What doesn't kill you, makes you wish you were dead

Mummi kuoli keskiviikkoiltana. Syöpä levisi kahdessa kuukaudessa valtavalla nopeudella, eikä tämä vieläkään tunnu todelliselta. Ei mikään tunnu. Hautajaiset ovat jouluna ja minua ahdistaa mennä paikalle, ahdistaa näyttää kaikki ne tunteet, joita yritän aina padota ja tukahduttaa mahdollisimman pitkään. Lääkkeillä ja alkoholilla ja ahmimisella ja ihoni tuhoamisella. Kun tekisi mieli vain huutaa ja huutaa ja huutaa.

Väsyttää liikaa, en jaksa enää keskittyä luennoilla tai lukea tai kirjoittaa tai keskustella tai yhtään mitään. Opintopisteitä ei ole kertynyt koko syksyn ajalta vielä ainuttakaan ja odotankin vain, milloin Kela ottaa minuun yhteyttä. Myös psykiatri oli huolissaan siitä, etten ole osoittanut edistymistä juuri minkään suhteen. Tämä oli kai sitten tässä.

In the room downstairs he sat and stared

Haluaisin olla olematta, kirjoittamatta ainoatakaan sanaa tänne, päiväkirjaani tai lukupiiriraporttiin, teosanalyysiin tai mihinkään enää koskaan ikinä

Psykiatrian poliklinikan ylilääkäri katsoi parhaaksi katkaista hoitosuhteen, sillä motivaationi keskustelemiseen ei riitä, tuhlaan sekä omaa että heidän aikaansa, ehkä joskus uudelleen tai sitten ei. Sertralinin syömisen lopetin jälleen ominpäin, mutta pian loppuvat myös rauhoittavat ja niitä ei minulle enää kirjoiteta, ei ylilääkäri eikä kuulemma kukaan muukaan. Ja paniikkihäiriö on vain pahentunut, olen yrittänyt olla ilman lääkkeitä, mutta siitä ei ole tullut mitään

kun varmuusketjun poistaminen ja oven avaaminen ovat jotain, mikä saa sydämen hakkaamaan kovaa ja kovempaa, hallitsemattomasti, saa minut käpertymään eteiseen pyöreälle matolle, jota kengät ja kuivunut hiekka ympäröivät sikin sokin,
kaiken sotkin

Se voimakas puristus päässä on pahinta, kuin joku kääntäisi jakoavaimella, silmien sumeneminen, korvien kohina, pistely rinnassa joka leviää polttavana käsivarsiin, tärinä, kielen lukkiutuminen suuhun

ja kun ei voi olla koskaan varma, mikä johtuu mistäkin, mikä paniikkihäiriöistä, mikä jännitysniskasta, mikä sydämestä, mikä jostain ihan muusta, haluan tämän loppuvan, haluan oksentaa sen kaiken poispois

kuten myös kaiken maapähkinävoin, jonka olen ahminut ja joka on takertunut minuun neljänä kilona, kuin se olisi ollut yllätys, kuin en olisi huomannut, ja minä annoin sen tapahtua ja nyt sen on tehtävä tapahtumattomaksi, minun on jälleen laihduttava, kaksi kiloa maaliskuussa ja kaksi huhtikuussa

Ylilääkäri ei päätöksestään huolimatta ollut täysin tyytyväinen, hän ei haluaisi jättää minua yksin, sillä henkinen vointini ei ole parantunut ja itsemurha-ajatuksia on yhä enemmän, kärsin samanlaisesta unettomuudesta kuin abivuonna, kun yö oli aamua ja aamu yötä

Keskiviikkona minulta otetaan viimeiset labrat ja EKG rytmihäiriöiden vuoksi, sen jälkeen vielä yksi omahoitajan tapaaminen ja sitten  ei m i t ä ä n.

That are giant hands of smoke and leprosy

Joku kysyi, olenko ok, mutta en minä todellakaan tiedä. En ole osannut vastata ainoaankaan kysymykseen näiden kuukausien aikana, luulin että jokin olisi muuttunut ja sitten kuitenkaan ei

miksi opiskelet kirjallisuutta

mitä aiot valita sivuaineeksi

mitä haluaisit  tehdä myöhemmin

miksi et koskaan käy missään

minkä takia ahmit vähintään kerran viikossa

miksi revit ihoasi

Psykiatrian poliklinikan ylilääkäri oli huolissaan rauhoittavien käytöstäni, eikä hän enää aio uusia reseptiä. Ja moxit olivat ainoa motiivi, miksi tulin säännöllisesti paikalle, miksi kerroin voinnistani vakuuttavasti ja ympäripyöreästi en-mitään. Sen sijaan hän määräsi Voxraa, suunnitteli lähettämistäni persoonallisuushäiriötesteihin ja intensiiviseen terapiaan. Joten avohoito saa minun puolestani päättyä tähän.

Uutta masennuslääkettä en halua alkaa syödä, vaikka heille niin lupasinkin. Ja 19. päivä lääkäri soittaa ja kysyy nostetaanko annostusta ja minä sanon että valehtelin ja valehtelen, aina ja ikuisesti ja anteeksi.

Ylihuomenna on seuraava käynti polilla, enkä tiedä kuinka selittäisin tämän kaiken. Jos lopetan, jään kokonaan yksin, ja jos jatkan, minun on tehtävä kaikki heidän tahtonsa mukaan. En halua uusia reseptejä, en testejä, en ruokapäiväkirjoja, en henkilöitä, jotka istuvat pöytänsä takana ja nyökkäilevät ja kirjoittavat ruutupaperille yksittäisiä sanoja.

Isä on ainut, jolle pystyn puhumaan valehtelematta. Kun hän soittaa ja kertoo Olin gallerian vessassa ja äkkiä en enää ollutkaan, koko paikka tuntui täysin vieraalta ja epätodelliselta. Ja kun minä soitan ja sanon Vaatekaupassa luulin törmääväni johonkin toiseen, pyysin anteeksi peilikuvaltani, jota en tunnistanut. Eikä toisen ole pakko vastata mitään, ei nyökkäillä, ei kirjoittaa tyhjiä analyysejä. Sillä kumpikin tietää. Ilman selityksiä.

En ole varma, kuinka kauan jaksan opiskella ja kuinka selviän ilman lääkitystä. Kuinka elimistöni kestää sen, että havahdun toistuvasti kilon pähkinäpussi vierestäni ja että sen sisältö on siirtynyt puolessa tunnissa vatsaani. Tai sen, että ihoni on kauttaaltaan rikki ja että joudun ostamaan joka viikko metrin verran laastaria, pelkäämään vakavia infektioita.

Näiden väliin jääneiden kuukausien jälkeen olisin halunnut kertoa jotakin muuta. Mitä tahansa.

But you're all alone, in these time passages

En ole siellä, en ole täällä, kaupassa en voi kohdistaa katsetta kehenkään, se olisi liian vaarallista, voisin hajota atomeiksi. Tai joksikin. En halua elää tämän olotilan kanssa ikuisesti, en tiedä mitä pitäisi tehdä, kenelle olisi puhuttava. Psykopolilla ne ovat keskittyneet syömishäiriöihin, eikä tämä ole sitä, ne eivät ymmärrä.

Isä soitti ja kerroin että depersonalisaatio vain pahenee. Carlingsissa luulin törmääväni vahingossa päin toista asiakasta, olin pyytämässä jo anteeksi. Mutta se olin minä. Peilissä. En tunnista itseäni.

Isä sanoi, että hänen isänsä joutui kamppailemaan koko elämänsä kahden eri todellisuuden välillä. Ja että he saivat tietää siitä vasta paljon myöhemmin. Tähän ei ole parannuskeinoa. En edes tiedä, mitä lääkkeitä minun tulisi syödä. Isän mielestä meidän olisi etsittävä oikeanlaista apua. Minä en enää jaksa.

Olen vain maalannut ja maalannut. Katsonut Breaking Badia. Vahtinut mummin asuntoa hänen ollessaan poissa, sillä siellä käy kuulemma epämääräisiä henkilöitä, jotka pudottelevat kultahippuja matoille ja siirtävät tavaroita. Se tapahtuu vain mummin skitsofrenisessa päässä. Löysin hänen työpöydältään jälleen kirjoituksia robottitäsmäaseista, joilla lääkärit asentavat sairauksia ihmisten aivoihin. Reunahuomautuksia lehtien palstoissa.

Me olemme hulluja kaikki.

Legend says we're swept away

Koko kaula on kipeänä ja iho tuntuu kiristyneen, todennäköisesti Sjögrenin syndrooman aiheuttama imusolmuketulehdus. Taas. Vasemmalta puolelta ne löysivät silloin sen suurentuman, aivan korvan alapuolelta.

Makasin selälläni hämärässä huoneessa ja seurasin toisella silmällä monitoria, niitä välkkyviä punaisia alueita, joita ei olisi pitänyt olla. Radiologi kirjoitti jotakin ylös, ja minä käänsin hieman päätäni, katso minuun, katso minuun. Että olisin hetken jotakin muuta kuin vain imusolmukkeita ja toimimattomia sylkirauhasia ja 44-kertainen riski sairastua Hodgkinin lymfoomaan. Mutta ne eivät koskaan katso minuun.

Maanantaina aika Terveystalon silmänpohjatutkimukseen, kaksikymmentäviisi minuuttia jotka vievät yli sata euroa, jotka vievät viimeiset ruokarahani. Koska en päässyt keskussairaalaan, en vaikka välähdykset ovat paljon suurempia kuin ennen. Me emme ota kantaa taloudellisiin ongelmiin. Mene yksityiselle. Kiitos ja hei.

Paino on pudonnut takaisin samoihin lukemiin kuin kaksi vuotta sitten. Kun sain lähetteen psykiatriselle poliklinikalle. Ruokahalu on osittain kadonnut, ei ole nälkä tai sitten minä vain unohdan syödä. Koska tällä hetkellä millään muulla kuin kirjoittamisella ei ole väliä, sillä sarjakuvaromaanilla ja kuvitetulla novellilla, jotka ovat vasta suunnitteluvaiheessa. Mutta jotka aion saada vielä joskus valmiiksi. Ja sen jälkeen millään ei ole enää mitään väliä.

Depersonalisaatio pahenee yhä. Kun kävelen iltaisin hämärässä, ei ole enää yhtenäistä Viikkaa, on vain käsiä ja jalkoja, jotka liikkuvat eri aikaan. Välillä ne kutistuvat, välillä kasvavat ja kasvavat ja minä voisin kurottautua ylös katuvaloihin, heilauttaa itseni jalankulkijoiden yli. Jos en purisi kieltäni tai upottaisi rikkinäisiä kynsiäni kämmeniin, minä irtautuisin. En olisi kehoni sisällä, en sen ulkopuolella. Näkisin kaiken kuin suuren lämpökameran läpi. Ja niin ei saa käydä, ei silloin kun ympärillä on muita.

Se alkoi jo lapsena, pääni tuntui liian suurelta tai aivan liian pieneltä, raajat pitkiltä tai lyhyiltä. Esineet muuttivat itsestään kokoaan, minä katsoin ja katsoin, en tiennyt mitä uskoa. Kuulin keskusteluja joita ei koskaan käyty. Yhtenä yönä huusin äitiä ja hän juoksi hätääntyneenä huoneeseen, itkin ja toistin vain samoja sanoja: haluan että tämä loppuu. Mutta ei se loppunut.

Kauppakeskuksessa väistelen ihmisiä ja pidän katseeni lattiassa. Kenkiä, kenkiä, kenkiä. Aina joskus niin vain käy, kaikesta huolimatta. Minun on juostava yleiseen vessaan, avattava laukku, etsittävä metallirasia ja nielaistava jälleen uusi valkoinen tabletti.

En tiedä, mitä on tapahtumassa.
En tiedä, miten selviän jos Opamox-reseptiä ei enää tässä kuussa uusita.


ps. Haluaisin vielä tietää, että häiritseekö teitä (tekstin lukemisen kannalta) tämä värillinen tausta? Palautin blogin ulkoasun samanlaiseksi kuin se oli alkuaikoina, sillä pidän siitä jollain tavalla enemmän.

Miltä elävä maailma näytti

Lääkitystä täytyi jälleen muuttaa, Esipral pois ja Sertralin takaisin. Vaikka ei se auta, ei se tehnyt niin viimeksikään, oli vain päiviä ja kuukausia ja vuosia, joiden aikana minä leijuin tyhjyydessä, makasin lattialla, kuuntelin Pattia, katsoin kattoa ja siihen kuolleita hyönteisiä, itseäni

ja katto oli lattia ja toisinpäin ja minä matto ja missään tässä ei ole enää järkeä

Haluaisin luopua kaikista lääkkeistä, antaa vain olla
olla minä, vaikkakin auttamattomasti depressiivinen ja maaninen ja harhainen ja vääränlainen ja aivan väärässä paikassa

sillä tämä tuntuu juuri siltä, mitä Max sanoi
It would be like trying to change the colour of my eyes

Lähden huomenna kotiin, enkä tiedä mitä siitä pitäisi ajatella
koska joulut eivät ole enää samanlaisia, kaikki ovat paikalla mutta silti jossakin muualla

ja on vain minä ja Lumiukko ja Saiturin joulu ja Samusirkan joulutervehdys ja ne muutamat muut

Kuuntelen Sir Edward Elgarin Jerusalemia vaikka en ole koskaan välittänyt virsistä, vaikka en ole koskaan uskonut tarpeeksi mihinkään ja nykyään vielä vähemmän

paitsi kellumiseen ajassa ja lattialla
ja kuolleisiin hyönteisiin katossa

Lord knows, it would be the first time

Alan erkaantua ruumiistani yhä enemmän ja lopullisemmin. Kaduilla minä leijun, ei ole jalkoja ei asfalttia, upotan kynteni syvälle kämmeniin ja yritän pitää katseeni edelläkulkevan kengissä, yritän pysyä siinä ja vain siinä. Huimaa.

Mutta sitten oli se aamupäivä kauppakeskuksessa. Käännyin kulman taakse, väistin kahta vastaantulevaa ihmistä ja äkkiä se vain tapahtui, koko vartalon läpi kulkeva sähköisku, raajojen totaalinen puutuminen, syke kaksisataa. Kaikki äänet loittonivat jonnekin hyvin kauas, minä vieläkin kauemmas. Ehdin lopulta istumaan ennen kuin pyörryin.

Tilanne ei rauhoittunut vielä illallakaan; sydän oli hakata ulos rinnasta, päähän ja kaulaan kohdistui puristava paine. Jääkylmistä käsistäni katosi tunto, pidin niitä lämpimän veden alla ja tuijotin verestäviä silmiäni kylpyhuoneen peilistä. Tuo ei ole minä, nämä kädet eivät ole minun.

Soitin Akuutti24 -neuvontaan ja sanoin, etten tiedä mitä pitäisi tehdä. "Soita välittömästi taksi kun tämä puhelu loppuu. Ok?" Mutta en minä koskaan soittanut, enkä lähtenyt päivystykseen.

Lopulta oli pakko kertoa totuus. Pyysin omahoitajalta, että voisin lähettää hänelle sähköpostia, sillä puhua minä en osaa. Kirjoitin masennuslääkkeiden käytön lopettamisesta, ahdistuskohtauksista, siitä miten vaikea on poistua kotoa, miten hiukseni ovat jo niin ohuet, etten voi lähteä minnekään ilman pipoa, että haluaisin tappaa itseni joka päivä ja joka hetki.

Hoitoneuvottelussa lääkäri määräsi minulle sairaslomaa vuoden loppuun saakka (lomaa mistä?), diagnooseina paniikkihäiriö ja vaikea masennus. Sain Opamoxit, uudet mielialalääkkeet (Esipral) ja Ketipinoria jatketaan samalla vahvuudella kuin aikaisemmin. Arveluttaa nuo essitalopraamin yleiset sivuvaikutukset, erityisesti painonnousu. Jotkut ovat kuulemma lihoneet useita kiloja lääkityksen aikana. Osaako kukaan teistä sanoa tuohon mitään?

Korva-, nenä- ja kurkkutautien polin lääkäri soitti kaulan ultraäänitutkimuksesta. Sylkirauhasissa ei pitäisi olla kiviä tai kasvaimia, mutta vasemman puolen imusolmukkeet ovat suurentuneet. Ja koska happosalpaajat eivät ole auttaneet refluksiin, joudun todennäköisesti gastroskopiaan. Ja mahaportin kiristysleikkaukseen.

Minun piti luvata heille, etten yritä tappaa itseäni. Miten sellaista voi luvata?

ps. Painoni on kaiketi päässyt putoamaan ja kuukatiset ovat jääneet jälleen pois.

U is for Una who slipped down a drain

Jääkaappi hurisee liian kovaa ja kolme kelloa tikittävät eri tahtiin, minä en pysty ajattelemaan, en muistamaan milloin ja mistä kaikki alkoi. Milloin minusta tuli Viikka. Koska se minä nykyään olen enkä kukaan muu, se joka pelkää, joka on aina väsynyt, joka ei halua nähdä ketään, jolla ei ole ketään jota nähdä, joka on itse tuskin näkyvä. Apua, en lainkaan huomannut että sinä olit siinä. Äkkiä ovensuussa seisoi vain tumma varjo. Haluatko järjestää sydänkohtauksia?

 
En osaa kertoa niille miksi ja miten ja kuinka paljon minua väsyttää, että ainoa mitä jaksan tehdä on kirjoittaa ja maalata. Ja joskus sekin on liikaa. Että minusta ei ole siihen mihin muista on, minussa on jotain väärää ja väärinpäin, että tämä on häpeä minullekin. Ne odottivat jotakin muuta ja sitten. Ei mitään. Ei yhtään mitään.

Käynnit psykopolilla ovat turhauttavampia kuin ikinä, yritän puhua depersonalisaatiosta, mutta omahoitaja katsoo vain suu auki ja näyttää siltä, kuin ei osaisi edes tavata koko sanaa. Ja minusta tuntuu, että käyn parempia keskusteluja jopa leivänpaahtimeni kanssa. Sillä loppujen lopuksi tänne mahtuu vain yhdenlaisia ihmisiä, niitä jotka ovat vahvoja ja käyvät töissä ja jotka eivät erkane ruumiistaan keskellä jalkakäytävää. Viikat eivät kuulu niihin.

En enää muista mistä minun piti alun perin kirjoittaa, söin viimeiset Ketipinorit ja päässä pyörii ja haluan nukkumaan.

V is for Victor who squashed under a train.

Sinua varten on terävä raja

Masennuslääkkeiden lopettaminen ei ehkä ollutkaan erityisen järkevää. Psykopolilla ne luulevat, että syön edelleen 100mg päivässä. Kun he saavat tietää, minua syytetään jälleen epäluotettavuudesta ja yksipuolisesta päätöksenteosta. Mutta en halua nappailla pillereitä koko elämääni. Ja tällä hetkellä rahaa on hädin tuskin ruokaan.

Tuntuu, että ahdistus kasvaa joka päivä. Ihmisten keskellä on vaikea hengittää, kaupassa asiakkaita on aivan liikaa, ne kiilaavat ohitse ostokärryjen kanssa ja kolhivat koreilla. Haluaisin pudottaa ostokset maahan ja juosta pois kassajonojen läpi ja ulos liukuovista. Ainoa kohtalaisen hyvä hetki päivässä on, kun voin käpertyä sohvalle ja vain olla. Tai tuijottaa kumisevaa lämpöpatteria kuten Henry Spencer. Pian minun päästäni tehdään pyyhekumeja. Enkä edes vastustelisi.

En tiedä, ovat nämä vieroitusoireita vai mitä, mutta itken melkein koko ajan. Ja myös ilman syytä. Välillä kaikki jäsenet tuntuvat puutuvan yhtä aikaa ja samaan aikaan tulee outoja kouristuksia. Tänään lenkillä käydessäni pelkäsin pyörtyväni. Jokaisella askelella huimasi ja minä kuljin jalkakäytävää pitkin kuin päihtynyt taskurapu.

Hyönteispanoraama

• Olen lopettamassa salaa masennuslääkkeiden syömisen, sillä minulla ei ole rahaa, eikä tämä tästä muutenkaan paremmaksi muutu
• Aamuisin minun on pakotettava itseni ulos ovesta, alas portaita 
• Depersonalisaatiohäiriö on taas pahentunut, R-kioskin kassalla unohdin että olen olemassa, se tunne kun jalat irtoavat maasta 

 

 

• Syömisestä tulee paha olo, vielä pahempi jos en syö
• Haluaisin heittää vaa'an ulos ikkunasta, niin korkealle että se lentäisi yli vihreiden kattojen
• Iltaisin makaan lattialla ja kuuntelen naapureiden ääniä, käsissäni on akryyliväritahroja, violettia ja mustaa, tauluja en saa valmiiksi
• Enkä ennakkotehtäviä, pääsykokeisiin en ehdi lukea, kaikki kirjat on varattu eikä minulla ole varaa niitä ostaa
• Valehtelen enemmän kuin koskaan ja minun nenäni kasvaa pidemmäksi ja pidemmäksi
• Minun nimeni on Rottis, do not forget my name, do not forget me

'Cause I'm a loser, and sooner or later you know I'll be dead

Pakenin kesken viikon kotiin, sillä ahdistus alkoi kasvaa liian suureksi. En pystynyt enää kulkemaan ihmisten keskellä, S-marketissa nipistelin käsivarsiani pitääkseni itseni tässä todellisuudessa, mutta en minä ollut siellä, en tärisemässä kahvi-ja teehyllyjen välissä. Kirjakaupassa työnsin kassalla lukijaan ensiksi kirjastokorttia, löysin lopulta pankkikortin mutta näppäilin tunnusluvun sijasta sotuni loppuosan. Sydän alkoi muljahdella ja kasvot olivat valkoiset, myyjä katsoi minua kulmiensa alta, samoin seuraava asiakas.

Asunnossani istuin pitkään eteisen lattialla ilman valoja ja tuijotin itseäni vaatekaapin peilistä. Seuraavaksi makasin selälläni matolla ja kuuntelin repeatilla Patti Smithin Trespassesia. Aamulla en mennyt kouluun, soitin isälle ja pyysin päästä kotiin. Hän kysyi mitä oli tapahtunut, enkä minä osannut selittää. Itketkö sä siellä? Kolmena päivänä poissaolot kaikilta tunneilta, edellisellä viikolla äänityksen opettaja sanoi, että katsoo "myöhästymiseni" vielä sormiensa läpi, mutta nyt ei enää.

Arvasin, että näin tulee käymään. Neljä viikkoa meni hyvin, olin useimmiten ensimmäisenä paikalla, mutta sitten tapahtui jotain. Kun en minä osaa sopeutua, en helvetti edes puhua toisten kanssa. Olen aivan liian erilainen kuin ne muut, en jaksa selittää miksi joku asia on näin tai joku noin.

Kerran ne alkoivat puhua sokeutumisesta, siitä kun ei voisi enää lukea ja piirtää. Katsoa elokuvia. Vittu mä varmaan tappaisin itteni. Minä en sanonut mitään, en pystynyt, toisaalta olisin halunnut kertoa, mutta toisaalta en. Tuli käsittämättömän huono olo ja lähdin pois, silloinkin.

Kilpikonna palaa poikaystävänsä kanssa Suomeen ensi viikolla, sillä he eivät saaneet töitä Australiasta. Olen oikeastaan iloinen siitä, Kilpikonna tuntuu olevan ainut joka sietää minun kömpelyyttäni. Enkä minä edes osaisi enää tutustua uusiin ihmisiin.

Vaikka olen hereillä

Helvetistä on monia muunnelmia ja jollen erehdy, tämä on niistä yksi. Rahat ovat loppuneet kokonaan, edes koirille ja hevoselle ei ole mitään ruokaa, tämä on jo eläinrääkkäystä. Neksu vinkuu ja sillä on surulliset silmät, vihaan itseäni, vihaan meitä kaikkia. Tekisi mieli antaa nimetön ilmianto viranomaisille.

Jos minulla olisi yhtään enemmän rohkeutta, tappaisin itseni nyt. Olen tulossa hulluksi ja näen sairaita unia. Aivot ovat kosmisen liukenemisen tilassa ja teen pian jotain typerää. Ehkä tämä kaikki onkin unta, ehkä olenkin appelsiini ja voisin vieriä alas katolta, pum pum pum.

En osaa enää pelätä.

Minä en usko mutta kiitän

Helvetti alkaa Makuunista. Ja minä ajattelin, että mitä sillä on väliä, mitä yli puolella kilolla irtokarkkeja on väliä, jos paino on joka tapauksessa jo noussut, nostetaan lisää. Ja viimeisen vaahtobanaanin ja lakritsifudgen kadottua uskoin kellon tikittävän kuolemanjälkeistä aikaa. Omahoitajalle olin vannonut, ettei tällaista enää tapahdu, ei nyt kun olen vahvempi. Mutta eihän minun lupauksillani ole koskaan ollut suurtakaan painoarvoa.

Psykopolilla minä hukkasin jälleen itseni, hoitajan kysymys jäi leijumaan jonnekin katon ja lattian välille, enkä saanut sitä enää kiinni, aloitin saman lauseen useita kertoja samoilla käsittämättömillä sanoilla, silmät katsoivat ei-mihinkään. Ja minä muistin sen ensimmäisen depersonalisaation, joka sai minut uskomaan että kaikki on pelkkää unta, ei totta lainkaan, se oli toisella luokalla, matikantunnilla. Opettaja kirjoitti taululle allekkainlaskun ja kysyi vastausta minulta, mutta minä en vastannut, eihän se ollut välttämätöntä sillä lucideja ohjataan itse. Ja opettajan ja omahoitajan kasvoilla oli sama kummastunut ilme.

Se lapsi on aina niin poissaoleva, ei ollenkaan tässä maailmassa.

Myöhemmin hoitaja soitti juuri kun olin kauppakeskuksessa, sanoin etten kuule kunnolla, ihmiset puhuivat liian kovaa, tavoitin vain yksittäisiä sanoja: ... juttelin lääkärin kanssa...päätimme...unilääkkeitä...ensin pienemmällä annostuksella...älä pelästy jos...kiputuntemuksia...lähetän postissa...

Ja hieman sen jälkeen se alkoi. Helvetti. Makuunista.

Kuolleiden hautaus

Eliot oli väärässä sanoessaan, että huhtikuu on kuukausista julmin. Ei se ole. Marraskuu on. Koska pian se tapahtuu, luultavasti jo ennen vuoden vaihdetta, ehkä aikaisemminkin. Minusta tulee hullu, aivan kuten mummista joka huutaa asunnossaan toisinaan kuin villieläin, koko kerrostalo kuulee.  

Erosin kirkosta, aavistan vaaran. En sairasta persoonanmuutosta tai mitään, olen sama mummi kuin ennenkin. Äiti tallentaa viestin muun todistusaineiston joukkoon, minkä jälkeen me nauramme vedet silmissä ja heitämme arvauksia siitä, kuka seuraavaksi sekoaa. Ninety nine down, three to go.

Minä haluan lopettaa terapian, lopettaa niiden monistenippujen täyttämisen, niiden joissa kysytään vähintään kymmenellä eri tavalla olenko tyytyväinen takapuoleeni vai onko se kenties liian suuri. Mitä luulette?

Ja äiti kysyy, että onko tuo nyt olevinaan sitä auttamista, jos potilas haluaa jokaisen käynnin jälkeen saada päänsä sekaisin. Ja minähän olen luvannut ryhdistäytyä. Sillä vielä hieman yli viisi vuotta sitten vannoin olevani absolutisti, aseksuaali ja muutamia muita yleviä a-alkuisia määritelmiä, jotka tekivät minusta jos eivät pyhimystä niin ainakin henkilön, joka pelastuu hyvissä ajoin ennen muita. Ja nyt minä nauran.

Linja-autoasemalla katselen kikattavaa kanalaumaa, suttuisia meikkejä ja paitoja, jotka ovat pelkkää kaula-aukkoa. Niiden aivoissa ei ole muuta kuin tyhjyyttä, ei mitään muuta. Juon lattea, jota ei olisi pitänyt tilata, miksi ihmeessä ne lisäävät aina sokeria?, ja jonka heitän lopulta ylitsepursuavaan roskakoriin. Bussi on puoli tuntia myöhässä ja minun sormistani kadonnut tunto, ilmeisesti myös jaloista. Koska marraskuu on aina kylmä.

Kerroin isälle lukeneeni, ettei depersonalisaatiohäiriö ehkä olekaan neurologinen sairaus, vaan enemmänkin lahja. Mahdollisesti yhteydessä astraaliprojektioihin. Että mitä jos vain päästäisi irti. Ja äiti sanoi: te olette molemmat hulluja, minä haluan Kanadaan.

Itsesuggestio

Käsien tärinästä sen huomaa, silloin minä en halua pysyä paikoillani, jokainen liikkumaton hetki tuntuu väärältä, pahalta. Kävelen ympäri taloa ja siivoan, imuroin, teen ruokaa, leivon teeleipiä ja muffinsseja, en pysähdy, en en, ei se käy. Lenkillä jalkani ovat luonnottoman kevyet, ne kulkevat liian nopeasti ja minä jään jälkeen, ajatukseni kompastuvat ja kaatuvat. En kohdista katsettani mihinkään, ehkä en edes näe.

Ja sitten ovat ne toisenlaiset päivät, jotka vietän piiloutuneena täkkeihin, äiti tulee koputtamaan oveen ja kysymään onko kaikki hyvin. Ei ole, en halua nousta enää koskaan ylös. Samanlaisia aamuja, sameita ja vaikeita hahmottaa.

Huomenna jälleen punnitus ja minä alan kyllästyä tähän, kaikkiin kysymyksiin jotka toistuvat ja toistuvat, listaan siitä mitä olen ahminut ja miksi, oranssiseen ajanvarauskorttiin, verikokeisiin ja uusiin resepteihin, joiden allekirjoituksista en saa koskaan selvää.

Seinäkello laskee uniaikaa

Verestäni oli löytynyt reumatekijä, mutta muuten arvot olivat kaiketi kunnossa. Joudun aloittamaan jälleen kaksi uutta lääkitystä, toisen refluksihäiriöön ja toisen hypolaktasiaan (entsyyminpuutokseen).

Kävellessäni minä leijun enkä tunne jalkojani, kadut ovat täynnä ihmisiä, minä väistän ja kuljen läpi räpäyttämättä silmiäni, irtoan ruumiistani ja olen jo kaukana poissa. Raajoissa ei kulje veri, kasvot ovat valkoiset, sinä näytät aina siltä kuin olisit juuri pyörtymässä.

Numerot nousevat ja laskevat, raavin ihoni verille, se on alkanut jälleen ja minä olen rumuutta. En tiedä onko tämän tarkoitus ollakin näin, pölyhiukkasista rakentunut epätodellisuus, valoa joka takertuu kattoon, sillä on kärpäsen siivet.

Ehkä minun ei pidäkään päästä pois.

Kuollakseni

Ihoani on paikkailtu laastareilla ja jalat eivät enää kanna, mutta minä olen nauranut enemmän kuin pitkään aikaan. Aurinkoa, jäätelöä, merenrantoja, Porvoon mukulakivikatuja, Pirates of the Caribbean 4 ja puoli kiloa (melkein oksennettuja) irtokarkkeja, valvottuja öitä, DTM ja paluu takaisin.

Vaikka jaksankin paremmin kuin ennen, lääkkeet, alkoholi ja univelat laukaisivat yhdessä depersonalisaation pitkän tauon jälkeen. Nykyään pystyn tosin hallitsemaan kohtauksia paremmin, en leijaile enää pitkiä aikoja kehoni ulkopuolella tai saa yhtä voimakkaita aistihäiriöitä. Peilikuvaani en kylläkään tunnista, saatan luulla sitä yhä vieraaksi ihmiseksi.

Huomenna psykologi, enkä minä jaksaisi juuri nyt puhua mitään. Olen laihtunut jälleen kaksi kiloa jostakin tuntemattomasta syystä. Puhuin viikko sitten oireistani lääkärille, mutta hän käski vain pitämään painon kurissa. Kukaan ei usko minua.

Joskus oli pitsiharsounelmia

Vanhemmat uhkaavat raahata minut hoitoon, sillä he pelkäävät että teen itselleni jotain. Ja totta puhuen minä en voi luvata enää mitään vaikka kuinka haluaisin. Mutta kolmen päivän päästä he ovat jo unohtaneet aikeensa, kuten aina ennenkin. Ne työnnetään pois mielestä, lukitaan kymmenen oven taakse ja uskotellaan, ettei mitään koskaan ollutkaan. 

Ehkä se onkin niin, ehkä minä olen yhtä epätodellinen kuin kaikki pieniin tarinoihin keksimäni hahmot. Kuljen niin hiljaa, ettei äiti nykyään huomaa kun astun huoneeseen. Minun paljaat jalkani eivät kosketa lattiaa, minä leijun.

Iltaisin palaan rinnakkaistodellisuudesta tähän maailmaan, asetun sohvalle koirani Negatiivin viereen ja katsomme yhdessä vanhoja piirrettyjä rätiseviltä videokaseteilta. Mustavalkea pää minun käsivarteeni nojaten se seurasi eilen Beatrix Potterin tanssivia hiiriä, jotka ompelevat yöllä silkkitakin sairastuneen räätälin puolesta. Ja hetkeksi unohdan kaiken muun.

Kiitos ihanat, teitä on jo yli 60 ♥

Pommikuoppa on meissä jo syntymästä asti

Repeatilla jo kymmenettä kertaa Questions In A World Of Blue, Angelo Badalamentin musiikki on ihmeellistä, lähes taianomaista. Kun äiti kesällä lähtee takaisin Kanadaan, katson jälleen jokaisen Twin Peaksin jakson ja katoan niihin synkkiin havumetsiin, jotka ovat täynnä puiden välissä häilyviä varjoja.Viime heinäkuussa olin jossakin aivan muualla kuin täällä.

Eräänä iltana heräsin hyvin erikoiseen sävelmään, jota isä kuunteli joltain vanhalta kasetiltaan. Hän ei muistanut säveltäjää kun kysyin. Haluaisin osata luoda samanlaisen tunnelman runoihini ja eräisiin muihin teksteihin, mutta kykyni eivät todellakaan riitä siihen. En tiedä onko se edes ylipäätään mahdollista.

Oloni on turhautunut ja hermostunut, enkä jaksa pysyä aloillani. Depersonalisaatiohäiriö oli kauan poissa, nyt se tekee jälleen paluuta. Olin iskeä itselleni tänään seitsemän vuotta epäonnea, mutta siinä olisi mennyt viimeinen käyttökelpoinen peilini. Ehkä minun on alettava nukkua myös päivisin.