Schwarzer Engel, lass mich fliegen wie noch nie

Tämä blogi alkaa olla jo kuollut
eikä se juurikaan hämmästytä, sillä niin olen minäkin
asiani ovat huonommin kuin pitkiin aikoihin
kenties huonommin kuin koskaan ennen

En pysty enää kirjoittamaan, sillä kaikki on niin tyhjää
katkenneita ajatuksia ja kadonnut keskittymiskyky

Marraskuussa tapasin tytön, jota tapailin vain hetken
Joulukuussa nelikymppisen naisen, joka oli helvetin sekaisin
ja aloitin neljä kuukautta kestäneen suhteen, jossa ei ollut mitään järkeä
ja joka päättyi kaikkea muuta kuin hyvin

Paniikkihäiriöni ja ahdistukseni ovat kasvaneet hallitsemattomiin mittasuhteisiin
neurologilta uusi diagnoosi: essentiaalinen vapina
Naapurini luuli minun muuttaneen pois, kun ei ollut nähnyt minua viikkoihin
Opinnot eivät ole edistyneet ja olen pian ongelmissa Kelan kanssa

Kun asunnosta poistuminen on lopulta mahdotonta
Voimakas vapina, puristus rinnassa, lisälyönnit ja jalat, jotka eivät kanna
Kun on helpompaa jäädä paikoilleen
pahentaa tilannetta tieten tahtoen ja tahtomattaan
kadota ennen sosiaalista kanssakäymistä vessaan ja vetää sekaisin lääkkeitä ja vodkaa
ja juoda myös iltaisin, jotta voisi nukahtaa

Kun ymmärtää, ettei tulevaisuutta ole
ettei ole enää sitä Viikkaa, jonka joskus tunsin

The catatonic, the sacrilege, your primadonnas are a privilege

Liikaa baareja ja tupakansavua, liikaa tekemättömiä kurssitöitä ja kahden henkilön sijasta äkkiä kolme.

Tiistai-iltana kerron yhdelle heistä välittäväni ja ihastuneeni enemmän, kuin mitä osasin odottaa. Sovimme, että katsomme mitä tästä kenties voisi tulla, seurustelua ilman stressiä ja paineita, sillä molemmilla sitoutumiskammo, paniikkihäiriö, pakko-oireita ja läheisyyden pelko. Hänellä entinen huumeriippuvuus, minulla rauhoittavien väärinkäyttöä.

Keskiviikkoiltana kolmas tyttö pyytää päästä luokseni viettämään iltaa ja puhumaan. Mikä muuttuu varsin nopeasti kasvavaksi humalaksi ja lopulta seksiksi. Aamulla valtava krapula, välistä jäänyt saksan luento, vaivautuneisuus ja se katumus, kun katson lattialla lojuvia tölkkejä, satunnaisia ruoanmuruja ja alusvaatteita. Ei näin olisi pitänyt tapahtua, ei olisi saanut tapahtua.

En tiedä, pystynkö enää pitämään tätä blogia. Pelkään, että väärät henkilöt löytävät tämän (mikä on oikeastaan naurettavan helppoa), sillä liian monet tuntevat minut nykyisin Viikkana. Ja kaikki nämä tekstit saavat minut voimaan pahoin.

Oh hello, I am the ghost of Troubled Joe

Ahmin eilen enemmän kuin pitkiin aikoihin, en tiedä kuinka siinä kävi taas niin ja miksi ja mitä minä silloin ajattelen, kuka minä olen, onko minua, onko ketään

olen viettänyt vessassa kymmeniä minuutteja ja yrittänyt oksentaa, mutta en minä pysty, pelottaa liikaa, olen aina pelännyt sen jälkeen mitä pienenä tapahtui, pelännyt vatsatauteja ja syömistä vieraiden luona, tarkistanut salaa elintarvikkeiden päivämäärät ja tarkistanut yhä, pidätellyt kipeänä oksennusta viimeiseen asti

en minä osaa
muuta kuin ahmia
kuvottava paska
 

Huomenna on omahoitajan aika ja pian sen jälkeen viimeinen hoitoneuvottelu, miten minä saan rauhoittavia jatkossa, en selviä ilman, en osaa puhua, en kävellä, en käydä kaupassa, voi helvetti, en halunnut tällaista, haluan olla se Viikka joka joskus olin

AAVA Helsinki olisi valmis tekemään yhteistyötä kanssani ja ottamaan minut Designed By -taiteilijaksi, rojaltit ovat kylläkin pienet ennen kuin galleria laajentaa toimintaa Suomen ulkopuolelle, on kulunut jo kohta kaksi viikkoa enkä minä ole vieläkään vastannut sille miehelle mitään, en tiedä mitä vastata

But you're all alone, in these time passages

En ole siellä, en ole täällä, kaupassa en voi kohdistaa katsetta kehenkään, se olisi liian vaarallista, voisin hajota atomeiksi. Tai joksikin. En halua elää tämän olotilan kanssa ikuisesti, en tiedä mitä pitäisi tehdä, kenelle olisi puhuttava. Psykopolilla ne ovat keskittyneet syömishäiriöihin, eikä tämä ole sitä, ne eivät ymmärrä.

Isä soitti ja kerroin että depersonalisaatio vain pahenee. Carlingsissa luulin törmääväni vahingossa päin toista asiakasta, olin pyytämässä jo anteeksi. Mutta se olin minä. Peilissä. En tunnista itseäni.

Isä sanoi, että hänen isänsä joutui kamppailemaan koko elämänsä kahden eri todellisuuden välillä. Ja että he saivat tietää siitä vasta paljon myöhemmin. Tähän ei ole parannuskeinoa. En edes tiedä, mitä lääkkeitä minun tulisi syödä. Isän mielestä meidän olisi etsittävä oikeanlaista apua. Minä en enää jaksa.

Olen vain maalannut ja maalannut. Katsonut Breaking Badia. Vahtinut mummin asuntoa hänen ollessaan poissa, sillä siellä käy kuulemma epämääräisiä henkilöitä, jotka pudottelevat kultahippuja matoille ja siirtävät tavaroita. Se tapahtuu vain mummin skitsofrenisessa päässä. Löysin hänen työpöydältään jälleen kirjoituksia robottitäsmäaseista, joilla lääkärit asentavat sairauksia ihmisten aivoihin. Reunahuomautuksia lehtien palstoissa.

Me olemme hulluja kaikki.

But you see, it's not me, it's not my family

Lääkärin mielestä minun pitäisi jo kokeilla vähentää rauhoittavien käyttöä, ettei riippuvuutta pääsisi syntymään. Mutta minulle se on samantekevää. Ilman lääkkeitä en pystyisi olemaan tässä todellisuudessa hetkeäkään.

En ole kirjoittanut tai piirtänyt enää aikoihin. Ajatukset kulkevat hitaammin ja takertuvat jonnekin, minä en saa niitä ulos. En osaa olla paikoillani, on vain pakko liikkua koko ajan, en tiedä mistä se johtuu. Jatkuva sekoamisen pelko.

Täti oli kirjoittanut isälle viestissään: Olen miettinyt kauan, mitä teidän elämässänne parhaillaan oikein tapahtuu. Toivottavasti kerrot minulle joskus. Hän ei vieläkään tiedä, että vanhempani ovat eronneet jo puolitoista vuotta sitten, että äidillä on uusi mies. Isä ei kehtaa kertoa. Hän takertuu minuun entistä enemmän, soittaa joka päivä vähintään kerran, usein kahdesti. Mutta en minä jaksaisi, en nyt. Kun en osaa auttaa edes itseäni.

Ensi kuussa minun pitäisi käydä jälleen silmänpohjatarkastuksessa, sillä edellisestä kerrasta on kulunut vuosi. He edellyttävät minun menevän ensin yksityiselle ja vasta sen jälkeen keskussairaalaan, jos on tarvetta. Ei minulla ole varaa Terveystalon silmälääkäriin. En ymmärrä, miksi he katkaisivat hoitosuhteen. Se on sinulle helpompaa. Ja paskat on.

Kilpikonna ei ole pitänyt enää mitään yhteyttä. Tiesin, että tässä tulee käymään näin. Ei se ole hänen syynsä.

"---kahvimuki jalkojen välissä

rantaa halaillen, siemaillen ja tupakoiden

paeten

toivoen mahdottomia, että minusta voisi jotenkin

tulla parempi kirjoittaja

tai vähemmän toivoton lepakonpaska mielipuoli

joka tukehtuu kuoliaaksi yksinäisyyttään"

-Dan Fante

Lord knows, it would be the first time

Alan erkaantua ruumiistani yhä enemmän ja lopullisemmin. Kaduilla minä leijun, ei ole jalkoja ei asfalttia, upotan kynteni syvälle kämmeniin ja yritän pitää katseeni edelläkulkevan kengissä, yritän pysyä siinä ja vain siinä. Huimaa.

Mutta sitten oli se aamupäivä kauppakeskuksessa. Käännyin kulman taakse, väistin kahta vastaantulevaa ihmistä ja äkkiä se vain tapahtui, koko vartalon läpi kulkeva sähköisku, raajojen totaalinen puutuminen, syke kaksisataa. Kaikki äänet loittonivat jonnekin hyvin kauas, minä vieläkin kauemmas. Ehdin lopulta istumaan ennen kuin pyörryin.

Tilanne ei rauhoittunut vielä illallakaan; sydän oli hakata ulos rinnasta, päähän ja kaulaan kohdistui puristava paine. Jääkylmistä käsistäni katosi tunto, pidin niitä lämpimän veden alla ja tuijotin verestäviä silmiäni kylpyhuoneen peilistä. Tuo ei ole minä, nämä kädet eivät ole minun.

Soitin Akuutti24 -neuvontaan ja sanoin, etten tiedä mitä pitäisi tehdä. "Soita välittömästi taksi kun tämä puhelu loppuu. Ok?" Mutta en minä koskaan soittanut, enkä lähtenyt päivystykseen.

Lopulta oli pakko kertoa totuus. Pyysin omahoitajalta, että voisin lähettää hänelle sähköpostia, sillä puhua minä en osaa. Kirjoitin masennuslääkkeiden käytön lopettamisesta, ahdistuskohtauksista, siitä miten vaikea on poistua kotoa, miten hiukseni ovat jo niin ohuet, etten voi lähteä minnekään ilman pipoa, että haluaisin tappaa itseni joka päivä ja joka hetki.

Hoitoneuvottelussa lääkäri määräsi minulle sairaslomaa vuoden loppuun saakka (lomaa mistä?), diagnooseina paniikkihäiriö ja vaikea masennus. Sain Opamoxit, uudet mielialalääkkeet (Esipral) ja Ketipinoria jatketaan samalla vahvuudella kuin aikaisemmin. Arveluttaa nuo essitalopraamin yleiset sivuvaikutukset, erityisesti painonnousu. Jotkut ovat kuulemma lihoneet useita kiloja lääkityksen aikana. Osaako kukaan teistä sanoa tuohon mitään?

Korva-, nenä- ja kurkkutautien polin lääkäri soitti kaulan ultraäänitutkimuksesta. Sylkirauhasissa ei pitäisi olla kiviä tai kasvaimia, mutta vasemman puolen imusolmukkeet ovat suurentuneet. Ja koska happosalpaajat eivät ole auttaneet refluksiin, joudun todennäköisesti gastroskopiaan. Ja mahaportin kiristysleikkaukseen.

Minun piti luvata heille, etten yritä tappaa itseäni. Miten sellaista voi luvata?

ps. Painoni on kaiketi päässyt putoamaan ja kuukatiset ovat jääneet jälleen pois.

U is for Una who slipped down a drain

Jääkaappi hurisee liian kovaa ja kolme kelloa tikittävät eri tahtiin, minä en pysty ajattelemaan, en muistamaan milloin ja mistä kaikki alkoi. Milloin minusta tuli Viikka. Koska se minä nykyään olen enkä kukaan muu, se joka pelkää, joka on aina väsynyt, joka ei halua nähdä ketään, jolla ei ole ketään jota nähdä, joka on itse tuskin näkyvä. Apua, en lainkaan huomannut että sinä olit siinä. Äkkiä ovensuussa seisoi vain tumma varjo. Haluatko järjestää sydänkohtauksia?

 
En osaa kertoa niille miksi ja miten ja kuinka paljon minua väsyttää, että ainoa mitä jaksan tehdä on kirjoittaa ja maalata. Ja joskus sekin on liikaa. Että minusta ei ole siihen mihin muista on, minussa on jotain väärää ja väärinpäin, että tämä on häpeä minullekin. Ne odottivat jotakin muuta ja sitten. Ei mitään. Ei yhtään mitään.

Käynnit psykopolilla ovat turhauttavampia kuin ikinä, yritän puhua depersonalisaatiosta, mutta omahoitaja katsoo vain suu auki ja näyttää siltä, kuin ei osaisi edes tavata koko sanaa. Ja minusta tuntuu, että käyn parempia keskusteluja jopa leivänpaahtimeni kanssa. Sillä loppujen lopuksi tänne mahtuu vain yhdenlaisia ihmisiä, niitä jotka ovat vahvoja ja käyvät töissä ja jotka eivät erkane ruumiistaan keskellä jalkakäytävää. Viikat eivät kuulu niihin.

En enää muista mistä minun piti alun perin kirjoittaa, söin viimeiset Ketipinorit ja päässä pyörii ja haluan nukkumaan.

V is for Victor who squashed under a train.

I wanna smash the faces of those beautiful boys

En tiedä jaksanko enää pitää tätä blogia. Kirjoittaa aina vain samoja asioita, koska mitään muuta ei ole, koska mikään ei muutu.

Ahdistus on tällä hetkellä luultavasti pahempi kuin ikinä koskaan, en tahdo pystyä enää poistumaan asunnostani. Vihaan itseäni kaikin mahdollisin tavoin. Vääränlaisen laihduttamisen pilaamaa epäsopusuhtaista kehoa, jossa lihas on korvattu rasvalla, monta senttiä liian lyhyitä jalkoja, arpien peittämää ihoa ja kasvoja.

Vihaan sitä, että perinnöllisen geenivirheen vuoksi menetän pian loputkin seitinohuista hiuksistani. Näiden kanssa eläminen on ollut ja on nöyryyttävää. Ja peruukkia en halua. Jos olisin päänmuodoltani Sinead O'Connor, ei tässä olisikaan hätää. Mutta minä näyttäisin kaljuna todennäköisimmin venytetyltä Hercule Poirotilta.

Isä: "Kaljut naiset oksettavat minua."

Vihaan sitä, kuinka puistossa ja satamassa minun ohitseni juoksee treenattuja, laihoja ja pitkäsäärisiä tyttöjä, joilla on paksut, kiiltävät hiukset. Ne kaksi puhuivat jostakin kolmannesta kaveristaan, Siis ei se nyt varsinaisesti läski oo, mutta vois kyl VÄHÄN miettiä, et mitä laittaa suuhunsa... Ja minä olisin halunnut työntää molemmat alas aallonmurtajalta.

Myönnän, että minusta on tullut katkera ja säälittävä paska, mutta en vain enää jaksa seurata verkkokalvon rappeuman etenemistä, reumaa ja nivelten jatkuvaa turpoamista, syömisongelmia, dermatillomaniaa, ahdistusta ja pelkotiloja. Ja sitä yksinäisyyttä, joka satuttaa vielä enemmän kuin mikään muu.

Tukholman risteilyllä me lähinnä vain tappelimme äidin kanssa. Toisena iltana äiti sanoi, että minä olen itsekäs ja että hänen siskonsa oli sanonut samaa. Ja kun kysyin missä asiassa, hän vastasi etten anna hänen elää omaa elämää. Anna lähteä pois. Aloin itkeä, hävettää myöntää. Mutta en minä ole koskaan estänyt häntä lähtemästä, päinvastoin. Olen antanut ihmisten häipyä elämästäni ennenkin jäämättä ruikuttamaan perään.

Kilpikonna pääsi opiskelemaan Jyväskylään, minä en edes yrittänyt tarpeeksi. Olen täällä, aina vain täällä. Enkä osaa muuta kuin katsoa läpi Miyazakin animaatioita ja miettiä itsemurhaa joka päivä, joka tunti.

Sinua varten on terävä raja

Masennuslääkkeiden lopettaminen ei ehkä ollutkaan erityisen järkevää. Psykopolilla ne luulevat, että syön edelleen 100mg päivässä. Kun he saavat tietää, minua syytetään jälleen epäluotettavuudesta ja yksipuolisesta päätöksenteosta. Mutta en halua nappailla pillereitä koko elämääni. Ja tällä hetkellä rahaa on hädin tuskin ruokaan.

Tuntuu, että ahdistus kasvaa joka päivä. Ihmisten keskellä on vaikea hengittää, kaupassa asiakkaita on aivan liikaa, ne kiilaavat ohitse ostokärryjen kanssa ja kolhivat koreilla. Haluaisin pudottaa ostokset maahan ja juosta pois kassajonojen läpi ja ulos liukuovista. Ainoa kohtalaisen hyvä hetki päivässä on, kun voin käpertyä sohvalle ja vain olla. Tai tuijottaa kumisevaa lämpöpatteria kuten Henry Spencer. Pian minun päästäni tehdään pyyhekumeja. Enkä edes vastustelisi.

En tiedä, ovat nämä vieroitusoireita vai mitä, mutta itken melkein koko ajan. Ja myös ilman syytä. Välillä kaikki jäsenet tuntuvat puutuvan yhtä aikaa ja samaan aikaan tulee outoja kouristuksia. Tänään lenkillä käydessäni pelkäsin pyörtyväni. Jokaisella askelella huimasi ja minä kuljin jalkakäytävää pitkin kuin päihtynyt taskurapu.

Hyönteispanoraama

• Olen lopettamassa salaa masennuslääkkeiden syömisen, sillä minulla ei ole rahaa, eikä tämä tästä muutenkaan paremmaksi muutu
• Aamuisin minun on pakotettava itseni ulos ovesta, alas portaita 
• Depersonalisaatiohäiriö on taas pahentunut, R-kioskin kassalla unohdin että olen olemassa, se tunne kun jalat irtoavat maasta 

 

 

• Syömisestä tulee paha olo, vielä pahempi jos en syö
• Haluaisin heittää vaa'an ulos ikkunasta, niin korkealle että se lentäisi yli vihreiden kattojen
• Iltaisin makaan lattialla ja kuuntelen naapureiden ääniä, käsissäni on akryyliväritahroja, violettia ja mustaa, tauluja en saa valmiiksi
• Enkä ennakkotehtäviä, pääsykokeisiin en ehdi lukea, kaikki kirjat on varattu eikä minulla ole varaa niitä ostaa
• Valehtelen enemmän kuin koskaan ja minun nenäni kasvaa pidemmäksi ja pidemmäksi
• Minun nimeni on Rottis, do not forget my name, do not forget me

Bury me, bury me

Paketillinen sokerittomia (ei paljoa lohduta) ja pahanmakuisia keksejä, suklaapatukka ja ei helvetti mitä vielä. Tällä hetkellä maltitoliyliannostuksesta johtuva vatsakuolema ja entistä pahempi ahdistus. Uskoin naiivisti, etten enää tekisi tätä. Voisin syyttää alkavia kuukautisia, sillä juuri ennen niitä minulla tuntuu olevan loputon nälkä. Olkaa kilttejä ja sanokaa etten ole ainoa. Olen silti.

Äiti laittoi kaksi tuntia sitten viestin, että hevosemme oli jouduttu lopettamaan tänään. Sillä oli pitkäaikainen keuhkosairaus, joka paheni lääkkeistä huolimatta. Sekä useita muita ongelmia. En ehtinyt edes hyvästellä Larrya. Olen miettinyt mitä tapahtuu sitten kun Neksu joskus kuolee. En tiedä, kestänkö sitä. Se on ainut otus, joka on koskaan kiintynyt erityisesti minuun. Koska en minä ole sellainen johon kiinnytään. Ja Neksu on ainoa. Sen jälkeen ei ole ketään. 

Kukaan ei tunnu oikein uskovan, ettei minulla ole todellisuudessa juuri mitään sosiaalisia kontakteja. Että minulla ei ole ystäviä joita näkisin päivittäin, viikottain tai edes kuukausittain. Että vietän kaiken vapaa-aikani yksin. Että minusta se on enimmäkseen ihan ok. Vaikka joskus ahdistunkin ja ahmin ja makaan lattialla ja tahdon tappaa itseni. Tämä kuulostaa jo naurettavalta. Mutta silti. Se on ihan ok.

Luulen, etten osaisi olla pidempiä aikoja ihmisten kanssa. Etten pystyisi seurustelemaan. Sillä kaipaan jo muutaman hetken päästä omaa rauhaa ja puhumattomuutta. En pidä liiasta läheisyydestä. En halailusta. En nyhjäämisestä. Joskus pidin sitä vain pelkkänä ujoutena, mutta nyt olen myöntänyt itselleni, etten osaa näyttää tunteita. Osaan kirjoittaa ja tuntea niitä, mutten tuoda esille. Sama ilme ja sama passiivisuus. 'Sitä ei kiinnosta, se on ylimielinen, se on tunteeton paska.'

Kultatukka tähtösen Theres oli jotakin mihin jollain tavalla samaistuin, vaikka ei minulla sentään mitään intoa ole tappaa ketään. Kai minusta vain puuttuu jotain.

ps. Fontin koko pysyy jostain syystä pienenä, no can do. 

pps. Viimeisimmän saatteen mukaan minulla on silmissä mikrokystistä muutosta, pigmentaatiota ja samentumia lasiaisissa. Ja jälleen uusia kiilteleviä alueita, joista minulle ei kerrota edelleenkään mitään. 

'Cause I'm a loser, and sooner or later you know I'll be dead

Pakenin kesken viikon kotiin, sillä ahdistus alkoi kasvaa liian suureksi. En pystynyt enää kulkemaan ihmisten keskellä, S-marketissa nipistelin käsivarsiani pitääkseni itseni tässä todellisuudessa, mutta en minä ollut siellä, en tärisemässä kahvi-ja teehyllyjen välissä. Kirjakaupassa työnsin kassalla lukijaan ensiksi kirjastokorttia, löysin lopulta pankkikortin mutta näppäilin tunnusluvun sijasta sotuni loppuosan. Sydän alkoi muljahdella ja kasvot olivat valkoiset, myyjä katsoi minua kulmiensa alta, samoin seuraava asiakas.

Asunnossani istuin pitkään eteisen lattialla ilman valoja ja tuijotin itseäni vaatekaapin peilistä. Seuraavaksi makasin selälläni matolla ja kuuntelin repeatilla Patti Smithin Trespassesia. Aamulla en mennyt kouluun, soitin isälle ja pyysin päästä kotiin. Hän kysyi mitä oli tapahtunut, enkä minä osannut selittää. Itketkö sä siellä? Kolmena päivänä poissaolot kaikilta tunneilta, edellisellä viikolla äänityksen opettaja sanoi, että katsoo "myöhästymiseni" vielä sormiensa läpi, mutta nyt ei enää.

Arvasin, että näin tulee käymään. Neljä viikkoa meni hyvin, olin useimmiten ensimmäisenä paikalla, mutta sitten tapahtui jotain. Kun en minä osaa sopeutua, en helvetti edes puhua toisten kanssa. Olen aivan liian erilainen kuin ne muut, en jaksa selittää miksi joku asia on näin tai joku noin.

Kerran ne alkoivat puhua sokeutumisesta, siitä kun ei voisi enää lukea ja piirtää. Katsoa elokuvia. Vittu mä varmaan tappaisin itteni. Minä en sanonut mitään, en pystynyt, toisaalta olisin halunnut kertoa, mutta toisaalta en. Tuli käsittämättömän huono olo ja lähdin pois, silloinkin.

Kilpikonna palaa poikaystävänsä kanssa Suomeen ensi viikolla, sillä he eivät saaneet töitä Australiasta. Olen oikeastaan iloinen siitä, Kilpikonna tuntuu olevan ainut joka sietää minun kömpelyyttäni. Enkä minä edes osaisi enää tutustua uusiin ihmisiin.

Here is my real head

Huomenna on Kilpikonnan lakkiaiset ja maanantaina hän lähtee Australiaan ja minulle tulee ikävä. Vaikka en uskonut, että pystyisin tuntemaan sellaista ketään ihmistä kohtaan, eläimiä vain. Mutta Kilpikonna on Kilpikonna.

Vatsassa kasvaa jokin mikä muistuttaa paniikkia, oksettaa, ei ole nälkä. En tiedä, miten kestän neljä päivää lähes yhtämittaista piirtämistä, sillä jo alle puolen tunnin jälkeen silmissäni alkaa viiltävä kipu ja verisuonet katkeilevat raks raks raks. Sattuu liikaa ja ääriviivat vääristyvät, Viscotears ei auta. Jos ne saavat tietää missä kunnossa näkökykyni on, minua ei valita ikinä.

Paino on laskenut taas itsestään, se tapahtuu aina toukokuussa, pelastus. Äiti katsoo käsivarsiani ja sanoo miten sä pysyt tollasena, vaikka syöt niin PALJON? Plus miinus kaksituhatta kaloria, senhän pitäisi olla se normaali, en ole enää edes ahminut. Ja silti. PALJON.

Hei hei päästäiset, katoan ainakin viikoksi.

Tiibetiläinen kuolleiden kirja

Huomenna kymmeneltä laserhoito, lääkärin mukaan heikkoja alueita on paljon eli polttojakin tarvitaan todennäköisesti muutama sata. En ymmärrä miksi he eivät pysty puuduttamaan kuin silmän pinnan, verkkokalvo on pelkkää hermokudosta ja ja jokainen välähdys sattuu sattuu, takaraivossa asti, käsissä pistelee. Ja se palaneen haju.

Ennen polia Opamoxia ja 2000mg parasetamolia ja sen jälkeen vielä toiset kaksi tuhatta. Vatsaan koskee ja kurkussa kuristava tunne, tämä on jotakin mitä en käsitä, jotakin epätodellista ja väärää.

Itsesuggestio

Käsien tärinästä sen huomaa, silloin minä en halua pysyä paikoillani, jokainen liikkumaton hetki tuntuu väärältä, pahalta. Kävelen ympäri taloa ja siivoan, imuroin, teen ruokaa, leivon teeleipiä ja muffinsseja, en pysähdy, en en, ei se käy. Lenkillä jalkani ovat luonnottoman kevyet, ne kulkevat liian nopeasti ja minä jään jälkeen, ajatukseni kompastuvat ja kaatuvat. En kohdista katsettani mihinkään, ehkä en edes näe.

Ja sitten ovat ne toisenlaiset päivät, jotka vietän piiloutuneena täkkeihin, äiti tulee koputtamaan oveen ja kysymään onko kaikki hyvin. Ei ole, en halua nousta enää koskaan ylös. Samanlaisia aamuja, sameita ja vaikeita hahmottaa.

Huomenna jälleen punnitus ja minä alan kyllästyä tähän, kaikkiin kysymyksiin jotka toistuvat ja toistuvat, listaan siitä mitä olen ahminut ja miksi, oranssiseen ajanvarauskorttiin, verikokeisiin ja uusiin resepteihin, joiden allekirjoituksista en saa koskaan selvää.

Minusta tulee sadetta

Kärsin pelkotiloista. Kärsin siitä, etten osaa nimetä ahdistukseni perimmäistä syytä. Ja etten osaa selittää itselleni minussa olevia ristiriitoja.

Ihannoin laihuutta ja samalla pelkään sitä. Haluan olla yksin, mutta toivoisin silti jonkun rakastavan minua. Olen tyttö, mutta tahtoisin olla poika. Vihaan maailman rumuutta, sitä että he vievät pois kaiken kauniin ja antavat tilalle jotakin tyhjää, tarpeettoman korvikkeen. Ja kuitenkin huomaan myös itsessäni sen rumuuden. Inhoan ulkonäköäni, mutta jollain tavalla pidän siitä pienestä olennosta, joka käpertyy minun sisälläni ja jota kukaan ei saa kiinni. Ei koskaan.

Minä tunnistan itsessäni Irvingin Susie-karhun.

Go ask Alice

Minun huoneeni on talon pienin. Sen hämärissä kerron itselleni iltaisin tarinoita, jotka voisivat olla totta jos vain olisin valinnut niin. Minä olen alkanut muistuttaa liian paljon erästä toista, mutta sitähän he pelkäsivät jo vuosia sitten. Mitäköhän siitäkin tytöstä oikein tulee?

Silti minun kasvonpiirteeni ovat yhä samat, hymyillessäni suupielet kaartuvat alaspäin. (Jos ne kaartuvat ylöspäin, en hymyile todella. Sitä he eivät tiedä.)

Rauhoittavat ovat täällä jossakin, mutta minä en löydä niitä. Joskus ajattelin, että haluan välttää viimeiseen asti kaikkia lääkkeitä, nyt en tunne selviäväni ilman. Ja minua huolestuttaa serkkuni, sillä tiedän ettei hänkään.

Vielä on taloja joissa on matala katto

Selittämätön hermostuneisuus on ottanut minut jälleen uhrikseen, kynsinauhani on jyrsitty olemattomiin ja käydessäni iltaisin lenkillä pelästyn pienintäkin metsästä kuuluvaa risahdusta. Toisinaan on hetkiä, jolloin toivoisin löytäväni mieikuvitukseni rajat. Mutta jatkuva säikkymiseni alkaa hiljalleen muistuttaa pikemminkin vainoharhaisuutta.

Olohuoneen pöydällä odottaa pahvilaatikollinen erilaisia kahvilajeja, jotka eräs elostelija Kanadasta oli päättänyt lähettää äidille hänen syntymäpäivälahjakseen. Posti olisi tuonut paketin jo keskiviikkoaamuna, mutta allekirjoittanut oli samaiseen aikaan vasta herännyt ja keittämässä kahvia kauhtuneimmissa vaatteissaan, eikä ajatellut hetkeäkään menevänsä aukaisemaan ovea. Ikkunasta näkyi vain lumisia kuusenoksia tähyillessäni portaille, ja luulin siellä jälleen närkästyneenä odottavan yhden niistä Jehovan todistajista, jotka ovat ottaneet talomme vakiokohteekseen. Painauduin matalaksi ja sammutin keittiön valot. Niin tyypillistä minua. Näin jälkikäteen hieman kaduttaa, etten ottanut pakettia; olisin voinut juoda kahvit itse ja teeskennellä ettei mitään lähetystä ollut koskaan tullutkaan. (Sekin niin tyypillistä minua.)

Huomenna lähdemme ehkä mummille yöksi, mikä tarkoittaa kahden päivän armotonta hiilihydraattiyliannostusta. Sormeni ovat jo nyt tahmeat kokonaisen taatelilevyn jälkeen, vaikka lupasin lopettavani ahmimisen. Mutta lupauksethan rikotaan aina.

Ja anteeksi tämä sähläys ulkoasun kanssa. Voi olla, ettei se ole vielä päättynyt.