But you see, it's not me, it's not my family

Lääkärin mielestä minun pitäisi jo kokeilla vähentää rauhoittavien käyttöä, ettei riippuvuutta pääsisi syntymään. Mutta minulle se on samantekevää. Ilman lääkkeitä en pystyisi olemaan tässä todellisuudessa hetkeäkään.

En ole kirjoittanut tai piirtänyt enää aikoihin. Ajatukset kulkevat hitaammin ja takertuvat jonnekin, minä en saa niitä ulos. En osaa olla paikoillani, on vain pakko liikkua koko ajan, en tiedä mistä se johtuu. Jatkuva sekoamisen pelko.

Täti oli kirjoittanut isälle viestissään: Olen miettinyt kauan, mitä teidän elämässänne parhaillaan oikein tapahtuu. Toivottavasti kerrot minulle joskus. Hän ei vieläkään tiedä, että vanhempani ovat eronneet jo puolitoista vuotta sitten, että äidillä on uusi mies. Isä ei kehtaa kertoa. Hän takertuu minuun entistä enemmän, soittaa joka päivä vähintään kerran, usein kahdesti. Mutta en minä jaksaisi, en nyt. Kun en osaa auttaa edes itseäni.

Ensi kuussa minun pitäisi käydä jälleen silmänpohjatarkastuksessa, sillä edellisestä kerrasta on kulunut vuosi. He edellyttävät minun menevän ensin yksityiselle ja vasta sen jälkeen keskussairaalaan, jos on tarvetta. Ei minulla ole varaa Terveystalon silmälääkäriin. En ymmärrä, miksi he katkaisivat hoitosuhteen. Se on sinulle helpompaa. Ja paskat on.

Kilpikonna ei ole pitänyt enää mitään yhteyttä. Tiesin, että tässä tulee käymään näin. Ei se ole hänen syynsä.

"---kahvimuki jalkojen välissä

rantaa halaillen, siemaillen ja tupakoiden

paeten

toivoen mahdottomia, että minusta voisi jotenkin

tulla parempi kirjoittaja

tai vähemmän toivoton lepakonpaska mielipuoli

joka tukehtuu kuoliaaksi yksinäisyyttään"

-Dan Fante

I wanna smash the faces of those beautiful boys

En tiedä jaksanko enää pitää tätä blogia. Kirjoittaa aina vain samoja asioita, koska mitään muuta ei ole, koska mikään ei muutu.

Ahdistus on tällä hetkellä luultavasti pahempi kuin ikinä koskaan, en tahdo pystyä enää poistumaan asunnostani. Vihaan itseäni kaikin mahdollisin tavoin. Vääränlaisen laihduttamisen pilaamaa epäsopusuhtaista kehoa, jossa lihas on korvattu rasvalla, monta senttiä liian lyhyitä jalkoja, arpien peittämää ihoa ja kasvoja.

Vihaan sitä, että perinnöllisen geenivirheen vuoksi menetän pian loputkin seitinohuista hiuksistani. Näiden kanssa eläminen on ollut ja on nöyryyttävää. Ja peruukkia en halua. Jos olisin päänmuodoltani Sinead O'Connor, ei tässä olisikaan hätää. Mutta minä näyttäisin kaljuna todennäköisimmin venytetyltä Hercule Poirotilta.

Isä: "Kaljut naiset oksettavat minua."

Vihaan sitä, kuinka puistossa ja satamassa minun ohitseni juoksee treenattuja, laihoja ja pitkäsäärisiä tyttöjä, joilla on paksut, kiiltävät hiukset. Ne kaksi puhuivat jostakin kolmannesta kaveristaan, Siis ei se nyt varsinaisesti läski oo, mutta vois kyl VÄHÄN miettiä, et mitä laittaa suuhunsa... Ja minä olisin halunnut työntää molemmat alas aallonmurtajalta.

Myönnän, että minusta on tullut katkera ja säälittävä paska, mutta en vain enää jaksa seurata verkkokalvon rappeuman etenemistä, reumaa ja nivelten jatkuvaa turpoamista, syömisongelmia, dermatillomaniaa, ahdistusta ja pelkotiloja. Ja sitä yksinäisyyttä, joka satuttaa vielä enemmän kuin mikään muu.

Tukholman risteilyllä me lähinnä vain tappelimme äidin kanssa. Toisena iltana äiti sanoi, että minä olen itsekäs ja että hänen siskonsa oli sanonut samaa. Ja kun kysyin missä asiassa, hän vastasi etten anna hänen elää omaa elämää. Anna lähteä pois. Aloin itkeä, hävettää myöntää. Mutta en minä ole koskaan estänyt häntä lähtemästä, päinvastoin. Olen antanut ihmisten häipyä elämästäni ennenkin jäämättä ruikuttamaan perään.

Kilpikonna pääsi opiskelemaan Jyväskylään, minä en edes yrittänyt tarpeeksi. Olen täällä, aina vain täällä. Enkä osaa muuta kuin katsoa läpi Miyazakin animaatioita ja miettiä itsemurhaa joka päivä, joka tunti.

Kategorisoikaa

Ei niitä kutsuja tule, en minä sitä odottanutkaan, mutta kun. Ideoita ei enää ole, täti ja hänen miehensä tulivat viikonlopuksi mökilleen, en pysty tapaamaan heitä, en vain pysty. Kuulin olohuoneeseen asti, kun täti huusi vanhemmilleni pihassa etteivät he ole tukeneet minua lainkaan, että Viikka ei saa koskaan omaa elämää ja että Viikka jää tänne loppuiäksi.

Viikka ei ole ihminen. Viikka ei ole kukaan. Silloin päätin, että jos muuta vaihtoehtoa ei ole, niin minä teen sen, kaikki on suunniteltu jo valmiiksi, ihan kaikki. En halunnut joutua tällaiseen loukkuun.

Lenkillä otettu kuva,

laatu surkea. Käsivarteni näyttää 

kamalalta, erityisesti ranne.

Olen kai laihtunut vaikka luulin lihonneeni.

Eikä tämä edes liity tekstiin mitenkään.

Satatuhattavuotta

Te haluaisitte kaiketi että kertoisin perheestäni ja lapsuudestani, kyselyä tehdessä se aihe tuntui kohtalaisen helpolta, mutta nyt en enää tiedä, en tiedä osaanko sanoa niistä mitään, tahdonko sanoa. En ehkä vielä. Kuitenkaan.

Eilen lamaannus ja sen jälkeen pakeneminen metsään, minä olen loukussa täällä
ei ole rahaa ei ajokorttia ei autoa ei paikkaa minne mennä

vanhemmat eivät edes halua ymmärtää:

-Helppohan sinun on, kun ei tarvitse lähteä aamuisin mihinkään.
-Ei sinulla pitäisi olla mitään ongelmia.
-Sinun sairautesi ovat tulleet turhan kalliiksi.
-Älä viitsi olla enempää taakaksi.

"Kun Gregor Samsa eräänä aamuna heräsi rauhattomasta unesta, 

hän huomasi muuttuneensa sängyssään suunnattomaksi syöpäläiseksi."

Kun alan pitää väreistä, minusta tulee virhe

Isä kolusi muutama päivä sitten vintillä ja etsi jotakin mikä oli hukkunut joskus tuntemattomana ajankohtana ja mitä kukaan ei enää muista, huoneeni katto tärähteli askelten painosta tai oikeistaan aaltoili, loput laastista varisi päälleni ja sitten valtava räsähdys. Ylhäältä kuului Voi perkele.

Isän jalka oli vajonnut jonkun kerroksen läpi ja minä pelkäsin hänen rysähtävän päälleni, hakkasin kattoa alhaalta käsin ja huusin aiotko helvetti tappaa mut? Tämä taitaa olla talomme loppu.

Ja koska minulla ei ole mitään kirjoitettavaa, kerron teille tarpeettomia asioita, joita ette halua kuulla eikä minuakaan huvita (sillä olen muuttunut lyhyessä ajassa hyvin ikäväksi ja tylsäksi ihmiseksi, joka ei osaa hymyillä ja joka pukeutuu huonosti).

1.  En ole ahminut seitsemään päivään - ainakaan varsinaisesti. Hyvin edistyksellistä.

2. Pihassamme hortoilee päivittäin ruskeasävytteinen kissa, jota ei todennäköisesti omista kukaan ja jolla on suuret vihreät silmät. Ja jonka minä haluaisin kovasti itselleni. Vaikka ei niin voi oikeastaan edes sanoa.

3. Olen alkanut pukeutua lumppuihin. Rakastan ylisuuria neuleita ja löysiä, kevyitä housuja sekä värikkäitä, hieman rispaantuneita huiveja.

Äiti: "Onko sinulla jokin mekko päälläsi? Ei kun tuo onkin se kulahtanut villapaita."

Isä: "Etkai sinä ostanut niitä haaremihousuja?? Eivät naiset saa pukeutua sellaisiin, se on niin tyylitöntä ja jalat näyttävät entistä lyhyemmiltä. Sinun kannattaisi kiinnittää enemmän huomiota pukeutumiseesi jos haluat joskus seurustella."

Ai jaa.

4. Pian minä alan jälleen tutkimusmatkailla.

Sinun varjosi kaatuu lattialle

Hilpeä päiväkirjamerkintä eilisillalta epäselvällä käsialalla ja tahmaisilla sormenjäljillä.

Erään ahmimiskohtauksen tarina (jota kirjoitan syödessäni viimeisiä kuivattuja luumuja):

• kaksi ruisleipää päällisineen
• iso pala suklaakakkua (pureskeltu ja syljetty)
• kevyt karpalolonkero
• osa karpalosiideristä
• kaksi peruna-smetanapiirakkaa (pureskeltu ja syljetty)
• kaksi proteiinipatukkaa
• toiset kaksi ruisleipää päällisineen
• pussillinen kuivattuja luumuja

Nämä siis reilun tunnin aikana. Ja että miksikö? Koska viikko näyttää olevan se pisin aika, jonka pystyn kituuttamaan ilman ahmimista, ja koska tuo päivä ei ollut erityisen riemastuttava, ja koska haen turvaa vain sokerista ja rasvasta.

Tiistaina saapui postin mukana kirje ja käräjäoikeuden päätös: puolisot tuomitaan avioeroon. Sen illan isä tyytyi vollottamaan keittiössä, mutta seuraavana aamuna hänellä naksahti jälleen kunnolla. Huuto kuului varmasti ulos asti, tavaroita lensi seiniin ja oviin tuli lommoja. Äiti lukittautui olohuoneeseen ja minä vessaan, yritin peittää meikkivoiteella turvonneita silmiä ja ehtiä kaikesta huolimatta bussiin.

Vaikka en minä olisi jaksanut, en omahoitajaa enkä lääkäriä, ne kyselivät liikaa ja minä en osannut vastata, emmä tiedä, eemmmätiiiä. Sanat eivät tahtoneet tulla ulos, ne kuulostivat käsittämättömiltä, vain etäisesti tutuilta. Taas he ehdottivat sitä helvetin 'Pallo haltuun' -kurssia, jolle en todellakaan ole hakemassa, siihen minä en alennu, mieluummin kuolisin. (Ja sen tekisinkin mielelläni.) Kuka noita mukahauskoja ja äärimmäisen tsemppaavia nimiä oikein keksii? Oksennus.

Minä haluan lopettaa tämän epäterapeuttisen terapian, siitä ei ole apua, se tekee kaiken vain entistä pahemmaksi. Vanhemmat ovat samaa mieltä, samoin moni muu. Ja vielä sekin, että minun pitäisi käydä kesästä alkaen jollakin naurettavalla työpajalla muiden pallonsa hukanneiden kanssa, saada siitä kaikesta olematon summa rahaa ja hoitaa sillä asumiskulut. Ei ikinä.

Sinuahan oli koulukisauttu? Pelottaa varmasti olla yhdessä muiden nuorten kanssa, mutta ei se ole kovin suuri porukka ja onhan siellä valvojia, kiusaaminen huomataan helpommin kuin jossakin koulun leikkikentällä.

Anteeksi mitä? Pelottaa? Muut nuoret? Leikkikentällä? Minä en todellakaan panikoidu toisten parikymppisten seurassa, en pelkää enää kiusaamista tai välitä siitä, ei se ole siitä kiinni, ei pitkään aikaan. Ja se mitä tapahtui yli kymmenen vuotta sitten (ja osittain myös sen jälkeen) ei todellakaan rajoittunut millekään leikkikentälle.


Ensi kesästä tulee yksinäisempi kuin koskaan, sillä lakkiaisten jälkeen Kilpikonna lähtee Australiaan pojan kanssa, hän on jo hankkinut työviisumin vuodeksi. Minä tutkimusmatkailen yksinomaan pääni sisällä.

Tämä on sinä

Kiitos vastauksista. En tosin taida aloittaa Ketipinorin säännöllistä syömistä, en uskalla. Eilen illalla otin kokeeksi 50mg, kuten omahoitaja oli käskenyt, mutta tunnin kuluttua alkoivat voimakkaat kouristukset etenkin rintalihaksessa ja käsivarsissa. Ja äkkiä tuntui siltä, kuin sydän olisi pudotettu alas viidennestä kerroksesta. En tiedä, reagoiko Ketipinor verenpainelääkkeen kanssa jotenkin odottamattomasti, apteekkarin mukaan niillä ei olisi pitänyt kylläkään olla mitään yhteisvaikutuksia.

Joten se siitä. Haluaisin mieluummin aloittaa Opamoxit, sillä ne ovat auttaneet aina melko hyvin ahdistukseen ja sitä paitsi luotan niihin. Mutta en tiedä, miten voisin ehdottaa niitä omahoitajalle. En voi kertoa, että totuin moxeihin varastaessani pillereitä äidiltäni. Ja äiti on kieltänyt puhumasta hänen paniikkihäiriöstään. Jotakin minä silti tarvitsen Sertralinin lisäksi, se ei yksinään riitä. Olen jälleen repinyt ihoni riekaleiksi, pelkkää punaista ja violettia, laastareita liimattuina ympäri kehoa.

Minun on pakko saada oma asunto, aivan pakko. Vanhempien kanssa asumisesta ei tule enää mitään, joudun puristamaan kynsiä kämmeniini jotta pysyisin hiljaa, jotta jaksaisin olla.

Isä soitti äidille kaupasta, kun me olimme juomassa kahvia, hän kysyi mitä sieltä tarvitsisi tuoda ja äiti puhui tahallaan ihan liian kovaa. Tuo light-siidereitä, niitä se Viikka kuitenkin haluaa vetää niiden skitsolääkkeidensä kanssa! Viereisessä pöydässä istuvat miehet katsoivat ensin toisiinsa ja sitten meihin, minä käperryin mahdollisimman pieneksi ja vihasin itseäni ja kaikkia.

Ja myöhemmin äiti ehdotti, että hän ottaisi minulle määrätyt Ketipinorit itselleen, sinä voisit sitten aina pyytää niitä minulta jos välttämättä tarvitset. Vaikka minä olen täysi-ikäinen, vaikka minun pitäisi määrätä itse omista asioistani, vaikka minä totta vie tarvitsen tähän ahdistukseeni jotain, vaikka tuo on kaikkea muuta kuin oikein. Ja minä olisin halunnut lyödä.

Ohjelmoidusta tulevaisuudesta

Haluaisin pois täältä jouluksi, en vain tiedä minne voisin lähteä. Mummin kanssa en kestä muutamaa päivää kauempaa, etenkin kun vanhemmillanikin tuntuu jo heittävän päässä. Isä on ostanut talon täyteen suklaarasioita ja kaikkea muuta, mikä enemmän kuin varmasti laukaisee minulla ahmimiskohtauksen. Omahoitaja ihmetteli, miksi konvehdit täytyy välttämättä asettaa näkyville, eihän alkoholistillekaan kanneta eteen pullokaupalla viinaa.

Mutta kukaan ei näytä välittävän saati ymmärtävän, että en minä pysty syömään vain paria palaa suklaata, se on väistämättä pari levyä tai pari rasiaa. Ja kahdentoista päivän jälkeen minä kävin tyhjentämässä myös sen typerän pussikalenterin, joka on muinaismuisto lapsuudestani.

Aamulla huomasin kalenterin päälle kiinnitetyn naurettavan lapun, jossa isä ilmoittaa "ettei hyväksy tällaista". Äiti oli sentään minun puolellani ja sanoi, että tästä on tulossa nähtävästi mahtava joulu, ja hänkin alkaa liimata joka puolelle lappuja että "jättäkää mut helvetti rauhaan". Ja minä olen kyllästynyt tähän kaikkeen enemmän kuin koskaan ennen.

Resepti Ketipinoreihin tuli tänä aamuna postissa. Haluaisin kysyä, että onko teille tullut näistä lääkkeistä mitään sivuvaikutuksia? Lähinnä arveluttavat yleisten haittavaikutusten kohdassa maininut painonnousu, käsien ja jalkojen turvotus sekä kehotus varovaisuuteen, jos jollakulla suvussasi on ollut veritulppia, sillä tämän kaltaisten lääkkeiden käytön yhteydessä voi tulla veritulppia. (Minulla oli kaksi vuotta sitten tukos jalkavarren isossa pintalaskimossa.)


Teitä päästäisiä on tullut lisää, kiitos ♥

En tiedä minne muualle kuulun

Tiistaina on psykiatrisella polilla aika, jolle äidinkin on tultava mukaan. Minua ahdistaa aina sitä enemmän, mitä useampi ihminen on läsnä, en tiedä ketä pitäisi katsoa, tuijotan mielummin lattiaa ja vääntelen vaivaantuneena käsiäni.

Paikalla on omahoitajan lisäksi myös lääkäri, jota en ole aikaisemmin vielä tavannut. Pelkään äidin nolaavan minut ja esittävän ammattimaisempaa tukijaa kuin todellisuudessa onkaan.

Haluaisin paeta ensi viikolla saareen muutamaksi yöksi, linnoittautua ylös mökkiin ja kirjoittaa tarinoita, sytyttää öljylamppuja.

Anna minulle rahaa ja ilmakivääri

Olen alkanut nukkua jälleen yli puolenpäivän, silloin aikaa jää jäljelle vähemmän, aikaa ahmia, en halua siihen samaan kierteeseen, en enää ikinä.

Tämä talo hautautuu pölyyn ja välinpitämättömyyteen, se kasvaa lattianrajasta jota peittävät koirankarvamytyt ja kuivuneet lehdet, laskeutuu kosteusvaurioiden täplittämästä katosta. Jos olisin pienempi, minut vietäisiin täältä pois. Äiti pelkäsi silloin terveysviranomaisia, kaikki ne pahvilaatikot ja tavarat joiden yli piti kiivetä, neulasensa varistanut joulukuusi keittiössä.

Mutta kaikkeen tottuu, vähitellen oppii olemaan näkemättä ja kuulematta, uskottelemaan ettei se haittaa, ei mikään haittaa. Naurattaa vain.

 

Keskiviikkona kontrollikäynti reumapolilla, aika fysioterapeutille ja ehkä myös verikoe, jossa tarkistetaan ainakin magnesium- ja kaliumpitoisuudet.

Outoja nimiä ovissa

Psykologi sanoi olevansa huolissaan painostani, hänen mielestään se ei saisi enää yhtään tippua. Hän lupasi keskustella tilanteestani muun hoitohenkilöstön kanssa. Myös äidin pitäisi tulla jollekin käynnille mukaan, mutta en usko hänen suostuvan ainakaan ilman isää.

Olen kertonut psykologille, että vanhempani eivät ymmärrä minua, erityisesti äiti. He sanovat tämän kaiken johtuvan omasta tyhmyydestäni, eräänlaisesta huomionhausta. Ja äiti haluaa olla syömishäiriön kanssa mahdollisimman vähän tekemisissä. Minun pääni sekoaa, jos joudun kuulemaan tai lukemaan aiheesta yhtään enempää.
Hyvä on.

"Eli sinä joudut kamppailemaan sairautesi kanssa aivan yksin."

-Kutakuinkin niin.

Kaapissa rapistelee isoisoisoisoisoäiti

Jossakin syvällä huoneeni puurakenteissa tikittää kuolemankello, joka syö seinät ympäriltäni: yksi kaksi kolme neljä. Ja vähitellen tämä talo sortuu, mutta isä ei myönnä sitä. Kuten ei kosteusvaurioita ja homettakaan. Hän vain sanoo, ettemme saa kertoa kenellekään, vaikka sairastuisimme kuinka vakavasti. Minä tosin en lupaa enää mitään.

Ahdistukseni on alkanut pahentua jälleen, ja minä tiedän, ettei siihen auta mitkään lääkkeet niin kauan kuin joudun asumaan täällä. Makaan sängyllä ja katselen katon ääriviivoja näkemättä niitä, en ajattele, en ole siis olemassa.

Äiti elää omassa todellisuudessaan sulkeutuneena olohuoneeseen viinipullon ja tupakan kanssa. Minun tulevaisuuteni on Kanadassa, enkä laita tästä edespäin tikkuakaan ristiin tämän elämän eteen. Isä taas oli loukkaantunut kuullessaan, etten halua jäädä hänen luokseen. Ja minä en kestä enää kumpaakaan.

Olen etsinyt sopivia yksiöitä Katajanokan alueelta, mutta muutto sinne edellyttää myös opiskelupaikkaa ja töitä. Ja tiedän, että neljä tai useampi vuosi yliopistossa on yhtä kuin ennenaikainen sokeus. Minun verkkokalvoni eivät kestä, minun mieleni ei kestä. En osaa tehdä tämänkaltaisia valintoja.


Teitä on tullut taas lisää, kiitos ♥

Ne vihaavat minua siellä

Tunsin olevani jälleen nurkkaan ahdistettu eläin, kun turhantärkeä fysioterapeutti kyseli minulta asioita, jotka eivät edes kuuluneet hänelle. Vierestä seuraava opiskelija kirjoitti pitkän listan urheiluliikkeestä hankittavia tavaroita, enkä voinut tietenkään kertoa, ettei meillä ole enää rahaa edes ruokaan. 

Terapeutti puhui minulle kuin vähäjärkiselle lapselle ja yritti ottaa selvää nykyisistä tulevaisuudensuunnitelmistani. Miksi en opiskele, miksi en ole hakenut mihinkään, miksi en käy töissä. En haluaisi jatkuvasti vastailla niihin samoihin kysymyksiin, sillä kukaan ei todella tunne minua, kukaan ei ymmärrä. Sanoin olevani tällä hetkellä hieman sekaisin kaikesta. Hänestä mahdollinen sokeutumiseni ei ole mikään vakava ongelma, pikemminkin kuviteltu este.

Lopuksi terapeutti katsoi minua erikoisesti ja kysyi mitä vanhempani tekevät vai ovatko he ollenkaan työelämässä. Tiesin heti, että he olivat varmasti keskustelleet yhdessä perheeni tilanteesta, kyllähän sen näkee jo kauas. Kerroin ympäripyöreästi jotakin tilaustöistä, vaikka niitä ei ole otettu vastaan pitkään aikaan. Minusta tuntui pahalta ja olisin vain halunnut päästä pois.

Seuraava aika on kesäkuun alussa, tosin terapeuttina on silloin (onneksi) joku toinen. Vihaan heitä kaikkia, jotka väittävät auttavansa, mutta eivät todellisuudessa välitä lainkaan.

Sinä yönä en yskinyt yhtään

 

Minun on pakko päästä pois tästä talosta. Huoneeni katto vuotaa jälleen, kuten lähes joka ikinen kerta kun ulkona sataa. Nyt vesi tippuu suoraan sänkyyni, enkä voi enää edes nukkua. Isä ei jaksa välittää, sillä rahaa perusteelliseen korjaukseen ei ole, eikä sen puoleen mihinkään muuhunkaan. Koko rakennus on täynnä hometta, ja joudun asumaan täällä vielä aivan liian kauan. En toisaalta ihmettele, että äitikin haluaa pois. Ehkä Kanadaan muuttaminen ei olisi niin kamalaa.

Pelkään, että jään kokonaan paikoilleni ja unohdan itseni vähitellen tähän rumaan, katoavaan kylään. Täällä ovat kauniita vain metsät ja järvet. Ja ne sammaleen peittämät kalliot, joissa on salaperäisiä luolia. Mitään muuta minun ei tulisi ikävä.

Mummi herätti minut tekstiviestillä, jossa hän kertoi laittaneensa tililleni rahaa syntymäpäiväksi. Seuraavassa viestissä hän kirjoittikin jo sen minkä osasin odottaa kuulevani: Toivottavasti saat oikeat lääkkeet, jotta voisit opiskella itsellesi ammatin.

(En tunne huonoa omaatuntoa siitä, 
että joudun tuottamaan heille joka tapauksessa pettymyksen.)

Asioita joita olet

Revin palasia rohtuneista huulistani, eikä minusta ole koskaan tuntunut näin paljon ei miltään. Muut näyttävät odottavan kevättä, mutta itselleni se on ollut lähes aina vaikeinta aikaa. Alan purkaa ahdistustani ruokaan, vaikka tiedän mihin sellainen ennen pitkää johtaa. Äiti ei juurikaan helpota tilannetta paistamalla pannukakkuja vähintään kaksi kertaa viikossa.

Koko suku tuntuu olevan sekaisin. Äiti ja hänen siskonsa lähtivät tarkastamaan mummin tilanteen (joka ei järjettömien viestien perusteella ole kovinkaan hyvä) ja katsomaan isäänsä leikkauksen jälkeen. Setäni on taas lääkepilvessä, vuodeosastolla makaavan mummoni hautajaisiin ei ole enää todennäköisesti kauaa ja rahat ovat totaalisen lopussa. Sitä paitsi kaikki näyttävät olevan riidoissa keskenään.

Näin jälleen unta sairaalasta. Minulta löydettiin vaikea syöpä ja heräsin lopulta siihen, että olin itkenyt tyynyni märäksi. Ajatus ensi viikon kontrollista ja verikokeista ahdistaa.

"Meillä on hampaat ja meillä on hännät,

meillä on hännät ja meillä on silmät,

me olimme täällä ennen kuin kaaduit,

sinä olet täällä vielä kun me nousemme."

-Neil Gaiman

Olet hukkapala

Herätessäni päivät ovat jo kallistumassa iltaan. Kuvittelen huijaavani aikaa, vaikka todellisuudessa huijaan vain ja ainoastaan itseäni. Toisinaan haluaisin jäädä vangiksi uniin, avata raskaita ovia suurella messinkiavaimella ja löytää sen mitä olen etsinyt. Tai kenties jotakin muuta. Ei tätä todellisuutta.

Vanhemmat ovat haalineet pinon hakuoppaita ja muita esitteitä, jotka lojuvat edelleen lukemattomina keittiön pöydällä. En ole ajatellut muuttaa mieltäni. He sanovat minun olevan toivoton tapaus, josta ei ole mihinkään, ei edes keskustelemaan ihmisten kanssa. Vähitellen alan uskoa sen itsekin.

Olohuoneessa äiti pyörittää vanhoja rakkauselokuvia ja pyyhkii silmäkulmiaan onnellisissa lopuissa. "I'll never stop loving you, Kathleen" ja minä voin pahoin syystä, jota en tiedä. Tai jonka hyvinkin tiedän.

Olen alkanut lukea jälleen vanhoja saksan kurssikirjoja, jotta en unohtaisi kaikkea sitä mitä joskus oli.

Kann man Herzen brechen?

En erota lintuja

Silmissäni liikkuvat valot ja varjot, enkä enää tiedä missä kulkee todellisuuden ja mielikuvituksen raja. Torstaiaamuna jouduin lähtemään hyvin aikaisin keskussairaalaan, sillä olin nähnyt yli viikon ajan välähdyksiä erityisesti vasemmalla puolella.

Odotusaulassa tärisin ja pidättelin oksennusta. Tiesin joutuvani jälleen laaserhoitoon, vaikka yritinkin uskotella itselleni jotakin muuta. 129 polttoa ja sietämätöntä hermosärkyä. Eikä tällä tule olemaan koskaan loppua.

Lääkäri kertoi, että hän oli keskustellut kaikkien kollegojensa kanssa siitä, mitä minun silmilleni voitaisiin tehdä. Mutta valitettavasti niille ei voi tehdä mitään. Muutokset verkkokalvoissani laajenevat yhä nopeammin ja minä sokeudun. Purin huultani, jotten olisi alkanut itkeä. Niin ei saa tehdä muiden edessä, niin ei vain tehdä.

Minun olisi pitänyt päästä heti kotiin lepäämään, mutta äiti halusi käydä vielä etsimässä koneeseemme sopivia kaiuttimia. Jäin odottamaan yli tunniksi kahvilaan, jossa kokoontui kaiken lisäksi jokin varsin sekalainen seurue. Ja valot olivat liian kirkkaat, aivan liian kirkkaat.

 

Mutta kotimatka oli luultavasti pahin koskaan. Äiti alkoi riidellä täysin turhasta ja lopulta isän itsehillintä petti. Hän löi äitiä kolme kertaa olkapäähän ja minä pyysin heitä lopettamaan. Olin jo valmiiksi niin peloissani laaserhoidon jälkeen, että sain voimakkaan paniikkikohtauksen ensimmäistä kertaa elämässäni. Itkin hysteerisesti, jalkani ja käteni puutuivat täysin enkä pystynyt hengittämään. Halusin vain ulos autosta. Ulos ulos ulos.

Kohtauksen vuoksi päähäni kohdistui kova paine, joka saattoi vahingoittaa silmääni. Siinä alkoi välittömästi kamala kipu ja näen edelleenkin välähdyksiä, mikä ei ole normaalia. Hoitaja kehotti tulemaan maanantaina uudelleen, jos tämä vielä jatkuu.

 

Äiti on lähtenyt siskolleen, enkä tiedä milloin hän on tulossa takaisin. Haluaisin olla vahvempi, mutta en ole enää varma kuinka kauan kestän tätä.

Toivottavasti teidän vuodenvaihteenne on edes hieman parempi.

Varjoihmisiä

Minä en enää tunnista heitä, tummia hahmoja, jotka ovat pysähtyneet autioiden huoneiden kelmeään valoon. He putoavat,

                                    

                                                  putoavat, 

          

                                                                       eikä heitä ole.

Isä joka sanoo, ettei ehkä jaksa vaikka haluaakin yrittää.

Isän veli jonka elimistöön liuenneet yli viisikymmentä rauhoittavaa eivät riittäneet itsemurhaan.

Äiti joka valvoo yöt välkehtivän näytön edessä ja kirjoittaa.

Tyttö joka tyhjentää jääkaapin, mutta ei uskalla oksentaa.

Ei tätä viimeistä tapaamista

Tarinasta on olemassa lukuisia versioita, kaunisteltuja ja lyhennettyjä, sillä tärkeintä on luoda horjumattomat kulissit. Tiedän, että minun pitäisi olla hiljaa tai kertoa teille jotakin muuta, mutta sitä taitoa minulla ei valitettavasti ole. Ja ennen pitkää myös valehtelemiseen kyllästyy. 

Äitini palasi viikon alussa Kanadan matkaltaan, jonka todellinen syy oli se kaikkein tavallisin: toinen mies. Eivät suinkaan ne galleriakäynnit, tutustuminen intiaanireservaatteihin tai lumihuippuiset vuoret. Äidillä on kuitenkin suuri suu, joten mummi on lähipiiristämme ainut, joka uskoo yhä sinisilmäisesti kaikki kootut valheet vanhasta pariskunnasta ja hyväntahtoisesta majoittamisesta. "Emme halua tuottaa mummille järkytystä, emmehän?"

Ollakseni rehellinen minun on myönnettävä, etten odottanut paluuta kovinkaan innokkaasti. Heilutin silti olohuoneen ikkunasta auton kaartaessa pihaamme, mutta äiti ei hymyillyt niin kuin ennen. Hän ei lakannut hetkeksikään tarinointiaan niistä maagisista viikoista, jotka koostuivat Bloody Maryista, tequilasta, poltetuista jointeista (olen huomaavinani tiettyä tekopyhyyttä) ja kynttiläillallisista. Isän naama oli vääristynyt ja minä en halunnut kuunnella. Äiti aukoi samalla matkalaukkujaan ja kaivoi esiin hankkimiaan tuliaisia, joita en olisi tarvinnut. "Katso, minä ostin sinulle laukun, uuden lompakon, koruja..."

Minuun sattuu joka kerta, kun kävelen keittöön ja huomaan isäni juuri itkeneen. Hän on aivan liian kiltti, sillä luultavasti vain harva mies päästäisi vaimonsa lähtemään ja huolisi hänet vielä takaisin. Vastaavanlaisessa tilanteessa minä olisin lyönyt. Äiti haluaa palata ensi vuonna Kanadaan, ehkä pysyvästi. "Sinun asiasi on saatava ensin järjestykseen tai matkastani ei tule mitään." Minusta on tullut jälleen este, ongelma, josta halutaan päästä eroon.

Tiedän tekeväni väärin kertoessani totuuden, sillä isä ei kestäisi, jos muut saisivat selville tilanteen todellisen laidan. Ja minä tappaisin itseni, jos niin tapahtuisi minun takiani. Mutta en halua myöskään valehdella. En enää.