But I caught the darkness baby, and I got it worse than you

Aion tappaa itseni tulevana syntymäpäivänäni.
Kiitokset kaikille teille, jotka olette lukeneet blogiani.

Kill me, but screw me first

Kun olen kääntänyt katseeni pois hukatuista minuuteista, sanoista jotka pyyhin pois jokaista puolihuolimatonta sakaraa myöten, kunnes jäljelle jää vain tarpeettomia pisteitä ja pilkkuja, irrallisia tavuja joita kukaan ei kaipaa tai järjestä uudelleen

Kun vodka on liuottanut ajatuskarttani kartoittamattomuudeksi, kun olen kadottanut koordinaatit lopullisesti ja samoin ruumiinjäsenteni hataran yhteyden, kun kolhin itseäni sivumennen ovenpieliin ja toivon että olisi joku, joka pitäisi hetken kiinni silloin kun en itse osaa, jolle kelpaisin edes yhdeksi yöksi

Joka ei sanoisi minun olevan ruma, joka ei työntäisi minua vähitellen syrjään, joka ei repisi esiin lukemattomat puutteeni ja päättäisi kaikkea yhteen viestiin:
pysyn huomattavasti paremmin tasapainossa ilman sun kaltaista ihmistä

Mutta ei sellaista ole, ei ole koskaan ollut ja ei tule olemaan

Kun on viimein myönnettävä olevansa täydellisen yksin ja pahemmin sekaisin kuin mitä uskalsin odottaa, kun on pidettävä itsensä väkivalloin parvekkeen kaiteiden sisäpuolella tai estettävä omia käsiään viiltämästä vatsaa auki, kun on tunnustettava kykenemättömyytensä jatkaa opintoja ja jäätävä paikoilleen kuten aina ennenkin

Tämä ahdistus ja tyhjyys ovat jotain, millä ei ole nimeä ei silmiä ei suuta
Minä katselen kehoani ulkopuolelta, enkä saa siitä otetta, en muutettua sen kiertorataa, en pysty luottamaan siihen eikä se minuun, en pysty luottamaan kehenkään

Kuluneiden kuukausien aikana olen tuhlannut satoja ja jälleen satoja euroja vaatteisiin, alkoholiin ja tavaroihin, joita en olisi tarvinnut, joita en olisi ehkä edes halunnut, en kykene enää kontrolloimaan impulsseja ja tunnen olevani joku toinen

YTHS:n psykiatrin mukaan odotettavissa on jälleen siirto psykiatrian polille ja BPD-diagnoosin varmistaminen

Schwarzer Engel, lass mich fliegen wie noch nie

Tämä blogi alkaa olla jo kuollut
eikä se juurikaan hämmästytä, sillä niin olen minäkin
asiani ovat huonommin kuin pitkiin aikoihin
kenties huonommin kuin koskaan ennen

En pysty enää kirjoittamaan, sillä kaikki on niin tyhjää
katkenneita ajatuksia ja kadonnut keskittymiskyky

Marraskuussa tapasin tytön, jota tapailin vain hetken
Joulukuussa nelikymppisen naisen, joka oli helvetin sekaisin
ja aloitin neljä kuukautta kestäneen suhteen, jossa ei ollut mitään järkeä
ja joka päättyi kaikkea muuta kuin hyvin

Paniikkihäiriöni ja ahdistukseni ovat kasvaneet hallitsemattomiin mittasuhteisiin
neurologilta uusi diagnoosi: essentiaalinen vapina
Naapurini luuli minun muuttaneen pois, kun ei ollut nähnyt minua viikkoihin
Opinnot eivät ole edistyneet ja olen pian ongelmissa Kelan kanssa

Kun asunnosta poistuminen on lopulta mahdotonta
Voimakas vapina, puristus rinnassa, lisälyönnit ja jalat, jotka eivät kanna
Kun on helpompaa jäädä paikoilleen
pahentaa tilannetta tieten tahtoen ja tahtomattaan
kadota ennen sosiaalista kanssakäymistä vessaan ja vetää sekaisin lääkkeitä ja vodkaa
ja juoda myös iltaisin, jotta voisi nukahtaa

Kun ymmärtää, ettei tulevaisuutta ole
ettei ole enää sitä Viikkaa, jonka joskus tunsin

The catatonic, the sacrilege, your primadonnas are a privilege

Liikaa baareja ja tupakansavua, liikaa tekemättömiä kurssitöitä ja kahden henkilön sijasta äkkiä kolme.

Tiistai-iltana kerron yhdelle heistä välittäväni ja ihastuneeni enemmän, kuin mitä osasin odottaa. Sovimme, että katsomme mitä tästä kenties voisi tulla, seurustelua ilman stressiä ja paineita, sillä molemmilla sitoutumiskammo, paniikkihäiriö, pakko-oireita ja läheisyyden pelko. Hänellä entinen huumeriippuvuus, minulla rauhoittavien väärinkäyttöä.

Keskiviikkoiltana kolmas tyttö pyytää päästä luokseni viettämään iltaa ja puhumaan. Mikä muuttuu varsin nopeasti kasvavaksi humalaksi ja lopulta seksiksi. Aamulla valtava krapula, välistä jäänyt saksan luento, vaivautuneisuus ja se katumus, kun katson lattialla lojuvia tölkkejä, satunnaisia ruoanmuruja ja alusvaatteita. Ei näin olisi pitänyt tapahtua, ei olisi saanut tapahtua.

En tiedä, pystynkö enää pitämään tätä blogia. Pelkään, että väärät henkilöt löytävät tämän (mikä on oikeastaan naurettavan helppoa), sillä liian monet tuntevat minut nykyisin Viikkana. Ja kaikki nämä tekstit saavat minut voimaan pahoin.

Real life - killed me on the school bus

Omaa lomaa jälleen, mutta tiistaina kai on pakko palata takaisin. Teen mielummin töitä kotona, sillä silloin voin pitää taukoja koska haluan ja missä haluan. Tämä vahvistaa sen, ettei minun edes kannata hakea korkeakouluhin, jos minun silmäni eivät kestä täällä, eivät ne kestä muuallakaan.

Tarvitsisin uudet silmälasit, vaikka ei niistä paljoa apua olekaan. Hoitaja sanoi, että silmäni pullistuvat vähitellen yhä vain ulospäin, kuin ilmapallot. Se johtuu näön heikkenemisestä, niiden läpimitta kasvaa, mutta verkkokalvo niiden mukana ei. Se kiristyy ja repeää. Yritän olla ajattelematta, muuten tulisin hulluksi, vielä enemmän kuin nyt.

Teen sarjakuvia sopeutumattomuudesta ja pakenemisesta, käsikirjoituksen opettaja ei liiemmin pidä niistä eikä oikeastaan kukaan muukaan. Aiheiden pitäisi kai olla aina ajankohtaisia, mutta tuo on minulle ainoa käsitys ajankohtaisuudesta, on aina ollut. Piirrätkö sä koskaan mitään muuta kuin noita elukoita? Enpä juuri, en tosiaankaan.

Jos seinän takaa ilmestyisi Carabasin Markiisi, minä seuraisin kyselemättä.

En tiedä minne muualle kuulun

Tiistaina on psykiatrisella polilla aika, jolle äidinkin on tultava mukaan. Minua ahdistaa aina sitä enemmän, mitä useampi ihminen on läsnä, en tiedä ketä pitäisi katsoa, tuijotan mielummin lattiaa ja vääntelen vaivaantuneena käsiäni.

Paikalla on omahoitajan lisäksi myös lääkäri, jota en ole aikaisemmin vielä tavannut. Pelkään äidin nolaavan minut ja esittävän ammattimaisempaa tukijaa kuin todellisuudessa onkaan.

Haluaisin paeta ensi viikolla saareen muutamaksi yöksi, linnoittautua ylös mökkiin ja kirjoittaa tarinoita, sytyttää öljylamppuja.

Viimeinen täällä

Sunnuntaina kääntyvät kellot ja pimeys kasvaa yhä suuremmaksi, levittäytyy yli suon, metsän ja hakkuualueen, jossa kannot ja katkenneet juuret kasvavat hiljaisuutta. Ja iltaisin minä olen jälleen pakenevia jalkoja siellä missä katuvalot päättyvät.

Vielä kaksi runoa ja neljä lyhyttä tarinaa, sen jälkeen pitäisi olla koossa jotakin minkä yritän ehkä julkaista tai sitten en, mitä vähemmän sanoja on jäljellä sitä naurettavammalta tämä tuntuu

jos se ei onnistu, ei minulla ole mitään nyt tai koskaan, en minä halua,
en mitään muuta

Vaihtoehtorajalla

Rahkasammal oli märkää ja upottavaa, harmaat kenkäni katosivat näkyvistä. Aluskasvillisuuden suojassa virtasi kaksi pientä puroa, toisen yli kulki kaatunut mänty, juuri sellainen jolla voi istua ja antaa minuuttien lipua ohi. Se on salainen metsä, minun metsäni.

Ylhäällä harjulla kiemurtelee kapea polku, joka jatkuu ja jatkuu, sitä pitkin minä juoksen vaikka en saisi, verkkokalvot eivät ehkä kestä. Mutta rakastan sitä tunnetta kun kuusenoksat vilahtelevat sivuillani ja jostakin putoilee kuivia lehtiä, punaisia ja keltaisia, ympärillä on syksy, minussa myös.

Tunnetta, että vielä on olemassa jotakin kaunista jonka vuoksi jäädä.

En osaa piirtää puiden lehtiä

En tiedä, miksi syksyt ovat aina tällaisia, muutos saapuu ennen kylmyyttä ja halkeilevien teiden teräviä hampaita, niitä jotka pureutuvat kenkiin, eivät päästä irti. Mutta kävellä täytyy silti.

Kaartuvien puiden keskellä minä olen se joka pakenee, piiloutuu pensaiden ja kivien taakse auton tullessa vastaan. Lapsena se oli vain leikkiä, isä ja minä menimme kuutamossa potkukelkoilla, nyt äkkiä tien sivuun!, ajovaloihin ei saanut pysähtyä. Nyt se on todellisuutta, minä en halua nähdä ketään.

Chew&spit on jotakin, mitä on liian vaikea lopettaa. Se tuntuu harmittomammalta kuin oksentaminen, mutta pelkään silti vatsahaavaa ja sylkirauhasten tulehtumista. Myös hampaitteni kunto on huonontunut. Jos asuisin yksin, tämä ei olisi ehkä koskaan edes alkanut, ei olisi mitään epäterveellistä mitä ahmia ja sylkeä. Säälittävää.

Ne eivät osaa lentää

Pidän sateesta kun se ropisee hiljaa minun takkini hupulle ja takertuu silmäripsiin. Metsässä ei kukaan tule vastaan, minä pakenen ilman seuraajia, pakenen siivoamatonta huonetta, keskeneräisiä tarinoita ja liiaksi sokeroitua puolukkarahkaa. Etsin sanoja, jotka karkaavat luotani yrittäessäni ottaa niitä kiinni.

Kotona odotan tuhotulvaa ja rakennan pelastuslauttoja sohvatyynyistä, miten mukavaa olisi jos kaikki jäisi veden alle ja me seisoisimme katolla. Jossakin ajelehtisi teatterilaiva, minä voisin olla kuiskaaja.

Ehkä tulee vielä päiviä, jolloin sataa vähemmän eikä tien railoihin enää putoa. Hymyilin viimeksi maatessani Hyde Parkin nurmikolla vatsallani, aurinko oli yhtä lämmin kuin kesällä, mutta maassa oli kuolleita lehtiä ja piikkipalloja. Kaksi poikaa jahtasi puluja kädessään katkaistut oksat, pelästyneitä siiveniskuja ja naurua, mielessäni minä tapoin heidät kolmesti.

Aion pitää päätöksestäni kiinni, en hae opiskelemaan, näytän että on olemassa toinen tie. Minusta tulee renttu, runoilijarenttu, joka heitetään työpaikasta toiseen. Ja minä julkaisen sen kirjan, suunnitelma on melkein valmis, vain muutama sivu vielä ja sitten. Vaikka kuka sanoisi mitä.

Ettepäs onnistuneet.

Kynsien alla tuhkaa

Kaipaan jo nyt heräämistä lokkien huutoihin varhain aamulla, öljylamppuja ja ehkä myös hieman sitä savuttavaa puuhellaa, joka sai silmäni vuotamaan. Ilma oli harmaata ja sakeaa, se liikkui pitkin katon rajaa ja kietoutui kaulani ympärille. Noenmustia renkaita.

Kotona on viileämpää kuin ulkona, eikä uudesta lämpökattilasta ole vielä tietoakaan. Mutta onneksi lähden tiistaina Helsinkiin, pois pois ja sitten Lontooseen.

Tuntuu, että kaikki on kääntymässä jälleen huonommaksi, minusta on tulossa pian vainoharhainen, samanlainen kuin mummi. Pelkään jotakin, en tiedä mitä, jotakin mikä asuu varjoissa, aamuyön metsissä, ehkä minussa.

Rantakallioilla on graniittihampaat

Olen ollut viime sunnuntaista lähtien (ja tämän jälkeen vielä kaksi päivää) saaressa ja soutanut aina välillä mantereelle hakemaan lisää ruokaa. Ei kai olisi pitänyt. Heti kotiin palatessani alan voida huonosti, heti siitä lähtien kun avaan ruskean, sateen kuluttaman puuoven. Ja sitten joku sanoo jotakin väärää, jotakin mikä pilaa kaiken, kääntää kaiken taas ylösalaisin.

Kuulin kun isäni puhui siskonsa kanssa puhelimessa ruokavaliostani ja painostani, siitä kuinka minulle ei mukamas kelpaa mikään, ja etten Lontoossakaan suostu luultavasti syömään kunnolla. Ja tätini sanoi, että olisi ihan hyvä jos voisin syödä sitä mitä hotellissa tarjotaan, muuten tulee liian kalliiksi. Ei se niin ole, en minä ole nirso, miksi aina pitää liioitella, kohta he eivät enää halua minua mukaan.

Ja sitten:

"Ei Viikka näytä alipainoiselta."
"No ei niin, mutta kuukautiset ovat jääneet taas pois."

Soudin takaisin mökille ja heitin osan ruoasta järveen, hetken se tuntui pahalta, mutta sitten ei enää. Ja myöhemmin löysin kaapista suolapähkinöitä, liikaa suolapähkinöitä, minä söin ne kaikki,
kaikki kaikki kaikki.

En voi uskoa, että tein sen taas.
Yhdentoista onnistuneen päivän jälkeen tein sen taas.

Aina siellä

Minä en tahdo syksyä, en sinisiä sormenpäitä ja särkyä joka kulkee pitkin hermoratoja, ylös ylös ja jälleen alas, kylmyyttä josta ennen niin pidin. Kolmea grammaa parasetamolia vain huomatakseni ettei se auta.

Mutta joskus iltaisin on vielä auringonlaskuja ja taivaanrannassa vaaleanpunaisia pilviä, niitä jotka karkasivat taikurin hatusta. Ja silloin minä matkustan kauas kauas, palaan vasta myöhään illalla kengissäni havuja ja kuolleita lehtiä, teräviä pikkukiviä. Minusta on tullut uudelleen tutkimusmatkailija, mutta sitä he eivät tiedä.

Seuraan aina vääriä polkuja, sellaisia jotka muut ohittavat kääntymättä katsomaan. Sillä he näkevät vain taloja ja sähkölinjoja, asfalttia ja oikeita tienviittoja, tuttuja ihmisiä värikkäissä lenkkeilypuvuissaan. Minun polkuni ovat täynnä kaikkea pientä, tulikärpäsiä ja muurahaisia.

Hengittää, ei hengitä

Siirsin psykologiajan torstaille vedoten vatsatautiin, jota ei kylläkään ollut. Ja sain viipyä saaressa vielä toisen yön. En haluaisi käydä vastaanotoilla kertoakseni samoja asioita yhä uudestaan ja uudestaan, pohtiakseni haluanko elää vai enkö. Minulle siitä ei ole apua. Tulisi jo vastaus syömishäiriöklinikalta, että olisi edes jossakin järkeä.

Maantiepöly, hengityspöly, kädet kurkulla, hiilipöly. Tällä hetkellä haluan vain piiloutua, mutta aina he löytävät minut laskematta sataan.

Puissa kasvoi hattaraa

Teelehdistä ennustamista, tarinoita lukituista ovista, painomustetta, liian pieniä kirjaimia ja piilopaikka ylhäällä kalliolla. Tämä maailma on vain kaistale jotakin, mikä on jo unohdettu, olisi pitänyt unohtaa.  

Muistaminen on silti helpompaa.

Coraline Jones: What do you see?
Miss Spink: I see a very peculiar hand.
Miss Forcible: I see a giraffe.

Kaipaan Rastatyttöä (hänen hiuksensa ovat tosin nyt suorat, mutta ei sitä koskaan tiedä), pakomatkaa ja kartoittamatonta mannerta.

Joskus toivon, että vaatekaapistani katsoisi yksisarvinen.

Toinen tähti oikealla ja suoraan aamuun

Äiti kysyi, enkö minä aio todellakaan koskaan aikuistua. En aio, en. Vaikka onhan se ehkä totta, ettei tämä kaikki kovin hyvältä näytä, synnynnäinen laiskuus ja nämä päivät vailla sen suurempaa tarkoitusta. En minä paikoilleni halunnut jäädä. 

Se mitä tahtoisin kaikkein eniten, olisi pieni luoto kaukana merellä, viileä rantakallio paljaiden jalkojen alla ja piskuinen mökki tuulensuojassa, piilopaikka. Lintuja, paljon vesilintuja, vaikka ne olisivatkin aina matkalla pois.

Aamulla keittiön pöydällä odotti kirje Rastatytöltä. Hän sanoi, että meidän tulisi pitää yhä kiinni vanhasta suunnitelmastamme, etsiä toinen todellisuus ja paeta. Sillä en minä osaa sopeutua, en ole koskaan osannut.  Ehkä he ovat oikeassa, ehkä minä olen hieman hullu kuvitellessani osaavani lentää ja koskettaa taivasta. Nähdä silmät kiinni.

Huomasi, että pystyn sittenkin soittamaan vielä pianoa käsieni kivusta huolimatta.  

Yö meren rannalla on jotakin kaunista.

Ikkunan ulkopuolella kasvoi puu

Minä viihdyn vanhalla sahalla, vaikka kukaan muu ei sitä näytäkään ymmärtävän. Sanoin äidille, että kesällä voisin alkaa käydä siellä useammin, kun rikkoutuneista ikkunoista puhaltava tuuli ei ole enää kylmää. Äidistä se ei ole hyvä idea, sillä mitä naapuritkin nyt ajattelisivat? Minä en välitä siitä. Pölyn ja sahanpurun keskellä asuu hiljaisuus, jota en löydä mistään muualta. Siellä voisin kirjoittaa ilman että kukaan olisi häiritsemässä, kuuntelemassa musiikkia tai koputtamassa yhtenään ovelle.

Vain kivenheiton päässä oleva mökki on myyty jollekin toiselle perheelle, jossa on paljon pieniä lapsia. Mutta eivät he koskaan huomaa, kun liikun ikkunoiden ohi sahan yläkerrassa. Tai ehkä he katsovat vain kerran ja luulevat nähneensä katoavan harhakuvan. Tuskin kukaan osaisi epäillä, että hylätyssä ja puolittain lahossa rakennuksessa viihtyisi vieläkin joku.

Sahan vanhoihin seinälautoihin on kirjoitettu hiilellä lukemattomia nimiä ja viestejä, joista monet ovat aivan 1900-luvun alusta. Kerran löysin sieltä myös isäni ja jonkun tytön nimet sydämen vierestä. Se sai minut hymyilemään. 

Niissä kirjoituksissa on jotakin surullisen kaunista. Hetkiä ohikulkeneiden ihmisten elämästä 

ja lupauksia, joita ei osattu pitää.

Osaan koskettaa taivasta

Jos tiet olisivat jo kokonaan sulat, kävelisin täältä etelään kunnes jalkani katoaisivat alta. Tai kunnes kenkäni kuluisivat puhki (ne mustat, joissa on rispaantuneet nauhat) ja asfaltti olisikin liian kylmää.

"Olisitko ystävällinen ja tulisit kyytiin. 

Autoni sähkölaitteet eivät toimi, 

ja silmistäsi olisi minulle paljon iloa. 

Aion nimittäin suunnistaa tähtien mukaan."

Napinlävessä mattoveitsi

Ei ole helppoa myöntää pelkäävänsä. Annan päivien kadota sinne, missä niistä tulee 

vain harmaata ja muodotonta massaa, ei muistoja väreistä. 

Minä tahdon niiden katoavan.

Odotan varhaisia aamuja ja yön syvimpiä tunteja vailla unta kivusta ja 

pitkistä käytävistä, jotka tuoksuvat puhdistusaineelta ja kirkkaalta valolta. 

Häikäisee.

Jos olisi olemassa Alapuolinen Lontoo, minä haluaisin pudota asfaltin 

terävien halkeamien läpi ja unohtaa kuka olen.

Hylättyjä metrotunneleita ja katakombeja.

Fire and fleet and candlelight.

"Sanoivat ne ennustajat
että minusta tulee säälittävä aikuinen
sosiaalipummi
ja asun roskiksessa päästäisten kanssa

Kiitin."
 

Merivirrat

Minä kaipaan merta ja aaltoja, kevyttä valoa, joka vapauttaa maailman liikkumattomuudesta. Haluan kiivetä ensimmäisenä kalliolle ja nähdä huojuvat männyt, oksien läpi puhaltavan tuulen.

Ja haluan olla niin pieni, että se vie minut mukanaan. Sillä täältä minun silmäni eivät erota vastarantaa. Se on vain musta viiva, vavahtavan käden piirtämä.