Asun toisessa maailmassa mutta sinähän asut samassa

Olen kotiutunut kirjaston lasten- ja nuortenosastolle, täällä ei ole niin paljon ihmisiä ja ne muutatkin ovat pieniä ja karttavat ja pälyilevät. Nainen tiskin takana pitää minua kaiketi hieman vaajaana. Eilen selailin Pekka Töpöhäntää ja luin Muumeja. Minulla on kompleksi, jonka yli en pääse, en halua päästä.

Apteekista ostin Natusan vauvaöljyä ja sinkkivoidetta, myyjä kysyi tulevatko nämä jollekin pikkulapselle, eivät, ne tulevat minulle. Sanoin jotakin herkästä ihosta. Kaupasta Haisuli hammastahnaa ('sopii erityisesti pienten maitohampaiden puhdistukseen') ja Linna lastenshampoota. Mutta ei sille voi mitään, minun hiukseni ovat ohutta kuin seitti ja hammaskiille varisee kuin viikon vanha kynsilakka.

Ja silti ne pelkäävät minua. Minun on pakko kertoa sinulle, että minun lapseni pelkäävät sinua. Se nainen kertoi sen siellä toisessa kirjastossa, pysäytti minut hetkeksi scifi- ja kauhuteosten viereen, en osannut vastata mitään. Luulen että se johtuu sinun ulkonäöstäsi. 

Oikeastaan se on melko huvittavaa, sillä ainoa mitä haluan tehdä on ohjata animaatioita, ohjata niitä juuri heitä varten.

Remonttimiehistä ei ole kuulunut vieläkään mitään, vaikka kaapin pitäisi jo olla täällä, olisi pitänyt olla jo päiviä sitten.

En näe minkään loppuvan

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta

Bo Carpelan: Kulkeva varjo

uusi vaaka

pullo rommia

Äiti kysyi valmiiksi joululahjatoiveita, enkä minä oikein osannut sanoa mitään. Paitsi että Bo Carpelan on rakkaus, kaikki kodin vaa'at näyttävät eri lukemia ja rommi nyt vain on hyvää. Ja yllätyksekseni äiti lupasi tilata vaa'an, ei siihen tarvittu edes väittelyitä.

Postissa saapui kutsu silmäpolille, aika on vasta 29. joulukuuta ja ennen sitä ehtii pelätä aivan liikaa. Vasemmassa silmässä on ollut jälleen välähdyksiä ja mustia varjoja, ehkä lukeminen ei todellakaan sovi minulle, kuten ei hölkkääminenkään jota teen silti. Et sinä pysty elämään normaalia elämää, et sinä ole niin kuin muut. Niin niin, luultavasti en.

Mutta lattiallani kasvaa lainastokirjojen kalteva pino, Capote ja Gaiman ja Jansson ja Westö ja Loriga, en minä osaa olla lukematta, haluan käyttää silmiäni niin kauan kuin niillä vielä jotenkin näkee. Sillä muuta ei ole, minun maailmani alkaa anfangista ja loppuu pisteeseen.

 

Miksi et sitten lue saman tien opiskelukirjoja, miksi heität elämäsi hukkaan? Koska minua ei kiinnosta, koska tämä on se mitä rakastan, koska tiedän mitä teen, koska en jaksa keskustella tästä enää. Koska sen on oltava näin.

Kun kerrot että olen

Eilen satoi vähemmän kuin aikoihin ja ehkä minä kuitenkin selviän, edes Kilpikonnan vuoksi. Ja niiden mannerten, joille me vielä karkaamme, jos emme muuten niin ainakin ajatuksissamme. Pukeudumme valkoisiin lakanoihin ja kuljemme paljain jaloin, maa on lämmin ja me hukumme aikaan.

Koska tämä ei ole kaikki, tämä ei ole mitään.

Mutta on silti asioita joita rakastan, on Tove Jansson ja muumit, Disney, Beatrix Potter, Hans Christian Andersen, T.S. Eliot, maitokahvi aamuisin, inkivääritee, tutkimusmatkat, Twin Peaks, polviin asti ulottuvat villasukat, ylisuuret neuleet, pimenevät illat, glögi, kynttilät, joulu, suklaakalenterit, Patti Smith, Enya, Hans Zimmer, Tori Amos, Simon & Garfunkel, Samuli Putro, Regina ja Villa Nah. Ja on niitä muitakin, aika paljon oikeastaan.

Silmissä meripihkaa

Sisällä on kylmempää kuin ulkona, eikä siihen auta muumitäkki tai siniruskea huopa, jossa on valkoisia poroja. Mutta minä pidän pitkistä neuleista, sellaisista jotka yltävät miltei polviin, ja harmaista säärystimistä, niistäkin minä pidän. Käperryn tyynyjen suojiin ja luen kauhutarinoita syvänmeren hirviöistä ja elävältä haudatuista naisista, siitä kun kukaan ei usko ennenkuin on liian myöhäistä.

Ja tiedän, ettei minun enää pitäisi olla täällä, etten haluaisi olla. Vaikka joskus äidin kanssa on vielä mukavaa, kuten silloin kun paistoimme omenalettuja jotka epäonnistuivat. Ja silloin kun kävelimme kaatosateessa ja äiti nauroi minun puheilleni, kumisaappaat liukastelivat asfaltilla.

Minä kirjoitan jouluun saakka ja sitten olen ehkä valmis, kirjasta ei tule edes sataa sivua, mutta minun maailmassani kaikki onkin pientä.

Viisitoista miestä arkulla vainaan

Mutta onhan se tietenkin jo kovin tuttua, että jälleen tuntuu ei miltään. Yöt ovat lyhyitä ja silti liian pitkiä, heräilen yhtenään ja katsoessani kelloa toivon sen olevan enemmän. Pelkään katoavani unissa niin kauas, etten pääse enää takaisin. Vaikka oikeastaan en tiedä, haluaisinko edes. 

Luen Aarresaarta ja inhoan tätä aikakautta, jolloin merellä kulkeneet valkopurjeiset ovat uponneet pimeisiin syvyyksiin mukanaan lukittuja kirstuja ja aarrekarttoja. Ja minä haluan itselleni kolmikokkaisen hatun.

Perjantaina on aika fysioterapeutille, jonka kanssa minun pitäisi suunnitella jonkinlainen liikuntaohjelma. Erikoislääkäri sanoi minun liikkuvan liian vähän, kun kerroin hänelle käyväni päivittäin lenkillä ja tekeväni sen lisäksi myös lihaskunnot noin kolme tai neljä kertaa viikossa. Minun on tosin kovin vaikea uskoa, että verenkiertohäiriöni johtuisi siitä. Onneksi fysioterapeutti ei sentään ole sama kuin neljä vuotta sitten. Vartaloni hiveleminen siveltimellä pikemminkin aiheutti lisää traumoja kuin poisti niitä.

Verikoikeista ei löytynyt mitään borrelioosiin viittaavaa, mutta sairautta onkin vaikea todeta pelkän seerumin perusteella. Selkäydinnäytteen ottaminen olisi ilmeisesti varmempi tapa tutkia vasta-aineita. (Pelkkä ajatuskin puistattaa.)

The dance along the artery

He katsovat kummissaan kuinka koluan kirjaston lastenosastolla ja yritän epätoivoisesti tehdä itseni näkymättömäksi. Mutta Myyrä, Rotta, Konna ja Mäyrä ovat jotakin, mikä saa vielä hymyilemään, kun mikään muu ei siihen enää pysty.

Aion lopettaa salaa lääkkeiden syönnin, sillä olen alkanut pelätä haittavaikutuksia liikaa. Moni on ihmetellyt, miksi minulle määrätään erilaisia kuureja, vaikka kukaan lääkäreistä ei edes tarkalleen tiedä mikä minua vaivaa. Jo ensimmäisen viikon aikana minulla on ollut jatkuvia vatsakipuja, kouristuksia rinnassa, näköhäiriöitä sekä päihtymyksen kaltainen olotila. Vaa'an mukaan en ole ainakaan toistaiseksi lihonut, mutta peilistä katsottuna näytän kyllä hieman turvonneen.

En osaa ajatella enää selkeästi, eikä kirjoittamisesta tahdo tulla mitään. Kaksi päivää sitten olisin halunnut iskeä kuulakärkikynällä käsivarteni täyteen pieniä mustia aukkoja, sillä sanat paperilla toistivat vain itseään. Turhautumiseni ei ole ollut koskaan näin suurta.