In the room downstairs he sat and stared

Haluaisin olla olematta, kirjoittamatta ainoatakaan sanaa tänne, päiväkirjaani tai lukupiiriraporttiin, teosanalyysiin tai mihinkään enää koskaan ikinä

Psykiatrian poliklinikan ylilääkäri katsoi parhaaksi katkaista hoitosuhteen, sillä motivaationi keskustelemiseen ei riitä, tuhlaan sekä omaa että heidän aikaansa, ehkä joskus uudelleen tai sitten ei. Sertralinin syömisen lopetin jälleen ominpäin, mutta pian loppuvat myös rauhoittavat ja niitä ei minulle enää kirjoiteta, ei ylilääkäri eikä kuulemma kukaan muukaan. Ja paniikkihäiriö on vain pahentunut, olen yrittänyt olla ilman lääkkeitä, mutta siitä ei ole tullut mitään

kun varmuusketjun poistaminen ja oven avaaminen ovat jotain, mikä saa sydämen hakkaamaan kovaa ja kovempaa, hallitsemattomasti, saa minut käpertymään eteiseen pyöreälle matolle, jota kengät ja kuivunut hiekka ympäröivät sikin sokin,
kaiken sotkin

Se voimakas puristus päässä on pahinta, kuin joku kääntäisi jakoavaimella, silmien sumeneminen, korvien kohina, pistely rinnassa joka leviää polttavana käsivarsiin, tärinä, kielen lukkiutuminen suuhun

ja kun ei voi olla koskaan varma, mikä johtuu mistäkin, mikä paniikkihäiriöistä, mikä jännitysniskasta, mikä sydämestä, mikä jostain ihan muusta, haluan tämän loppuvan, haluan oksentaa sen kaiken poispois

kuten myös kaiken maapähkinävoin, jonka olen ahminut ja joka on takertunut minuun neljänä kilona, kuin se olisi ollut yllätys, kuin en olisi huomannut, ja minä annoin sen tapahtua ja nyt sen on tehtävä tapahtumattomaksi, minun on jälleen laihduttava, kaksi kiloa maaliskuussa ja kaksi huhtikuussa

Ylilääkäri ei päätöksestään huolimatta ollut täysin tyytyväinen, hän ei haluaisi jättää minua yksin, sillä henkinen vointini ei ole parantunut ja itsemurha-ajatuksia on yhä enemmän, kärsin samanlaisesta unettomuudesta kuin abivuonna, kun yö oli aamua ja aamu yötä

Keskiviikkona minulta otetaan viimeiset labrat ja EKG rytmihäiriöiden vuoksi, sen jälkeen vielä yksi omahoitajan tapaaminen ja sitten  ei m i t ä ä n.

Näen painajaisia siitä että se on aina niin

Metropolian ennakkotehtävät ovat nyt valmiit, en ole oikeastaan edes tyytyväinen, animaatiohahmoista ei tullut niin kolmiulotteisia kuin olisin halunnut, kuvakäsikirjoituksessa levisi muste (arviointikriteereitä mm. valitun tekniikan hallinta) ja lintuperspektiivi on jotakin mahdotonta. Turun tehtävät ilmestyvät vasta myöhemmin ja niiden tekemiseen on aikaa vaivainen viikko, sillä kymmenes huhtikuuta on laserhoito.

En ole osannut syödä vuoden vaihteen jälkeen vähemmän kuin mitä kulutan, paino on jäänyt ikuisesti näihin lukemiin tai sitten se vain nousee, enkä minä sitten ole enää Viikka vaan joku toinen. Sillä toisella on leveä lantio ja leveät reidet ja vääränlaiset vaatteet ja typerä hymy.

Ravitsemusterapeutti on varmasti ylpeä saavutuksistani. En ole noudattanut lainkaan ateriasuunnitelmaa, en ole lisännyt aamuun ja iltaan sitä naurettavaa leipäpalaa, jonka oli tarkoitus pelastaa minut ahmimiselta. Mutta tärkkelyksen alkaessa hajota suussani päivä on jo auttamatta pilalla, joten vaikutus olisi pikemminkin päinvastainen.

Sillä mikään ei saa jäädä epätäydelliseksi, ei edes repsahtaminen. Ja silloin häviävät kaapista leivän lisäksi myös kuivatut hedelmät, äidin sokeroitu mysli ja mustikkajogurtti, joita en syö koskaan muulloin, pähkinät, mantelit sekä kaikki muu mahdollisimman kaloripitoinen.

Terapeutti: "Mutta onneksi olet vielä normaalipainon alarajalla, ettei sinun tarvitse ruveta oksentamaan." Tarvitse ruveta? Hmmm.

Katsoin kaupassa kateellisena muita tyttöjä, jotka ostivat yhdessä karkkeja ja suklaata leffailtaa varten, minusta ei olisi siihen, ei enää ikinä olisi. Jos minä erehtyisin tekemään niin, se tarkoittaisi päätöstä tyhjentää kaapit elokuvan jälkeen, mahdollisimman huomaamatta tietysti.

Minua huvittavat suuresti elintarvikkeiden GDA-merkintöjen yhteydessä mainitut annoskoot. 'GDA-merkintä kertoo kuluttajalle, kuinka paljon yksi annos tai muu elintarviketta tyypillisesti käytettävä määrä sisältää energiaa ja keskeisiä ravintoaineita.' Tyypillisesti käytettävä määrä? Helvetin 15, 25 ja 30 grammaa. Esimerkiksi kuivatuissa luumuissa yksi 'annos' on 25g, joka vastaa noin kolmea luumua. Kuka syö niin vähän? Tai jos ostaisin suklaalevyn, ei se jäisi siihen neljään palaan. Mutta minä olenkin oksettava sika, joten haluaisin tietää, pysyttekö te suunnilleen noissa annoskoissa?

Pikaisen laskutoimituksen mukaan ihoni on auki yli kolmestakymmenestä kohtaa 
ja desinfiointiaine on kohta loppu. Ja Kelo-Cote Scar Gel ei vaalenna jälkiä asteen vertaa.
Dermatillomania käy kalliiksi.

Sinun varjosi kaatuu lattialle

Hilpeä päiväkirjamerkintä eilisillalta epäselvällä käsialalla ja tahmaisilla sormenjäljillä.

Erään ahmimiskohtauksen tarina (jota kirjoitan syödessäni viimeisiä kuivattuja luumuja):

• kaksi ruisleipää päällisineen
• iso pala suklaakakkua (pureskeltu ja syljetty)
• kevyt karpalolonkero
• osa karpalosiideristä
• kaksi peruna-smetanapiirakkaa (pureskeltu ja syljetty)
• kaksi proteiinipatukkaa
• toiset kaksi ruisleipää päällisineen
• pussillinen kuivattuja luumuja

Nämä siis reilun tunnin aikana. Ja että miksikö? Koska viikko näyttää olevan se pisin aika, jonka pystyn kituuttamaan ilman ahmimista, ja koska tuo päivä ei ollut erityisen riemastuttava, ja koska haen turvaa vain sokerista ja rasvasta.

Tiistaina saapui postin mukana kirje ja käräjäoikeuden päätös: puolisot tuomitaan avioeroon. Sen illan isä tyytyi vollottamaan keittiössä, mutta seuraavana aamuna hänellä naksahti jälleen kunnolla. Huuto kuului varmasti ulos asti, tavaroita lensi seiniin ja oviin tuli lommoja. Äiti lukittautui olohuoneeseen ja minä vessaan, yritin peittää meikkivoiteella turvonneita silmiä ja ehtiä kaikesta huolimatta bussiin.

Vaikka en minä olisi jaksanut, en omahoitajaa enkä lääkäriä, ne kyselivät liikaa ja minä en osannut vastata, emmä tiedä, eemmmätiiiä. Sanat eivät tahtoneet tulla ulos, ne kuulostivat käsittämättömiltä, vain etäisesti tutuilta. Taas he ehdottivat sitä helvetin 'Pallo haltuun' -kurssia, jolle en todellakaan ole hakemassa, siihen minä en alennu, mieluummin kuolisin. (Ja sen tekisinkin mielelläni.) Kuka noita mukahauskoja ja äärimmäisen tsemppaavia nimiä oikein keksii? Oksennus.

Minä haluan lopettaa tämän epäterapeuttisen terapian, siitä ei ole apua, se tekee kaiken vain entistä pahemmaksi. Vanhemmat ovat samaa mieltä, samoin moni muu. Ja vielä sekin, että minun pitäisi käydä kesästä alkaen jollakin naurettavalla työpajalla muiden pallonsa hukanneiden kanssa, saada siitä kaikesta olematon summa rahaa ja hoitaa sillä asumiskulut. Ei ikinä.

Sinuahan oli koulukisauttu? Pelottaa varmasti olla yhdessä muiden nuorten kanssa, mutta ei se ole kovin suuri porukka ja onhan siellä valvojia, kiusaaminen huomataan helpommin kuin jossakin koulun leikkikentällä.

Anteeksi mitä? Pelottaa? Muut nuoret? Leikkikentällä? Minä en todellakaan panikoidu toisten parikymppisten seurassa, en pelkää enää kiusaamista tai välitä siitä, ei se ole siitä kiinni, ei pitkään aikaan. Ja se mitä tapahtui yli kymmenen vuotta sitten (ja osittain myös sen jälkeen) ei todellakaan rajoittunut millekään leikkikentälle.


Ensi kesästä tulee yksinäisempi kuin koskaan, sillä lakkiaisten jälkeen Kilpikonna lähtee Australiaan pojan kanssa, hän on jo hankkinut työviisumin vuodeksi. Minä tutkimusmatkailen yksinomaan pääni sisällä.

Ateriasuunnitelma (jota en usko noudattavani)

Ravitsemusterapeutti ei näyttänyt kovinkaan vakuuttavalta muistuttaessaan erehdyttävästi kuivahtanutta luumua. Ja hän päätti ilmeisesti heti, ettei pidä minusta eikä tule pitämäänkään. Mutta ei se minua haittaa, tunne oli koko lailla molemminpuolinen.

"Miten sinä pysyt noin hoikkana, jos ahmit säännöllisesti?"
- En minä tiedä. Joskus vain skarppaan ja yritän syödä järkevämmin.
"Skarppaat vai karppaat?"
- No hah, luultavasti vähän molempia.

"Mikset syö pastaa, riisiä tai perunaa?"
- Olen halunnut jättää ne pois.
"Mutta syöthän sinä sitä makeaakin niin paljon. Eihän se sellainen ole mitään karppaamista."

Ja ivallinen hymy.

Aamupala: 2dl maustamatonta ja rasvatonta jogurttia, 1dl mustikoita, pellavansiemenrouhetta,

                    soijarouhetta, n. 10-20g pähkinöitä 

                    

                     +jotakin tuoretta

Lounas: peruna/riisi/pasta/ohra ~ 2dl

              kana/kala/kananmuna/korvike (pavut, linssit yms.) ~1,5-2dl

              kasviksia

              maitoa 2dl   (enkä edes pidä maidosta)

Välipala: hedelmä/jogurtti/jäätelö/pulla yms.

Päivällinen: 2-3 leipää + margariini + leikkele 4-5 siivua

                    kasviksia

                    jogurtti/maito

Iltapala: rahka, pähkinät ym, hedelmä/ 2 leipää + rasva + leikkele + kasviksia, maitoa/ 

               hedelmä + leipä + leikkeleet

 

Kotona näytin suunnitelmaa äidille. Hän sanoi, ettei häntä todellakaan kiinnosta, mutta vilkaisi kuitenkin lopulta paperin nopeasti läpi. 

"Kamalasti ruokaa. Ja mitä tuo jäätelö ja pulla tuolla listalla tekevät?"

- No en minä niitä ajatellutkaan syödä. Eikä muutenkaan kiinnostaisi noudattaa tätä.

"Sanot vain seuraavalla käynnillä jotain, että yritit syödä noin mutta ei aina onnistunut."

- Niin kai sitten.

Koska minä haluaisin olla laihempi, mutta panttaaminen johtaa ahmimiseen ja ahmiminen johtaa panttaamiseen ja minä en enää kestä.

Viides kerros ja ikkuna (se oli kiinni)

Perjantaina on aika omahoitajalle, ja toivon sen olevan viimeinen tämän vuoden puolella, sillä jouluna en halua lähteä mihinkään. Tiedän, että hän punnitsee minut nyt, välissä on ollut jo monta viikkoa, mutta punnitkoon vain. Vaaka näyttää enemmän kuin syksyllä, minun pitäisi kai olla ahdistunut ja täynnä itsevihaa ja niin oikeastaan olenkin, mutta oikeasti en jaksa välittää. Minulla ei ole ollut vähään aikaan rytmihäiriöitä eikä huimausta, pystyn liikkumaan horjumatta ja ottamatta yhtenään tukea seinistä.

Kaikki lääkkeet tuntuvat loppuvan aina yhtä aikaa, Adalat, Sertralin, Viscotears ja entsyymikapselit, minua hävettää joka kerta pyytää isää ostamaan lisää, eihän minulla ole tuloja. "Vai eletään sitä vielä isän pussista", sen sosiaalityöntekijän suupielet nykivät ja minä ajattelin että haista paska.

Kunhan saan vielä muutaman kangastuksen aikaiseksi, aion lähettää tekstit joillekin kustantajille, eivät ne ehkä suostu, mutta ei minua enää pelota.

Kuolleiden hautaus

Eliot oli väärässä sanoessaan, että huhtikuu on kuukausista julmin. Ei se ole. Marraskuu on. Koska pian se tapahtuu, luultavasti jo ennen vuoden vaihdetta, ehkä aikaisemminkin. Minusta tulee hullu, aivan kuten mummista joka huutaa asunnossaan toisinaan kuin villieläin, koko kerrostalo kuulee.  

Erosin kirkosta, aavistan vaaran. En sairasta persoonanmuutosta tai mitään, olen sama mummi kuin ennenkin. Äiti tallentaa viestin muun todistusaineiston joukkoon, minkä jälkeen me nauramme vedet silmissä ja heitämme arvauksia siitä, kuka seuraavaksi sekoaa. Ninety nine down, three to go.

Minä haluan lopettaa terapian, lopettaa niiden monistenippujen täyttämisen, niiden joissa kysytään vähintään kymmenellä eri tavalla olenko tyytyväinen takapuoleeni vai onko se kenties liian suuri. Mitä luulette?

Ja äiti kysyy, että onko tuo nyt olevinaan sitä auttamista, jos potilas haluaa jokaisen käynnin jälkeen saada päänsä sekaisin. Ja minähän olen luvannut ryhdistäytyä. Sillä vielä hieman yli viisi vuotta sitten vannoin olevani absolutisti, aseksuaali ja muutamia muita yleviä a-alkuisia määritelmiä, jotka tekivät minusta jos eivät pyhimystä niin ainakin henkilön, joka pelastuu hyvissä ajoin ennen muita. Ja nyt minä nauran.

Linja-autoasemalla katselen kikattavaa kanalaumaa, suttuisia meikkejä ja paitoja, jotka ovat pelkkää kaula-aukkoa. Niiden aivoissa ei ole muuta kuin tyhjyyttä, ei mitään muuta. Juon lattea, jota ei olisi pitänyt tilata, miksi ihmeessä ne lisäävät aina sokeria?, ja jonka heitän lopulta ylitsepursuavaan roskakoriin. Bussi on puoli tuntia myöhässä ja minun sormistani kadonnut tunto, ilmeisesti myös jaloista. Koska marraskuu on aina kylmä.

Kerroin isälle lukeneeni, ettei depersonalisaatiohäiriö ehkä olekaan neurologinen sairaus, vaan enemmänkin lahja. Mahdollisesti yhteydessä astraaliprojektioihin. Että mitä jos vain päästäisi irti. Ja äiti sanoi: te olette molemmat hulluja, minä haluan Kanadaan.

Ei katso silmiin

Toissapäivänä saapui kutsu ravitsemusterapeutille, vaikka sanoin etten halua, ei siitä ollut viimeksikään mitään hyötyä. Ihan kuin en tietäisi painoindeksiäni, energiantarvettani ja niitä muita typeriä numeroita, jotka määrittävät sitä mitä olen tai sitten eivät ollenkaan.

Ja huomenna jälleen aika omahoitajalle, hän punnitsee minut varmasti, aivan varmasti, sillä kaksi kertaa on jäänyt väliin. Ja juuri nyt kun olen painavampi kuin viimeksi. Äiti käski minua sanomaan, että lopettavat sen punnitsemisen, jos se todella niin paljon ahdistaa. En minä tiedä, eivät ne kuuntele.

Antaisivat vain minun olla. Siinä väärässä sadussa, ajassa ja paikassa kuten aina ennenkin.

Vaikka minulla olisi punainen avaruuspuku

Ylilääkäri vaikutti mukavalta, mutta silti minua jännitti enemmän kuin odotin, huone muuttui epätarkaksi ja hetken leijailin kehoni ulkopuolella, ihan hetken vain. Sillä kolme silmäparia on aina liikaa.

Äiti alkoi itkeä kertoessaan koulukiusaamisesta, ei se mitään, tuossa on nenäliinoja, ja minä ajattelin että voi helvetti. En jaksaisi palata niihin aikoihin enää uudelleen, en koskaan, ei siitä ole apua. Minä en ole se saparopäinen tyttö, jota lyötiin ja jonka päälle syljettiin, se oli joku muu.

Lääkärin ja omahoitajan mukaan syön edelleen liian vähän, enkä saa tarpeeksi hivenaineita ym. Äiti sanoi olevansa eri mieltä, mutta lupasi silti katsoa että syön viisi kertaa päivässä. Terveysaseman ulkopuolella kysyin häneltä:

"Ei kai minun oikeasti ole pakko?"
- No ei, antaa niiden vain puhua mitä puhuvat.

Hengittävät taas hetken

Liian kauan on aikaa siitä, kun viimeksi kiersin kolmen kilometrin päässä sijaitsevan järven. Pensaikossa säksätti orava, tiesin sen tarkkailevan minua, mutta en kääntynyt katsomaan. Se halusi pysyä piilossaan ja minä omassani. Ja juuri sellaisesta minä pidän, kun on näkymätön eikä kuitenkaan aivan.

Löysin vanhan sillan alta mukavan kivitasanteen, voi miksi en ollut huomannut sitä aikaisemmin, varhain kesällä, silloin vesi olisi ollut vielä lämmintä. Joku oli istunut siellä ennen minua, ehkä kalastamassa, kolme haavanoksista tehtyä ongenvapaa ja venäläisiä säilyketölkkejä.

Käyn tästä lähtien psykiatrilla Terveystalolla, hän punnitsee minut viikoittain ja haluaa tietää enemmän syömiskäyttäytymisestäni. Pureskelemisesta ja sylkemisestä en ole kehdannut kertoa, häpeän sitä, häpeän liikaa. Leuanalussylkirauhaseni on tulehtunut ja koko vasenta puolta kasvoista särkee. En ole varma mistä se johtuu, minusta vai reumasairaudesta vai jostakin mitä en tiedä.

Koska en toivo

Terapiakäynnit alkavat kesäkuun viimeisellä viikolla, eikä minulta enää kysytä mitään. Koepalojen otto ensi keskiviikkona, minkä jälkeen en saa syödä kuin sosemaista ruokaa. 

Äiti huomauttelee, että olen jälleen laihtunut, mutta se on tapahtunut kylläkin täysin itsestään. Ensimmäistä kertaa painon putoaminen pelottaa. Ja se tuntuu jokseenkin ironiselta.

Minulla ei ole enää ideoita runoihin tai tarinoihin, vaikka jotenkin tiedän että jos haluan saada julkaistua ainuttakaan nidettä, alkaa olla jo kiire.

En jaksa huutaa sanoja loppuun.

Ota kiinni jos

Rastatytöllä ei ole enää rastoja, mutta yhtä suloinen hän on. Istuimme kanavan rannassa ja puhaltelimme saippuakuplia, pieni poika pysähtyi katselemaan. Mansikkasorbettia ja krokotiilikuvioista aurinkoihottumaa. Minä sanoin että hänelle kasvaa suuri vihreä kuono, samanlainen kuin Nipsulla naamiaisissa. Paljon hampaita.

He sanovat, että minun on alettava käydä terapeutilla kesän aikana. Puhuttava kaikki. Sillä olen sairas ja kuvittelen voivani olla yhä lapsi.

"Crazy isn't being broken or swallowing a dark secret. It's you or me amplified. If you ever told a lie and enjoyed it. If you ever wished you could be a child forever."