltä: "Missäs sinä nyt opiskelet?" En voi valehdella loputtomiin, joten ennemmin tai myöhemmin joudun kertomaan olevani kotona piileskelevä renttu. Ja pysyvänikin sellaisena, kunnes minulla on riittävästi rahaa johonkin säälittävään loukkoon. Mutta itsepähän olen näin valinnut.

En enää tiedä, kuinka alas tässä kaikessa voi vielä vajota. Tuhlasin viimeiset rahani kahteen pehmoleluun, varpushaukkaan ja hirveen. Psykologini varoitti joskus, että syömishäiriöni vuoksi saattaisin jäädä henkisesti johonkin tiettyyn kehitysvaiheeseen. Silloin muistan nauraneeni, mutta nyt en olisi ihan niinkään varma. Toivottavasti tämä regressio ei kehkeydy entistä pahemmaksi tai saatan ostaa joulun jälkeen värikkään perhosmobilen sänkyni yläpuolelle.

Äiti sanoi minun olevan luuseri, ja siinä hän taitaa olla todellakin oikeassa. 

Sinä näytit minulle taivaalta Orionin

Sinisessä hämärässä pihojen jouluvalot näyttävät yhtä kauniilta kuin aina ennenkin, ja järven poikki pääsee jälleen hylätylle venevajalle. Siellä minä en ole käynyt vuosiin. Uutena vuotena aion kävellä keskelle jäätä, heittäytyä lumihankeen ja jäädä katselemaan välähtelevää yötaivasta. Eikä kukaan hakisi minua pois. Joskus kauan sitten me teimme äidin kanssa lukemattomia lumienkeleitä ja tähtikuvioita, jotka peittyivät koiran tassunjälkien alle. Söimme voileipiä keskellä yötä ja luimme yhdessä vanhoja tarinoita kynttilän valossa.

Valehtelisin, jos väittäisin joulujen olevan samanlaisia kuin ennen. Minä kaipaan niitä uneliaita vuosia, jolloin kaikki oli vielä huoletonta ja oudon salaperäistä. Talvea, jona satoi lunta enemmän kuin koskaan. Valtavaa joulukuusta suojaisine piilopaikkoineen. Kuutamossa kiitäviä potkukelkkoja. Päivää, jolloin suutelin ystävääni, ja hän oli aivan yhtä hämmästynyt kuin minäkin.

Ulkona seisoo lapsi, sinun näköisesi

Näen toistuvia painajaisia sairaaloista, viileistä odotushuoneista ja ihmisten katseista. Herään keskellä yötä kovaan ääneen, uni ikkunaan törmäävästä linnusta, kaikkialla verta ja lopulta läpitunkematon pimeys. Napsautan kirjahyllyni yläpuolella olevan lampun päälle, mutta kuvat eivät suostu katoamaan. Ja minä pelkään nukahtaa uudelleen.

Mummi oli oikeassa. 

"Se lapsi oli alusta alkaen sairaalloinen, aina niin sairaalloinen."