Huudetaan yöhön

Painan vähemmän kuin koskaan tällä pituudella (vaaka näytti neljällä alkavan luvun), enkä tiedä onko tämä enää niin hauskaa. Tuntuu että olen menettämässä vähitellen järkeni, tulossa hulluksi. En voi olla varma miksi näin tapahtuu, minne kilot katoavat, minähän olen syönyt, en ole tehnyt mitään väärää. Enhän?

Vanhemmat lähtivät pystyttämään näyttelyä ja minä jäin yksin kotiin. Ahdistaa enemmän kuin pitkään aikaan ja sydän hakkaa miten sattuu, tarvitsisin jonkun jolle puhua. Jonkun joka kertoisi, ettei ole mitään hätää.

Huomenaamulla verikoe.

En osaa piirtää puiden lehtiä

En tiedä, miksi syksyt ovat aina tällaisia, muutos saapuu ennen kylmyyttä ja halkeilevien teiden teräviä hampaita, niitä jotka pureutuvat kenkiin, eivät päästä irti. Mutta kävellä täytyy silti.

Kaartuvien puiden keskellä minä olen se joka pakenee, piiloutuu pensaiden ja kivien taakse auton tullessa vastaan. Lapsena se oli vain leikkiä, isä ja minä menimme kuutamossa potkukelkoilla, nyt äkkiä tien sivuun!, ajovaloihin ei saanut pysähtyä. Nyt se on todellisuutta, minä en halua nähdä ketään.

Chew&spit on jotakin, mitä on liian vaikea lopettaa. Se tuntuu harmittomammalta kuin oksentaminen, mutta pelkään silti vatsahaavaa ja sylkirauhasten tulehtumista. Myös hampaitteni kunto on huonontunut. Jos asuisin yksin, tämä ei olisi ehkä koskaan edes alkanut, ei olisi mitään epäterveellistä mitä ahmia ja sylkeä. Säälittävää.

Mahdollisesta kuolemattomuudestani

Psykiatrisen polin vaaka näytti vähemmän kuin viime kerralla, ja hetken minä olin varma siitä, että he olivat jotenkin säätäneet sen niin: potilaan lihoessa näytölle ilmestyy pienempiä lukuja ja taas päinvastoin. Se olisi kieroa, mutta kätevää. Ja taidan uskoa siihen, sillä ahmimisputki jatkui vielä keskiviikon, torstain ja perjantain. Vihatkaa minua.

Kerroin huimauksesta, rytmihäiriöistä ja vasemman käsivarren pistelystä, jotka alkavat usein liikkuessani. Sairaanhoitaja kielsi minua tekemästä pitkiä lenkkejä ja kehotti syömään enemmän. Mutta minähän syön, aivan liikaa, enkö minä jo niin sanonut.

Eikä minulla voi edes olla mitään vaaraa, en ole laiha, en samalla tavoin kuin ne tytöt, jotka poistuvat poliklinikan ovista ja ohittavat minut. (Erään jalat olivat varmasti ohuemmat kuin käteni.)

Totuus on totuus on totuus

Yli neljäkymmentä päivää ahmimatta, mutta sitten tapahtui jotain tai ehkä ei mitään, ja pilasin kaiken. Puolet suklaapiirakasta ja loputtomasti saksanpähkinöitä, vatsaan sattui sattui sattui, lisää pähkinöitä. Näytän siltä kuin olisin raskaana. Perjantaina on punnitus, enkä minä kestä, en tahdo.

Muistan vieläkin mitä se opettaja ala-asteella sanoi, sinulla ei ole lainkaan itsehillintää, luulisi että olet täysi imbesilli. Kaiketi ansaitsin sen, mutta silti tuntuu pahalta, aivan niinkuin silloin.

Maissilapsia

Painoni putoaa edelleen, enkä minä osaa kertoa miltä se tuntuu, ristiriitaiset ajatukset ja pelko siitä ettei tämä koskaan lopu, minä luulen olevani yhä lapsi Hello Kitty- paidassani ja vaaleanpunaisissa pörrösukissa, aamuisin muumeja, Vili Vilperiä ja Beatrix Potterin satuja vanhoilta videokaseteilta

ehkä minä olen hullu, mutta ei se aina haittaa, ei silloin kun minä kiellän maailman ja maailma kieltää minut, ja hetkeen yksinäisyys ei ole rumaa

"Kai minusta on vain niin vaikea pitää."
-Minä pidän sinusta. Juuri sellaisena kuin olet.

Silmissä meripihkaa

Sisällä on kylmempää kuin ulkona, eikä siihen auta muumitäkki tai siniruskea huopa, jossa on valkoisia poroja. Mutta minä pidän pitkistä neuleista, sellaisista jotka yltävät miltei polviin, ja harmaista säärystimistä, niistäkin minä pidän. Käperryn tyynyjen suojiin ja luen kauhutarinoita syvänmeren hirviöistä ja elävältä haudatuista naisista, siitä kun kukaan ei usko ennenkuin on liian myöhäistä.

Ja tiedän, ettei minun enää pitäisi olla täällä, etten haluaisi olla. Vaikka joskus äidin kanssa on vielä mukavaa, kuten silloin kun paistoimme omenalettuja jotka epäonnistuivat. Ja silloin kun kävelimme kaatosateessa ja äiti nauroi minun puheilleni, kumisaappaat liukastelivat asfaltilla.

Minä kirjoitan jouluun saakka ja sitten olen ehkä valmis, kirjasta ei tule edes sataa sivua, mutta minun maailmassani kaikki onkin pientä.

Hengittävät taas hetken

Liian kauan on aikaa siitä, kun viimeksi kiersin kolmen kilometrin päässä sijaitsevan järven. Pensaikossa säksätti orava, tiesin sen tarkkailevan minua, mutta en kääntynyt katsomaan. Se halusi pysyä piilossaan ja minä omassani. Ja juuri sellaisesta minä pidän, kun on näkymätön eikä kuitenkaan aivan.

Löysin vanhan sillan alta mukavan kivitasanteen, voi miksi en ollut huomannut sitä aikaisemmin, varhain kesällä, silloin vesi olisi ollut vielä lämmintä. Joku oli istunut siellä ennen minua, ehkä kalastamassa, kolme haavanoksista tehtyä ongenvapaa ja venäläisiä säilyketölkkejä.

Käyn tästä lähtien psykiatrilla Terveystalolla, hän punnitsee minut viikoittain ja haluaa tietää enemmän syömiskäyttäytymisestäni. Pureskelemisesta ja sylkemisestä en ole kehdannut kertoa, häpeän sitä, häpeän liikaa. Leuanalussylkirauhaseni on tulehtunut ja koko vasenta puolta kasvoista särkee. En ole varma mistä se johtuu, minusta vai reumasairaudesta vai jostakin mitä en tiedä.

Ne eivät osaa lentää

Pidän sateesta kun se ropisee hiljaa minun takkini hupulle ja takertuu silmäripsiin. Metsässä ei kukaan tule vastaan, minä pakenen ilman seuraajia, pakenen siivoamatonta huonetta, keskeneräisiä tarinoita ja liiaksi sokeroitua puolukkarahkaa. Etsin sanoja, jotka karkaavat luotani yrittäessäni ottaa niitä kiinni.

Kotona odotan tuhotulvaa ja rakennan pelastuslauttoja sohvatyynyistä, miten mukavaa olisi jos kaikki jäisi veden alle ja me seisoisimme katolla. Jossakin ajelehtisi teatterilaiva, minä voisin olla kuiskaaja.

Ehkä tulee vielä päiviä, jolloin sataa vähemmän eikä tien railoihin enää putoa. Hymyilin viimeksi maatessani Hyde Parkin nurmikolla vatsallani, aurinko oli yhtä lämmin kuin kesällä, mutta maassa oli kuolleita lehtiä ja piikkipalloja. Kaksi poikaa jahtasi puluja kädessään katkaistut oksat, pelästyneitä siiveniskuja ja naurua, mielessäni minä tapoin heidät kolmesti.

Aion pitää päätöksestäni kiinni, en hae opiskelemaan, näytän että on olemassa toinen tie. Minusta tulee renttu, runoilijarenttu, joka heitetään työpaikasta toiseen. Ja minä julkaisen sen kirjan, suunnitelma on melkein valmis, vain muutama sivu vielä ja sitten. Vaikka kuka sanoisi mitä.

Ettepäs onnistuneet.

On kielletty

Postissa saapui kutsu psykiatriselle polille ensi tiistaiksi. En tiedä, mitä he nyt suunnittelevat, seuraava käynti psykologilla piti olla vasta kahdeskymmenes päivä. Ei minun painoni ole vielä niin alhainen, että siitä kannattaisi huolestua, enkä halua nostaa sitä, en. Olen jälleen kuin kokoon käpertynyt eläin.

Yritän jättää ruoan pureskelemisen ja sylkemisen, sillä se ei ainakaan paranna sylkirauhasteni huonoa tilaa. En ole kertonut siitä psykologille, se vain horjuttaisi sitä väitettä, että syön normaalisti. Mikä sinänsä on lähes totta.

Minun pitäisi alkaa tehdä ensi viikkoa varten jonkinlaista mielialapäiväkirjaa, josta näkyisi ruoan ja tunteiden välinen yhteys. En ole aivan varma, mitä uskallan kirjoittaa. Olen joutunut katumaan kaikkea ennemmin tai myöhemmin. Usein ennemmin.

Outoja nimiä ovissa

Psykologi sanoi olevansa huolissaan painostani, hänen mielestään se ei saisi enää yhtään tippua. Hän lupasi keskustella tilanteestani muun hoitohenkilöstön kanssa. Myös äidin pitäisi tulla jollekin käynnille mukaan, mutta en usko hänen suostuvan ainakaan ilman isää.

Olen kertonut psykologille, että vanhempani eivät ymmärrä minua, erityisesti äiti. He sanovat tämän kaiken johtuvan omasta tyhmyydestäni, eräänlaisesta huomionhausta. Ja äiti haluaa olla syömishäiriön kanssa mahdollisimman vähän tekemisissä. Minun pääni sekoaa, jos joudun kuulemaan tai lukemaan aiheesta yhtään enempää.
Hyvä on.

"Eli sinä joudut kamppailemaan sairautesi kanssa aivan yksin."

-Kutakuinkin niin.

Älä katso

 Kesä 2004 (hyi)

Kesä 2005

Kesä 2010 (lakitus)

Kesä 2010

Kesä 2011

Vaikka olen aina ajatellut, etten tee tällaista, niin taidan tehdä sittenkin. En jaksa skannata kuvia vuosien 2005 ja 2010 väliltä, mutta painossani ei tuona aikana tapahtunutkaan suuria muutoksia. (Tai ehkä vuonna 2007.) 

Hävettää.

Niin kauan kuin maailma pelkää minua

Täällä minä olen jälleen, enkä oikein tiedä, pidänkö siitä vai en. Lontoossa olin hetken jotakin muuta kuin jalkakäytävän reunaa viipottava pieni ja alakuloinen otus. Hotellihuoneessa ikkunaa ei saanut kunnolla kiinni ja aamupala oli pelkkää paahtoleipää, mutta minua se ei haitannut. Kunhan sain vain polttaa kieleni kuumaan kahviin viisi kertaa päivässä ja ostaa itselleni kuorrutettuja flapjackeja, jotka jauhoin ja syljin myöhemmin vessassa. 

Hyvä, voinkin kertoa isällesi että hän on aivan turhaan huolissaan. Syöt juuri niinkuin pitääkin.

En minä osaa olla, en vain osaa. Kilpikonna haluaisi asua minun kanssani, mutta tiedän sairastuttavani kaiken ympärilläni, mahdollisesti hänetkin. En kestäisi sitä.