Lasken yhä minuutteja

Torstaina lähdin tädilleni yhdeksi yöksi Espooseen, ja tänä aamuna hän vei minut videokapillaroskopiaan Meilahden sairaalaan. Se oli eräänlainen mikroskooppitutkimus, jossa todettiin että sormieni verisuonissa on jo nyt rakennevaurioita. 

Kauhukseni ylilääkäri epäili samaa syndroomaa kuin kaikki muutkin tähän mennessä. Se on autoimmuunisairaus joka heikentää huomattavasti verenkiertoa, kuivattaa silmät ja limakalvot, aiheuttaa imusolmukkeiden sekä rauhasten liikakasvua ja tuhoutumista, voi laukaista epileptisiä kohtauksia ja suurentaa imusolmukesyövän riskin 40-kertaiseksi (ja tässä oli vain osa oireista).

Syndroomaan saattaa liittyä myös verkkokalvon rappeutumista, joten jatkuville rei'ille on taitanut löytyä vihdoin syy. Jota tosin ei voida parantaa, sillä immuniteettijärjestelmäni hyökkää elimistön omia soluja vastaan.

Äiti itkee keittiössä ja pelkää, että elämästäni tulee lyhyt. Itse en enää tiedä mitä minun pitäisi tuntea. Jos sairastun lymfoomaan, en halua aloittaa mitään kivuliaita syöpähoitoja. Lopputuloshan on joka tapauksessa sama. En muista sanatarkasti, mitä Mestari Yehudi sanoi Walterille Mr Vertigossa, mutta mielestäni siinä virkkeessä ei ollut mitään muuta kuin totuus: "Kun ihminen on tullut tiensä päähän, hän ei enää muuta tahdokaan kuin kuolla".

Olen pahoillani etten jaksanut vastata edellisiin kommentteihinne; minua ei ole luultavasti koskaan väsyttänyt näin paljon. Mutta suuri kiitos silti kaikille, olette tärkeitä.