Ei ole huomista päivää, ei ole kaupunkia

Yksiö alkaa näyttää vähitellen hieman enemmän kodilta, silti en saa unta, liikaa askelia ja veden kohinaa putkistossa. Tuntuu tyhjältä enkä tiedä miksi, haluaisin täyttää sen tyhjiön ruualla tai lääkkeillä, mutta minä lupasin. Ainakin itselleni.

Käyn viikonloppuna kotona, yritän kirjoittaa silloin jotakin.

Väritän kasvoni mustikalla

Ylihuomenna viedään loput tavaroistani yksiöön, ja sitten minun pitäisi jo olla siellä, sisustus on hirveä, eikä se tunnu kodilta. Mutta ei Lahti muutenkaan. Olisin niin kovin halunnut Turkuun. Tai Helsinkiin. Koska meri ja mukulakivikadut. Vanhat rakennukset.

Ja minulle tulee ikävä metsää, niitä pieniä polkuja jotka ovat vain minun, pöllön huhuilua syvältä kuusikosta. Piiloutumista sananjalkapeiton suojaan. Sillä minä olen yhä samanlainen kuin alle kouluikäisenä, silloin kun veimme äidin kanssa koiria lenkille ja minä heittäydyin näkymättömiin aina jonkun vieraan kävellessä vastaan. Se mies kysyi kukas tuo on? Ja äiti ei oikein tiennyt mitä vastata, kun makasin puun takana käpertyneenä kokoon kuin osteri.

Olen tehnyt kaksi taulua elokuun yhteisnäyttelyä varten, tänään vielä kolmas. Ja sitten ovat ne runot ja tarinat, joku kysyikin mitä sille kirjalle tapahtui, ei mitään, ei yhtikäs mitään, minä en uskalla lähettää käsikirjoitusta kustantajalle. En toistaiseksi.

En tiedä, kuinka usein pystyn enää päivittämään tätä blogia. Minulla ei ole omaa konetta, ei varmaan vielä pitkään aikaan. Eikä sen puoleen televisiotakaan, elän tyhjiössä ja tuijotan seiniä. Erityisesti sitä, jonka vuokranantaja oli joskus keksinyt maalata sinapinväriseksi.

Katatoninen skitsofrenia

Tulehdus meni ohi itsestään, hyvä niin, sillä muutoin iho olisi ehkä pitänyt avata. Pian minulla on suurentuneita imusolmukkeita kaikkialla, nyt jo sylkirauhasissa ja kainalossa.

Sain eilen hyväksymiskirjeen Lahden kansanopistosta. Olisin kuollut häpeästä, jos sitäkään ei olisi tullut, tunne siitä että on läpikotaisin lahjaton, auttamattomasti ja todistetusti.

Mummi toivottaa onnea, mutta ei se sitä tarkoita, Viikka ei ole pitkälle lukenut, yliopiston käynyt ja kansainvälisyyttä nähnyt tai mitään muutakaan niistä kamalista sanoista. Koska Viikan pitäisi olla taideteollisessa korkeakoulussa tai humanistisessa tiedekunnassa, mieluiten kuitenkin lääketieteellisessä. Sillä yliopisto on ainoa oikea, se on ainoa millä on väliä, se on käytävä vaikka vain periaatteesta, minä vihaan sitä.


Minun pitäisi kai hankkia tukia varten jokin todistus siitä, etten voi asua muiden kanssa, en edes tiedä voiko sellaista saada. Ja mitä he haluavat kuulla. Että olen vailla sosiaalisia taitoja oleva idiootti, täysin arvaamaton psykopaatti. Ehkä se on osittain tottakin, en päästä enää ketään liian lähelle, lihakseni jännittyvät ja pidätän henkeäni, haluaisin paeta. Fysioterapeutin lausunnosta: ei osaa rentoutua, ei pidä kosketuksesta, ei anna koskea itseään päähän.

Painoni on noussut jälleen normaalipainon alarajalle, toisinaan se ei haittaa mutta toisinaan kyllä, olen päättänyt etten aloita sitä kaikkea uudestaan ja pelkään aloittavani kuitenkin. Seuraan liian monia blogeja, jotka pyörivät vain laihduttamisen ympärillä, niiden pitäjät ovat minua laihempia, paljon laihempia. Ei sen pitäisi tuntua tältä, mutta tuntuu silti.

What else should I be? All apologies

Tietokoneeseen asennettiin uusi käyttöjärjestelmä ja ilmeisesti jotain muita korjauksia tehtiin myös. Sen pitäisi kuulemma toimia vielä ehkä vuoden tai kaksi. Mitä tosin epäilen vahvasti.

Kesäkuun aikana kävin muutamassa asuntoesittelyssä ja jätin yhteystietojani lähes kaikille Lahden kiinteistövälittäjille. Sillä kansanopiston asuntolassa en halua asua, siihen on monta syytä, huoneissa ei ole vessaa eikä suihkua, ja jos sellaiset haluaisi, pitäisi jakaa huone jonkun kanssa. Ja minä en kestä ketään muuta, eikä se toinenkaan kestäisi minua, en pysty syömään toisten aikana, en vieläkään ja en varmaan koskaan ikinä. Ja on niitä muitakin syitä.

Viime keskiviikkona eräs kiinteistövälittäjä soitti, ja sanoi että minulle oltaisiin valmiita vuokraamaan keskustasta yksiö, jota kävin päivää aikaisemmin katsomassa. Tein sopimuksen, ja nyt on avaimet ja epävarmuus ja paniikki.

Vuokra on 400e + muut kulut, koulutus 400e kuukaudessa, ja sitten pitäisi kaiketi olla rahaa ruokaan ja lääkkeisiinkin. Opintotuki yhdistettynä opintolainaan on ainoastaan 500e ja toimeentulotukea en saa. Mikä tarkoittaa, että olen kusessa ja edelleen riippuvainen vanhemmistani, joilla ei tosin ole rahaa edes elättää kunnolla itseään. Ja vain siksi, että olen ongelmatapaus ja kieltäydyn asuntolasta.

Pitäisi suunnitella muuttoa, mutta ei siitäkään tule mitään, sillä eilen vasen kainaloni kipeytyi täysin yllättäen, siihen levisi punainen, kova alue, jota ei pysty koskemaan. Tuntuu, kuin ihon alla olisi tennispallo. En voi liikuttaa kättäni mihinkään suuntaan, en edes nukkua, täytyy kaiketa kiinnittää siihen jokin kantoside joka pitäisi käden paikoillaan. Kuume nousee.

Tämä on luultavasti jokin Sjögrenin syndroomaan liittyvä akuutti rauhastulehdus tai suuri paise (kuinka ihastuttavaa taas kerran, ja tervetuloa muuten uusille lukijoille, kannattaa harkita uudelleen), pelkään että se leviää verenkierron kautta sydämeen. Ja pelkään myös, että koko kainalo täytyy viiltää auki. Mutta viikonloppuisin päivystys on turhan kaukana, pakko selvitä maanantaihin.