Freak show, goin' broke

Perjantai oli jokseenkin väsyttävä päivä, sillä sairaalan ensimmäisessä ja viidennessä kerroksessa annettiin yhtenään täysin ristiriitaisia ohjeita.  

"Mene ensiksi labraan." 

"Voi hyvänen aika, sinullahan olisi ollut aika lääkärille jo 8:15. " 

"Ei, ei, tässä on tapahtunut nyt joku virhe. Odota hetki, kun soitan alakertaan." 

"Mitä nämä tälläiset kokeet oikein ovat? En löydä niitä täältä koneelta."

 

Jouduin ravaamaan hissillä ylös ja alas, vastaanottoluukulla taakseni kertyi lähes koko käytävän mittainen jono ja virkailija oli menettää hermonsa. 

Loppujen lopuksi minulta otettiin kuvat käsistä, jalkateristä ja keuhkoista sekä kaksikymmentä koeputkellista verta. Näytteenottaja oli yli viisikymppinen nainen, jolla oli naurettavat kynsikorut ja sormenpäät veressä. Ajattelin mielessäni, milloin hän oli viimeksi mahtanut pestä kätensä - jos sellaista oli edes tapahtunut. (Puistattaa vieläkin.)

 

Myöskään reumalääkäri ei ollut koskaan nähnyt vastaavaa tapausta. Mitään tarkkaa diagnoosia en saanut, mutta toistaiseksi varsin ympäripyöreä määritelmä on "vaikea verenkiertohäiriö". Maaliskuun loppupuolella minun on tultava poliklinikalle uudelleen, kun verikokeiden täydelliset tulokset ovat saapuneet.

Tästä eteenpäin joka aamu Adalatia ja kortisonia. Odotan innolla kasvojeni turpoamista.

And nobody seems to know where you go

Kävin tänään jälleen terveyskeskuksessa. Sanoin, etten pysty enää edes solmimaan kengännauhojani ilman apua, enkä voi mitenkään odottaa kauempaa. Lääkäri katsoi käsiäni ja soitti saman tien keskussairaalan reumaosastolle. Hän kertoi puhelimessa, että ei ole nähnyt koskaan mitään vastaavaa. 

Sain ajan (yllättävää kyllä) jo aamu kahdeksaksi, ja joudun myös uudelleen verikokeisiin. Maanantaina takaisin silmänpohjatarkastukseen. En jaksaisi tätä enää. Haluaisin olla rohkeampi, mutta minua pelottaa. En voi sille mitään.

Äidistäni olen alkanut näyttää kävelevältä kuolemalta.

You leave 'em laughing when you go

Oikean käteni kaikki sormet ovat nyt turvonneet ja kivun vuoksi lähes täysin hyödyttömät. Kaiken lisäksi ranne ei tahdo enää liikkua. En pysty pitämään kynää kädessä, saati kirjoittamaan (anteeksi te kaksi jos satutte lukemaan tämän; saattaa kestää melko kauan, ennen kuin saan kirjeenne postiin saakka).

Minulla on ollut aina minimaaliset kyvyt ajatella positiivisesti, mutta tällä hetkellä nuo vähäisetkin rippeet ovat kadonneet. Pyysimme, että minut kutsuttaisiin keskussairaalaan aikaisemmin kuin vasta kuukausien päästä. Puhelimeen vastannut virkailija ei tosin luvannut kovinkaan paljoa.

Vanhempani kauhistelevat, miten käteni muuttuvat ja vielä näin lyhyessä ajassa. Jos alan muistuttaa vähitellen yhä enemmän Quasimodoa, jään odottamaan vapauttavaa maailmanloppua huoneeni muodostamaan turvavyöhykkeeseen. Au revoir.

Thou hast not youth nor age

Koska en toivo tuntevani jälleen.

Merivirrat

Minä kaipaan merta ja aaltoja, kevyttä valoa, joka vapauttaa maailman liikkumattomuudesta. Haluan kiivetä ensimmäisenä kalliolle ja nähdä huojuvat männyt, oksien läpi puhaltavan tuulen.

Ja haluan olla niin pieni, että se vie minut mukanaan. Sillä täältä minun silmäni eivät erota vastarantaa. Se on vain musta viiva, vavahtavan käden piirtämä.

O my poor old Harry Jekyll

Huomasin eilen aamulla, että myös oikean käteni nimetön on alkanut turvota ja muuttua punaiseksi. En enää tiedä mitä tämä on. En ehkä haluakaan. Mutta varmaa on ainakin se, ettei näillä sormilla soiteta tulevaisuudessa pianoa. Tai kitaraa, jota en koskaan ehtinyt opetella. Vihaan itseäni yhä enemmän, vihaan sitä miten kehoni tuhoutuu vähitellen, enkä voi sille mitään.

Äidin sisko pyysi meitä luokseen hiihtolomaksi, ja huhtikuussa minun pitäisi lähteä jälleen tädilleni Helsinkiin. Mutta toisinaan en haluaisi nähdä ketään, en todellakaan ketään. En kestä sitä sääliä, joka kuvastuu sukulaisteni katseesta kun he kyselevät sairauksistani. Ja niitä loputtomia päänpudistuksia. 

Mummini ei antanut minun viedä edes roskapusseja ulos, sillä hänestä ne olivat liian painavia kannettavikseni. Ja kaiken huipuksi hän oli valmis työntämään minua potkukelkassa pitkin jalkakäytävää, mihin en kylläkään suostunut. 

Alan erakoitua yhä enemmän. Valoisan aikaan piileskelen sisällä, mutta hämärän laskeuduttua vaellan ulkona Mr. Hydenä mustassa takissani. Luulen, että he sekoittavat minut pian erääseen täällä hiipivään laitapuolenkulkijaan, joka kolkuttelee ovia ihmisten käytyä nukkumaan.

Tällä tavoin maailma loppuu

Kun kuusta on taivaalla kolme neljäsosaa ja loput on pudonnut mereen, piiloudun täkkini alle valvomaan yön pois. Ja minä haluaisin hymyillä, aivan varmasti haluaisin. Mutta täällä silmäripsiin takertuu pölyä ja leikeltyjä paperikirjaimia, joiden painomuste saa kurkkuni kirvelemään. Hymykuoppani ovat kadonneet, toinen ainakin.

Juon kermakaramelliteetä liian suurista mukeista ja vietän syntymättömyyspäiviäni huhtikuuhun asti. Se on kuukausista julmin. Enkä minä uskalla katsoa, kuinka vuosia hiipii lisää tahtomattani.

Ja silti minä vähenen.

Pelko

Olen hyvin surullinen mönkijä.

A dull boy

Pakenen yhä enemmän muistikirjoissani aukeaviin maailmoihin, joiden kulissit olen rakentanut sana sanalta. Minulla on jälleen neljä blogia, joista uusimman olettekin ehkä jo huomanneet. 

En tiedä, miksi en vain osaa olla tässä ajassa ja paikassa. Ja tuolla sivupalkissa olevalla laskurilla huijaan vain itseäni, sillä päivien sijasta siinä tulisi lukea pikemminkin "20 valhetta". Taidan poistaa sen jo tänään. Mutta en minä silti aio luovuttaa.

Vanhempani ihmettelevät, kun haluan nykyään sulkeutua huoneeseeni kirjoittamaan. Ehkä he pelkäävät löytävänsä vielä jonain päivänä paperiliuskoja, jotka toistavat vain yhtä ja samaa lausetta.

"All work and no play makes Jack a dull boy. "

"All work and no play makes Jack a dull boy. "

"All work and no play makes Jack a dull boy. "

"All work and no play makes Jack a dull boy. "

"All work and no play makes Jack a dull boy. " 

... 

Etten avaisi silmiä

Näkökentässäni liikkuu jälleen ohikiitäviä valoja ja varjoja, mikä on merkki muutoksen etenemisestä. Seuraava kontrolli on 28. päivä, mutta en tiedä pitäisikö minun käydä silmänpohjatutkimuksessa jo aikaisemmin.

Oikean jalkani polvi on oireillut kaksi viikkoa, ja isovarvas tuntuu (ja näyttää) siltä kuin se olisi murtunut. Vaikka eihän se tietenkään ole mahdollista. Ja kutsu reumalääkärille tulee aikaisintaan neljän kuukauden sisällä.

Sanokaa minulle, että olen yhä unessa. Että nuo lumiset puut eivät ole totta, eikä tämä huone, jonka ikkunoista valo ei pääse sisään. Hahmo, jonka varjo on naulattu kiinni tapettiin.

Minä nukun tämän maailman pois.

Tuo terveisiä Kaspianmereltä

Neljä lähes valvottua yötä, täysinäisiä ruokakaappeja ja tuskastuttavan ahdas kaksio. Eikä minun onneton pakoni kestänyt viittä päivää pidempään. Mummin luona jokainen hetki tuntuu ikuisuudelta, sanat on harkittava tarkkaan ja hänelle ei voi nauraa, ei saa. Hän näkee kuviteltuja vihollisia lähes kaikkialla ympärillään, lääkärit ovat liittoutuneet muuta yhteiskuntaa vastaan ja potilaisiin asennetaan mikrosiru. On vain pysyteltävä mahdollisimman hiljaa.

Tahtomattani huomasin, että seiniä koristavissa kuvissa minä esiinnyin seitsemästä lapsenlapsesta kaikkein harvimmin. J on käynyt armeijan ja hän on täydellinen tyttö jokaisen mummin asettaman mittapuun mukaan. Mitä minä olen, sitä tiedän tuskin itsekään.

Perjantaina serkkuni tuli vihdoin pelastamaan minut viikonlopuksi, ja sain lopultakin nauraa (läpinäkyvien) tekosyiden nojalla. Hänellä oli rastat ja hän oli suloisempi kuin koskaan. Hetken aikaa olin ehkä jopa onnellinen, niin ainakin luulen, tiedän.

Tämä kaikki voisi olla paljon paremmin; me kulkisimme tarroihin peittyneet matkalaukut kainaloissamme kaukana täältä kuluneet korot asfalttiin kopisten. Ilmassa hiekkaa ja vielä nukkuvien kaupunkien aamuja. Eikä kukaan olisi vastassa.

I went flyin' out of my window

Katoan tarkemmin määrittelemättömäksi ajaksi mummini luokse. Ja toivon todella, ettei hänellä ole jälleen huonompi vaihe meneillään (vaikka siltä kyllä hieman vaikuttaa).

En ehkä pysty kirjoittamaan tänne muutaman päivään, joten heihei toistaiseksi pikku ystävät ♥