Hedelmäkiviä ja puolet hampaasta

Tunnen luuni selvemmin kuin ennen ja olen salaa tyytyväinen, vaikka en minä tätä kaikkea ymmärräkään. Ajattelen ruokaa liikaa, jokainen suupala ahdistaa, mutta en syö silti sen vähempää kuin aikaisemmin. Ja silti minä pelkään, että on jotakin mitä en ehkä tiedosta.

Ikävä Kilpikonnatyttöä (täytyi keksiä uusi nimi Rastatytölle; viittaa puhtaasti erääseen hänen koruunsa, ei ulkoisiin ominaisuuksiin) ja kaikkia muitakin. Haluaisin lähteä muutamaksi päiväksi mummille, vaikka siellä tuleekin ennen pitkää hulluksi. Mutta ei minulla ole rahaa ruokaan saati matkoihin. Sitä paitsi en usko mummin olevan kovinkaan innostunut elättämään kaltaistani pummia.

Sertralinin ensimmäinen kokeilupakkaus on pian tyhjä, ja kai minä tätä lääkitystä sitten jatkan. Eikä minulla edes olisi tilaisuutta sanoa ei.

Ja niin, olisi pitänyt olla varovaisempi sen nektariinin kanssa.

Sammuta valot kun olemme poistuneet

Puolenyön jälkeen olen vain usvan tihentymää korkean heinikon keskellä ja vasta silloin huomaan kuinka hämäriksi illat ovat käyneet, ei ole enää mitään mistä pitää kiinni ja äkkiä en haluakaan olla yksin

minulla on alakuloiset viikset ja takkuinen turkki,
näkymätön

mutta rapisevat käpälät

haluan jälleen jonkun jolle hymyillä aamulla, sillä minä se en ole

täydet matkalaukut ja lämpimän asfaltin

puhua tai olla aivan hiljaa vaikkakin vain näennäisesti

kuulla kun kerrot minulle väreistä

Kirjoittavat ilmaan sanoja

Psykiatrisella osastolla minua käveli eilen vastaan vanhempi nainen, jonka kasvoilla oli niin järkyttynyt ilme, että jälkeenpäin jouduin juoksemaan vessaan nauramaan. En tiedä, mitä hän minussa katsoi. Ehkä hulluuteni näkyy jo ulospäin.

Psykologin mielestä vaikutin voivan paremmin kuin aikaisemmin, ja päätimme pitää käynneissä kaksi viikkoa taukoa. Voin jälleen vetäytyä ulkomaailmasta ja unohtaa keskustelemisen elintärkeän taidon.

Pyhäniemen kartanon jälkeen olen ajatellut pysyä kotona.

Isä: "Minne te olette menossa?"
Täti: "Etsimme niitä vessoja."
Isä: "Luulin, että tuolla on jokin näyttely."
Täti: "No ei varmasti."
Äiti: "Käydään vain tuon ison kiven takana."
Täti: "Se on kylläkin Olavi Lanun veistos."
Äiti: "Minä luulin, että se on siirtomaalohkare."

Kuollakseni

Ihoani on paikkailtu laastareilla ja jalat eivät enää kanna, mutta minä olen nauranut enemmän kuin pitkään aikaan. Aurinkoa, jäätelöä, merenrantoja, Porvoon mukulakivikatuja, Pirates of the Caribbean 4 ja puoli kiloa (melkein oksennettuja) irtokarkkeja, valvottuja öitä, DTM ja paluu takaisin.

Vaikka jaksankin paremmin kuin ennen, lääkkeet, alkoholi ja univelat laukaisivat yhdessä depersonalisaation pitkän tauon jälkeen. Nykyään pystyn tosin hallitsemaan kohtauksia paremmin, en leijaile enää pitkiä aikoja kehoni ulkopuolella tai saa yhtä voimakkaita aistihäiriöitä. Peilikuvaani en kylläkään tunnista, saatan luulla sitä yhä vieraaksi ihmiseksi.

Huomenna psykologi, enkä minä jaksaisi juuri nyt puhua mitään. Olen laihtunut jälleen kaksi kiloa jostakin tuntemattomasta syystä. Puhuin viikko sitten oireistani lääkärille, mutta hän käski vain pitämään painon kurissa. Kukaan ei usko minua.

Sielu ei maksa paljoa

Lääkkeet turruttavat minut hitaasti mutta varmasti. En jaksa ajatella enää itseni tappamista, en osaa tuntea kuin voimatonta itsevihaa. Levottomuus ja rintakehää puristava ahdistus ovat myös vähentyneet. En kulje ympäri taloa silmät tyhjinä ja tietämättä mitä tehdä, en revi ihoani verille.

"Sinä iloitset siitä, että painosi putoaa. Kyllä minä sen näen." Ja turha minun on väittää vastaankaan. Joskus muistelen niitä hämäriä ja epäselviä kuvia, joita minulla on viiden vuoden takaa. En tiedä, haluaisinko palata siihen aikaan enää, olisiko se todella sen arvoista. Mikään ei ole niin petollista kuin muistot.

Ensi keskiviikkona lähden serkkuni kanssa muutamaksi päiväksi Helsinkiin. Minulla ei ole tosin lainkaan rahaa, mutta luotan hyvään onneen. "Voimme kokeilla pummiutta käytännössä." En tiedä, mitä tai missä olisin ilman häntä.

Naurettiin Keksinautin täytekekseille

Kuukautiseni ovat ilmeisesti jääneet taas pois, eikä kukaan näytä uskovan, ettei syy ole tällä kertaa minussa. Kerroin psykologillekin syöväni nykyään 1500-2000kcal lähes päivittäin, ahmiessa tuplaten. Hyi. Enkä luultavasti aina edes kuluta likimainkaan kaikkea.

En vain ymmärrä, mihin nuo energiamäärät katoavat. Raivostuttavaa, sillä en voi enää ottaa keltarauhashormoniakaan verenkiertohäiriön vuoksi.

Kaikesta itseinhosta huolimatta en haluaisi vahingoittaa kehoani enempää.

Teitä on jo kovin paljon, kiitos ♥

Aamuyön sateessa jäätyneitä jalkoja

Olen muuttanut asumaan telttaan. Enkä minä enää edes muistanut, millaista on kun yö tulee aivan lähelle. Valoisa yö tosin. Orava rapistelee viereisessä puussa, lokit kirkuvat järvellä, jossakin ruohikon suojissa kurnuttaa sammakko. Mökkiläisten koira herää ja aloittaa hämyhaukun.

Ja en minä sitten nukukaan, mutta ei se haittaa.

Niillä käytävillä kaikuu

Radiologi oli kiireinen, eikä hän ollut näkevinään ruudulla mitään pattia. Jokseenkin kummallista, sillä reumalääkärikin tunsi sen selvästi edellisellä käynnillä. Turhauttavaa.

Psykiatrisella poliklinikalla minulle määrättiin masennuslääkkeet, sillä hoitajat pelkäävät että teen itselleni jotakin. Ehkä ei olisi pitänyt kertoa viime kerralla ajatuksistani hukuttautua. Jatkossa joudun käymään keskussairaalassa joka viikko keskustelemassa mielialastani, kunnes pääsen syömishäiriöklinikalle. Mutta totuus on, ettei meillä ole siihen varaa. Vanhempani ovat jo täysin kyllästyneet ongelmiini ja elämään, joka on jäänyt pysyvästi paikoilleen.

Olen ahminut jälleen monta päivää peräkkäin. Ja määrät eivät ole olleet todellakaan pieniä. Tänään olin vähällä purskahtaa itkuun sairaalan kanttiinissa (säälittävää kylläkin), kun yritin valita jotakin syötävää. Lopulta otin vain jääteen.

Ylilääkäri sanoi minua pieneksi ja hennoksi, mutta minä en tunnista niitä adjektiiveja. Ne eivät kuulu minulle.

Hyppäävät laskuvarjolla

Tätini ja hänen miehensä varasivat matkan Lontooseen syyskuun ensimmäiselle viikolle ja minä olen lupautunut mukaan. Mutta pelkään lähestyvää kahdeksattatoista päivää, jolloin kuolemantuomiostani tulee kirjallinen. Jos tämä todella on syöpää, en tiedä mitä teen tai mitä pitäisi olla tekemättä.