But you see, it's not me, it's not my family

Lääkärin mielestä minun pitäisi jo kokeilla vähentää rauhoittavien käyttöä, ettei riippuvuutta pääsisi syntymään. Mutta minulle se on samantekevää. Ilman lääkkeitä en pystyisi olemaan tässä todellisuudessa hetkeäkään.

En ole kirjoittanut tai piirtänyt enää aikoihin. Ajatukset kulkevat hitaammin ja takertuvat jonnekin, minä en saa niitä ulos. En osaa olla paikoillani, on vain pakko liikkua koko ajan, en tiedä mistä se johtuu. Jatkuva sekoamisen pelko.

Täti oli kirjoittanut isälle viestissään: Olen miettinyt kauan, mitä teidän elämässänne parhaillaan oikein tapahtuu. Toivottavasti kerrot minulle joskus. Hän ei vieläkään tiedä, että vanhempani ovat eronneet jo puolitoista vuotta sitten, että äidillä on uusi mies. Isä ei kehtaa kertoa. Hän takertuu minuun entistä enemmän, soittaa joka päivä vähintään kerran, usein kahdesti. Mutta en minä jaksaisi, en nyt. Kun en osaa auttaa edes itseäni.

Ensi kuussa minun pitäisi käydä jälleen silmänpohjatarkastuksessa, sillä edellisestä kerrasta on kulunut vuosi. He edellyttävät minun menevän ensin yksityiselle ja vasta sen jälkeen keskussairaalaan, jos on tarvetta. Ei minulla ole varaa Terveystalon silmälääkäriin. En ymmärrä, miksi he katkaisivat hoitosuhteen. Se on sinulle helpompaa. Ja paskat on.

Kilpikonna ei ole pitänyt enää mitään yhteyttä. Tiesin, että tässä tulee käymään näin. Ei se ole hänen syynsä.

"---kahvimuki jalkojen välissä

rantaa halaillen, siemaillen ja tupakoiden

paeten

toivoen mahdottomia, että minusta voisi jotenkin

tulla parempi kirjoittaja

tai vähemmän toivoton lepakonpaska mielipuoli

joka tukehtuu kuoliaaksi yksinäisyyttään"

-Dan Fante

I wanna smash the faces of those beautiful boys

En tiedä jaksanko enää pitää tätä blogia. Kirjoittaa aina vain samoja asioita, koska mitään muuta ei ole, koska mikään ei muutu.

Ahdistus on tällä hetkellä luultavasti pahempi kuin ikinä koskaan, en tahdo pystyä enää poistumaan asunnostani. Vihaan itseäni kaikin mahdollisin tavoin. Vääränlaisen laihduttamisen pilaamaa epäsopusuhtaista kehoa, jossa lihas on korvattu rasvalla, monta senttiä liian lyhyitä jalkoja, arpien peittämää ihoa ja kasvoja.

Vihaan sitä, että perinnöllisen geenivirheen vuoksi menetän pian loputkin seitinohuista hiuksistani. Näiden kanssa eläminen on ollut ja on nöyryyttävää. Ja peruukkia en halua. Jos olisin päänmuodoltani Sinead O'Connor, ei tässä olisikaan hätää. Mutta minä näyttäisin kaljuna todennäköisimmin venytetyltä Hercule Poirotilta.

Isä: "Kaljut naiset oksettavat minua."

Vihaan sitä, kuinka puistossa ja satamassa minun ohitseni juoksee treenattuja, laihoja ja pitkäsäärisiä tyttöjä, joilla on paksut, kiiltävät hiukset. Ne kaksi puhuivat jostakin kolmannesta kaveristaan, Siis ei se nyt varsinaisesti läski oo, mutta vois kyl VÄHÄN miettiä, et mitä laittaa suuhunsa... Ja minä olisin halunnut työntää molemmat alas aallonmurtajalta.

Myönnän, että minusta on tullut katkera ja säälittävä paska, mutta en vain enää jaksa seurata verkkokalvon rappeuman etenemistä, reumaa ja nivelten jatkuvaa turpoamista, syömisongelmia, dermatillomaniaa, ahdistusta ja pelkotiloja. Ja sitä yksinäisyyttä, joka satuttaa vielä enemmän kuin mikään muu.

Tukholman risteilyllä me lähinnä vain tappelimme äidin kanssa. Toisena iltana äiti sanoi, että minä olen itsekäs ja että hänen siskonsa oli sanonut samaa. Ja kun kysyin missä asiassa, hän vastasi etten anna hänen elää omaa elämää. Anna lähteä pois. Aloin itkeä, hävettää myöntää. Mutta en minä ole koskaan estänyt häntä lähtemästä, päinvastoin. Olen antanut ihmisten häipyä elämästäni ennenkin jäämättä ruikuttamaan perään.

Kilpikonna pääsi opiskelemaan Jyväskylään, minä en edes yrittänyt tarpeeksi. Olen täällä, aina vain täällä. Enkä osaa muuta kuin katsoa läpi Miyazakin animaatioita ja miettiä itsemurhaa joka päivä, joka tunti.

Polttomerkki

Eilinen oli niitä viimeisiä kertoja, kun me kolme Houdinia olemme vielä yhdessä, Kilpikonna lähtee maahan jossa kävellään ylösalaisin ja Elvis aikoo myöhemmin Venäjälle, itsestäni en tiedä mitään. Äiti karkaa Kanadaan 'kunhan Viikan asiat ovat ensin järjestyksessä', isä jää taloon jonka katto ropisee vähitellen alas. Ja koirat ja hevonen joka yskii jo liikaa.

Minä olen päättänyt unohtaa runot ja tarinat, jatkaa kirjoittamista vasta sitten kun osaan tehdä sen oikein, se ei ole nyt eikä huomenna eikä ehkä koskaan. En lähetä kokoamiani tekstejä kustantajille kuten aikaisemmin suunnittelin, niitä on liian vähän ja niissä on liian vähän.

Olen tehnyt ennakkotehtäviä ja pelännyt pahinta, jo kolmen päivän piirtäminen on saanut silmäni niin kipeiksi että niiden liikuttaminen sattuu. Näkökentän rajoille eksyy varjoja ja kirkkaita välähdyksiä, heikolle alueelle on tullut luultavasti uusi repeämä, pitäisi soittaa polille.

Jos minun silmäni eivät kestä edes tätä, niin miten ne kestävät neljän vuoden opiskelun ja animaattorin työn? Joskus tämä tuntuu pahalta unelta, sellaiselta jossa irtoavat puolet hampaista tai kieli katkaistaan tai amputoidaan raaja, niistä herää ja kaikki onkin ennallaan, sänky pöytä seinät ja verhojen takana valo. Mutta tämä on erilaista.

Ei saisi mutta minä pelkään silti, 

jos joskus herään ja kaikki onkin pimeää.

Sinun varjosi kaatuu lattialle

Hilpeä päiväkirjamerkintä eilisillalta epäselvällä käsialalla ja tahmaisilla sormenjäljillä.

Erään ahmimiskohtauksen tarina (jota kirjoitan syödessäni viimeisiä kuivattuja luumuja):

• kaksi ruisleipää päällisineen
• iso pala suklaakakkua (pureskeltu ja syljetty)
• kevyt karpalolonkero
• osa karpalosiideristä
• kaksi peruna-smetanapiirakkaa (pureskeltu ja syljetty)
• kaksi proteiinipatukkaa
• toiset kaksi ruisleipää päällisineen
• pussillinen kuivattuja luumuja

Nämä siis reilun tunnin aikana. Ja että miksikö? Koska viikko näyttää olevan se pisin aika, jonka pystyn kituuttamaan ilman ahmimista, ja koska tuo päivä ei ollut erityisen riemastuttava, ja koska haen turvaa vain sokerista ja rasvasta.

Tiistaina saapui postin mukana kirje ja käräjäoikeuden päätös: puolisot tuomitaan avioeroon. Sen illan isä tyytyi vollottamaan keittiössä, mutta seuraavana aamuna hänellä naksahti jälleen kunnolla. Huuto kuului varmasti ulos asti, tavaroita lensi seiniin ja oviin tuli lommoja. Äiti lukittautui olohuoneeseen ja minä vessaan, yritin peittää meikkivoiteella turvonneita silmiä ja ehtiä kaikesta huolimatta bussiin.

Vaikka en minä olisi jaksanut, en omahoitajaa enkä lääkäriä, ne kyselivät liikaa ja minä en osannut vastata, emmä tiedä, eemmmätiiiä. Sanat eivät tahtoneet tulla ulos, ne kuulostivat käsittämättömiltä, vain etäisesti tutuilta. Taas he ehdottivat sitä helvetin 'Pallo haltuun' -kurssia, jolle en todellakaan ole hakemassa, siihen minä en alennu, mieluummin kuolisin. (Ja sen tekisinkin mielelläni.) Kuka noita mukahauskoja ja äärimmäisen tsemppaavia nimiä oikein keksii? Oksennus.

Minä haluan lopettaa tämän epäterapeuttisen terapian, siitä ei ole apua, se tekee kaiken vain entistä pahemmaksi. Vanhemmat ovat samaa mieltä, samoin moni muu. Ja vielä sekin, että minun pitäisi käydä kesästä alkaen jollakin naurettavalla työpajalla muiden pallonsa hukanneiden kanssa, saada siitä kaikesta olematon summa rahaa ja hoitaa sillä asumiskulut. Ei ikinä.

Sinuahan oli koulukisauttu? Pelottaa varmasti olla yhdessä muiden nuorten kanssa, mutta ei se ole kovin suuri porukka ja onhan siellä valvojia, kiusaaminen huomataan helpommin kuin jossakin koulun leikkikentällä.

Anteeksi mitä? Pelottaa? Muut nuoret? Leikkikentällä? Minä en todellakaan panikoidu toisten parikymppisten seurassa, en pelkää enää kiusaamista tai välitä siitä, ei se ole siitä kiinni, ei pitkään aikaan. Ja se mitä tapahtui yli kymmenen vuotta sitten (ja osittain myös sen jälkeen) ei todellakaan rajoittunut millekään leikkikentälle.


Ensi kesästä tulee yksinäisempi kuin koskaan, sillä lakkiaisten jälkeen Kilpikonna lähtee Australiaan pojan kanssa, hän on jo hankkinut työviisumin vuodeksi. Minä tutkimusmatkailen yksinomaan pääni sisällä.

Maahan kiinni

Jossakin maailman laitamilla minä kuljen, siellä reunalla missä puhaltaa kylmä Bora-tuuli ja jäätä pitkin voi liukua pimeään mutta ei takaisin. Taivaalla ei ole näkynyt enää tähtiä, ne ovat joutuneet suurten pilvivalaiden vatsaan, valtavat pyrstöt katoavat avaruuden sisään, koko taivaankansi läikkyy. Myös lumen ne ovat vieneet.

Kilometrejä on lisättävä vähitellen, sillä:

"Minä en kutsuisi viittä kilometriä edes lenkiksi."

Ja minua väsyttää, enkä todellakaan tahtoisi, en enää, nilkat kipeytyvät jo nyt koska yliliikkuvat nivelet ja vasemmassa polvessa murtuma joka ei koskaan täysin parane. Ja hölkätä en saisi.

Mutta kun.

Vaaka näytti tänä aamuna kilon vähemmän ja silloin minun vatsassani hypähti kuten aina silloin, kun numerot juoksevat alaspäin. Vaikka ihan hiljalleen vain.

Äiti sanoi, että Kilpikonna olisi halunnut nähdä lauantaina, mutta ei kehdannut edes ehdottaa minulle mitään. Hävettää. Milloin minusta on tullut sellainen, jolle ei uskalla puhua?

Ei sinne mistä saavuin joskus

Lauantaina otetuissa valokuvissa minun jalkani näyttävät suuremmilta kuin koskaan, miksi jonkun pitää aina hakea kamera ja käskeä hymyillä, en minä tahdo. Ja sitten niitä kuvia löytyy pöydiltä ja sukulaisten albumeista, kaikki yhtä epäonnistuneita.

Ihmisten tapaaminen laukaisee nykyään poikkeuksetta ahmimiskohtauksen, puoli litraa jäätelöä, marjarahkaa, ruisleipää ja kokonainen marmeladirasia (enkä edes pidä marmeladista). Mihin se kermatoffeejäätelö on kadonnut?

En tiedä, en minä koskaan tiedä mitään.

Lupauduin lähtemään viikonlopulla juhlimaan, mutta nyt on valitettavasti jälleen se kausi, jolloin minun on rikottava lupaukset hyvin viikkamaisesti. En haluaisi tehdä tätä Kilpikonnalle, vielä lauantaina hymyilin kun hän sanoi että siihen on enää viikko, seitsemän päivää. Eivät he ymmärrä, että osaan olla vain yksin enkä aina edes sitäkään.

Tällä tavalla minä olen pilannut kaiken ja tällä tavalla tulen myös pilaamaan. Ja jos ei ole Kilpikonnaa, niin sitten ei ole enää mitään.


Taas tämä ulkoasun loputon muuttaminen alkoi.

Kun kerrot että olen

Eilen satoi vähemmän kuin aikoihin ja ehkä minä kuitenkin selviän, edes Kilpikonnan vuoksi. Ja niiden mannerten, joille me vielä karkaamme, jos emme muuten niin ainakin ajatuksissamme. Pukeudumme valkoisiin lakanoihin ja kuljemme paljain jaloin, maa on lämmin ja me hukumme aikaan.

Koska tämä ei ole kaikki, tämä ei ole mitään.

Mutta on silti asioita joita rakastan, on Tove Jansson ja muumit, Disney, Beatrix Potter, Hans Christian Andersen, T.S. Eliot, maitokahvi aamuisin, inkivääritee, tutkimusmatkat, Twin Peaks, polviin asti ulottuvat villasukat, ylisuuret neuleet, pimenevät illat, glögi, kynttilät, joulu, suklaakalenterit, Patti Smith, Enya, Hans Zimmer, Tori Amos, Simon & Garfunkel, Samuli Putro, Regina ja Villa Nah. Ja on niitä muitakin, aika paljon oikeastaan.

Niin kauan kuin maailma pelkää minua

Täällä minä olen jälleen, enkä oikein tiedä, pidänkö siitä vai en. Lontoossa olin hetken jotakin muuta kuin jalkakäytävän reunaa viipottava pieni ja alakuloinen otus. Hotellihuoneessa ikkunaa ei saanut kunnolla kiinni ja aamupala oli pelkkää paahtoleipää, mutta minua se ei haitannut. Kunhan sain vain polttaa kieleni kuumaan kahviin viisi kertaa päivässä ja ostaa itselleni kuorrutettuja flapjackeja, jotka jauhoin ja syljin myöhemmin vessassa. 

Hyvä, voinkin kertoa isällesi että hän on aivan turhaan huolissaan. Syöt juuri niinkuin pitääkin.

En minä osaa olla, en vain osaa. Kilpikonna haluaisi asua minun kanssani, mutta tiedän sairastuttavani kaiken ympärilläni, mahdollisesti hänetkin. En kestäisi sitä.

Madonreikään lattianrajasta

20 kilometriä, oksennus kurkussa ja verestävät silmät.
Mutta vaihtoehtoja tuskin oli.

Yöt ovat viileitä ja välinpitämättömiä, minä tiedän että se alkaa jälleen, kivut ja kouristukset, supistuneet suonet. En tahdo syksyä, verenkiertolääkkeitä ja jatkotutkimuksia keskussairaalan reumapolilla. En edes tiedä mitä tahdon.
En tiedä mitään.

Tätini ehdotti, että muuttaisin hänen ja Kilpikonnan luokse vähäksi aikaa, ennen kuin löydän oman asunnon. He ovat minulle tärkeämpiä kuin osaan koskaan kertoa, mutta silti minusta tuntuu että osaan asua vain yksin. Vaikka olisin missä tahansa, olen aina väärinpäin.        

Voin kertoa, että Viikka syö kamalasti.
Kiitos äiti.

Hedelmäkiviä ja puolet hampaasta

Tunnen luuni selvemmin kuin ennen ja olen salaa tyytyväinen, vaikka en minä tätä kaikkea ymmärräkään. Ajattelen ruokaa liikaa, jokainen suupala ahdistaa, mutta en syö silti sen vähempää kuin aikaisemmin. Ja silti minä pelkään, että on jotakin mitä en ehkä tiedosta.

Ikävä Kilpikonnatyttöä (täytyi keksiä uusi nimi Rastatytölle; viittaa puhtaasti erääseen hänen koruunsa, ei ulkoisiin ominaisuuksiin) ja kaikkia muitakin. Haluaisin lähteä muutamaksi päiväksi mummille, vaikka siellä tuleekin ennen pitkää hulluksi. Mutta ei minulla ole rahaa ruokaan saati matkoihin. Sitä paitsi en usko mummin olevan kovinkaan innostunut elättämään kaltaistani pummia.

Sertralinin ensimmäinen kokeilupakkaus on pian tyhjä, ja kai minä tätä lääkitystä sitten jatkan. Eikä minulla edes olisi tilaisuutta sanoa ei.

Ja niin, olisi pitänyt olla varovaisempi sen nektariinin kanssa.

Kuollakseni

Ihoani on paikkailtu laastareilla ja jalat eivät enää kanna, mutta minä olen nauranut enemmän kuin pitkään aikaan. Aurinkoa, jäätelöä, merenrantoja, Porvoon mukulakivikatuja, Pirates of the Caribbean 4 ja puoli kiloa (melkein oksennettuja) irtokarkkeja, valvottuja öitä, DTM ja paluu takaisin.

Vaikka jaksankin paremmin kuin ennen, lääkkeet, alkoholi ja univelat laukaisivat yhdessä depersonalisaation pitkän tauon jälkeen. Nykyään pystyn tosin hallitsemaan kohtauksia paremmin, en leijaile enää pitkiä aikoja kehoni ulkopuolella tai saa yhtä voimakkaita aistihäiriöitä. Peilikuvaani en kylläkään tunnista, saatan luulla sitä yhä vieraaksi ihmiseksi.

Huomenna psykologi, enkä minä jaksaisi juuri nyt puhua mitään. Olen laihtunut jälleen kaksi kiloa jostakin tuntemattomasta syystä. Puhuin viikko sitten oireistani lääkärille, mutta hän käski vain pitämään painon kurissa. Kukaan ei usko minua.

Naurettiin Keksinautin täytekekseille

Kuukautiseni ovat ilmeisesti jääneet taas pois, eikä kukaan näytä uskovan, ettei syy ole tällä kertaa minussa. Kerroin psykologillekin syöväni nykyään 1500-2000kcal lähes päivittäin, ahmiessa tuplaten. Hyi. Enkä luultavasti aina edes kuluta likimainkaan kaikkea.

En vain ymmärrä, mihin nuo energiamäärät katoavat. Raivostuttavaa, sillä en voi enää ottaa keltarauhashormoniakaan verenkiertohäiriön vuoksi.

Kaikesta itseinhosta huolimatta en haluaisi vahingoittaa kehoani enempää.

Teitä on jo kovin paljon, kiitos ♥

Puissa kasvoi hattaraa

Teelehdistä ennustamista, tarinoita lukituista ovista, painomustetta, liian pieniä kirjaimia ja piilopaikka ylhäällä kalliolla. Tämä maailma on vain kaistale jotakin, mikä on jo unohdettu, olisi pitänyt unohtaa.  

Muistaminen on silti helpompaa.

Coraline Jones: What do you see?
Miss Spink: I see a very peculiar hand.
Miss Forcible: I see a giraffe.

Kaipaan Rastatyttöä (hänen hiuksensa ovat tosin nyt suorat, mutta ei sitä koskaan tiedä), pakomatkaa ja kartoittamatonta mannerta.

Joskus toivon, että vaatekaapistani katsoisi yksisarvinen.

Ota kiinni jos

Rastatytöllä ei ole enää rastoja, mutta yhtä suloinen hän on. Istuimme kanavan rannassa ja puhaltelimme saippuakuplia, pieni poika pysähtyi katselemaan. Mansikkasorbettia ja krokotiilikuvioista aurinkoihottumaa. Minä sanoin että hänelle kasvaa suuri vihreä kuono, samanlainen kuin Nipsulla naamiaisissa. Paljon hampaita.

He sanovat, että minun on alettava käydä terapeutilla kesän aikana. Puhuttava kaikki. Sillä olen sairas ja kuvittelen voivani olla yhä lapsi.

"Crazy isn't being broken or swallowing a dark secret. It's you or me amplified. If you ever told a lie and enjoyed it. If you ever wished you could be a child forever."

Toinen tähti oikealla ja suoraan aamuun

Äiti kysyi, enkö minä aio todellakaan koskaan aikuistua. En aio, en. Vaikka onhan se ehkä totta, ettei tämä kaikki kovin hyvältä näytä, synnynnäinen laiskuus ja nämä päivät vailla sen suurempaa tarkoitusta. En minä paikoilleni halunnut jäädä. 

Se mitä tahtoisin kaikkein eniten, olisi pieni luoto kaukana merellä, viileä rantakallio paljaiden jalkojen alla ja piskuinen mökki tuulensuojassa, piilopaikka. Lintuja, paljon vesilintuja, vaikka ne olisivatkin aina matkalla pois.

Aamulla keittiön pöydällä odotti kirje Rastatytöltä. Hän sanoi, että meidän tulisi pitää yhä kiinni vanhasta suunnitelmastamme, etsiä toinen todellisuus ja paeta. Sillä en minä osaa sopeutua, en ole koskaan osannut.  Ehkä he ovat oikeassa, ehkä minä olen hieman hullu kuvitellessani osaavani lentää ja koskettaa taivasta. Nähdä silmät kiinni.

Huomasi, että pystyn sittenkin soittamaan vielä pianoa käsieni kivusta huolimatta.  

Yö meren rannalla on jotakin kaunista.

Sitä nimeä ei löytynyt sanakirjoista

Kesäkuun ensimmäisestä päivästä tulee kamala, kolme eri aikaa tuntemattomille ihmisille, jotka eivät vieläkään tiedä mitä minun kanssani pitäisi tehdä. Tunnen itseni koe-eläimeksi, jota kuljetetaan pienessä häkissä, otetaan kokeita ja valokuvia, kauhistellaan aikansa ja lähetetään jälleen eteenpäin.

Kuulin, että minulle suunnitellaan vammaistukea. Se tuntuu vielä pahemmalta kuin kuulostaa, lopullinen todiste sille, etten voi elää kuten muut, terveet ihmiset. En enää tiedä kuka olen, mikä olen. Äiti valitti minusta olevan tällä hetkellä harvinaisen paljon harmia, vaikka eiväthän ne sairaudet tietenkään sinun syysi ole. Mummi taas sanoi puhelimessa olevansa varma siitä, että minulla on imusolmukesyöpä. Lohduttavaa. 

Mummo kuoli toisena pääsiäispäivänä, ja kahden viikon päästä ovat hautajaiset. En haluaisi nähdä jälleen kaikkia niitä harmaita lestadiolaissukulaisia, jotka vihaavat minua ja äitiä. He kysyvät missä opiskelen ja missä käyn töissä, enkä tiedä mitä vastata. Isä sanoi, että totuuden sijasta minun on keksittävä edelleen selityksiä pitkittyneestä välivuodesta.

Vietän vapun nähtävästi yksin, sillä rahatilanteen vuoksi en voi lähteäkään serkkuni luokse. Minulla on ikävä Rastatyttöä. Olisin halunnut istua hänen kanssaan kanavarannassa ja juoda kuohuviiniä, mutta se siirtyy kaiketi kesään (jos sinnekään).

Joskus toivon, että ojan ylitse kaartuvalla sillalla odottaisi joku 

soittaen huuliharppua ja minä juoksisin vastaan.

Tuo terveisiä Kaspianmereltä

Neljä lähes valvottua yötä, täysinäisiä ruokakaappeja ja tuskastuttavan ahdas kaksio. Eikä minun onneton pakoni kestänyt viittä päivää pidempään. Mummin luona jokainen hetki tuntuu ikuisuudelta, sanat on harkittava tarkkaan ja hänelle ei voi nauraa, ei saa. Hän näkee kuviteltuja vihollisia lähes kaikkialla ympärillään, lääkärit ovat liittoutuneet muuta yhteiskuntaa vastaan ja potilaisiin asennetaan mikrosiru. On vain pysyteltävä mahdollisimman hiljaa.

Tahtomattani huomasin, että seiniä koristavissa kuvissa minä esiinnyin seitsemästä lapsenlapsesta kaikkein harvimmin. J on käynyt armeijan ja hän on täydellinen tyttö jokaisen mummin asettaman mittapuun mukaan. Mitä minä olen, sitä tiedän tuskin itsekään.

Perjantaina serkkuni tuli vihdoin pelastamaan minut viikonlopuksi, ja sain lopultakin nauraa (läpinäkyvien) tekosyiden nojalla. Hänellä oli rastat ja hän oli suloisempi kuin koskaan. Hetken aikaa olin ehkä jopa onnellinen, niin ainakin luulen, tiedän.

Tämä kaikki voisi olla paljon paremmin; me kulkisimme tarroihin peittyneet matkalaukut kainaloissamme kaukana täältä kuluneet korot asfalttiin kopisten. Ilmassa hiekkaa ja vielä nukkuvien kaupunkien aamuja. Eikä kukaan olisi vastassa.