Kynsien alla tuhkaa

Kaipaan jo nyt heräämistä lokkien huutoihin varhain aamulla, öljylamppuja ja ehkä myös hieman sitä savuttavaa puuhellaa, joka sai silmäni vuotamaan. Ilma oli harmaata ja sakeaa, se liikkui pitkin katon rajaa ja kietoutui kaulani ympärille. Noenmustia renkaita.

Kotona on viileämpää kuin ulkona, eikä uudesta lämpökattilasta ole vielä tietoakaan. Mutta onneksi lähden tiistaina Helsinkiin, pois pois ja sitten Lontooseen.

Tuntuu, että kaikki on kääntymässä jälleen huonommaksi, minusta on tulossa pian vainoharhainen, samanlainen kuin mummi. Pelkään jotakin, en tiedä mitä, jotakin mikä asuu varjoissa, aamuyön metsissä, ehkä minussa.

Rantakallioilla on graniittihampaat

Olen ollut viime sunnuntaista lähtien (ja tämän jälkeen vielä kaksi päivää) saaressa ja soutanut aina välillä mantereelle hakemaan lisää ruokaa. Ei kai olisi pitänyt. Heti kotiin palatessani alan voida huonosti, heti siitä lähtien kun avaan ruskean, sateen kuluttaman puuoven. Ja sitten joku sanoo jotakin väärää, jotakin mikä pilaa kaiken, kääntää kaiken taas ylösalaisin.

Kuulin kun isäni puhui siskonsa kanssa puhelimessa ruokavaliostani ja painostani, siitä kuinka minulle ei mukamas kelpaa mikään, ja etten Lontoossakaan suostu luultavasti syömään kunnolla. Ja tätini sanoi, että olisi ihan hyvä jos voisin syödä sitä mitä hotellissa tarjotaan, muuten tulee liian kalliiksi. Ei se niin ole, en minä ole nirso, miksi aina pitää liioitella, kohta he eivät enää halua minua mukaan.

Ja sitten:

"Ei Viikka näytä alipainoiselta."
"No ei niin, mutta kuukautiset ovat jääneet taas pois."

Soudin takaisin mökille ja heitin osan ruoasta järveen, hetken se tuntui pahalta, mutta sitten ei enää. Ja myöhemmin löysin kaapista suolapähkinöitä, liikaa suolapähkinöitä, minä söin ne kaikki,
kaikki kaikki kaikki.

En voi uskoa, että tein sen taas.
Yhdentoista onnistuneen päivän jälkeen tein sen taas.

Aina siellä

Minä en tahdo syksyä, en sinisiä sormenpäitä ja särkyä joka kulkee pitkin hermoratoja, ylös ylös ja jälleen alas, kylmyyttä josta ennen niin pidin. Kolmea grammaa parasetamolia vain huomatakseni ettei se auta.

Mutta joskus iltaisin on vielä auringonlaskuja ja taivaanrannassa vaaleanpunaisia pilviä, niitä jotka karkasivat taikurin hatusta. Ja silloin minä matkustan kauas kauas, palaan vasta myöhään illalla kengissäni havuja ja kuolleita lehtiä, teräviä pikkukiviä. Minusta on tullut uudelleen tutkimusmatkailija, mutta sitä he eivät tiedä.

Seuraan aina vääriä polkuja, sellaisia jotka muut ohittavat kääntymättä katsomaan. Sillä he näkevät vain taloja ja sähkölinjoja, asfalttia ja oikeita tienviittoja, tuttuja ihmisiä värikkäissä lenkkeilypuvuissaan. Minun polkuni ovat täynnä kaikkea pientä, tulikärpäsiä ja muurahaisia.

Tukehdun ja

Ehkä minä vain olen niin väritön ja menetetty tapaus, että psykologikin kyllästyy kuuntelemaan puhumattomuuttani. "Jos pidetään tällä kertaa hieman lyhyempi tapaaminen ja sen jälkeen kaksi viikkoa taukoa." Eikä se minua haittaa, sillä onhan pian se matkakin josta pitäisi hymyillä. Pelkkä yrittäminen saa kasvolihaksiini krampin.

Ja pian minä muutun siniseksi ja kaadun kuolleena maahan kunhan vain säät vielä viilenevät. Lämpökattila on hajonnut, eikä taloamme voi lämmittää, patterit ovat kylmät ja niin on vesikin. "Muistakaa pitää ikkunat kiinni."

Itkisin, ellen nauraisi.

Hengittää, ei hengitä

Siirsin psykologiajan torstaille vedoten vatsatautiin, jota ei kylläkään ollut. Ja sain viipyä saaressa vielä toisen yön. En haluaisi käydä vastaanotoilla kertoakseni samoja asioita yhä uudestaan ja uudestaan, pohtiakseni haluanko elää vai enkö. Minulle siitä ei ole apua. Tulisi jo vastaus syömishäiriöklinikalta, että olisi edes jossakin järkeä.

Maantiepöly, hengityspöly, kädet kurkulla, hiilipöly. Tällä hetkellä haluan vain piiloutua, mutta aina he löytävät minut laskematta sataan.

Varastaakseni (ilma)puntarin

Ylihuomenna psykologi, ja pitäisi osata jälleen kertoa jotakin, en tiedä mitä

tuskin sitä, että syön pannukakkuja, pullia ja jäätelöä
mutta pureskeltuani syljen kaiken pois
(kunnes saan vatsahaavan)

ja että itsehillintää muistuttavalla kangastuksella on yhä ote minusta

Tänään minä kerään lämpimiä vaatteita ja makuupussini
ja soudan ympyrän muotoiselle saarelle, jota asuttavat näkymättömät hattivatit.

Ajovaloihin ei saa pysähtyä

Olen kävellyt liikaa ja liian ahtaissa kengissä, yksi varpaistani on lähes kuollut,
mutta en halua pysyä paikoillani. Sillä jostakin syystä painoni on noussut. Vaikka vielä vähän aikaa sitten ihmettelin laihtumistani, nyt kaikki päinvastainen tuntuu pelottavalta ja väärältä.

Lupasin itselleni, etten enää ota vaakaa esiin sohvan alta neljää kertaa päivässä,

ja silti

Tasapainottelin yhdellä jalalla

Isä nauraa minun harharetkilleni, sille kuinka kuvittelen muistavani vanhat polut lapsuudestani ja lopulta aina eksyn. Kuinka kuljen turhaan piikkipensaiden läpi ja revin ihoni kiivetessäni risukkojen yli tielle, jota ei sitten jostain syystä ollutkaan. Kuinka palaan kotiin mustelmilla ja heinänkorsia hiuksissa.

Ja niin minä tänäänkin kadotin polun, vaikka olin aivan varma. Mutta löysin salaisen vadelmalaakson, josta ei tiedä kukaan muu. Kompastuin vanhaan kantoon, ja silloin nuoren koivikon keskeltä kohosi ilmaan kaksi lintua tummanharmain siivin.
Alkoi sataa.

Tip tip tip pikku sadepilvet.

Leikin sukupuuttoa

Kävellessä en tunne jalkojani, se on helppoa jos keskityn,
keskeltä poikki ja muu on ilmaa. Ja voisin jatkaa loputtomiin.

Polvista alaspäin iho on täynnä punaisia naarmuja, sillä sitä polkua ei enää ollutkaan,
vain oksia, kantoja ja käännettyä maata. Vajosin muurahaisleijonan kuoppaan.

Kaikki kaunis mitä haluaisin on jossakin muualla, jossakin mihin en ylety
vaikka nousisin varpailleni. Meri, rantakalliot, jäätelönmyyjätyttö ja tunne siitä,
että kuuluu johonkin, ei kaikkeen mutta

aina on olemassa joku, joka keksii syitä jäädä.

Kaapissa rapistelee isoisoisoisoisoäiti

Jossakin syvällä huoneeni puurakenteissa tikittää kuolemankello, joka syö seinät ympäriltäni: yksi kaksi kolme neljä. Ja vähitellen tämä talo sortuu, mutta isä ei myönnä sitä. Kuten ei kosteusvaurioita ja homettakaan. Hän vain sanoo, ettemme saa kertoa kenellekään, vaikka sairastuisimme kuinka vakavasti. Minä tosin en lupaa enää mitään.

Ahdistukseni on alkanut pahentua jälleen, ja minä tiedän, ettei siihen auta mitkään lääkkeet niin kauan kuin joudun asumaan täällä. Makaan sängyllä ja katselen katon ääriviivoja näkemättä niitä, en ajattele, en ole siis olemassa.

Äiti elää omassa todellisuudessaan sulkeutuneena olohuoneeseen viinipullon ja tupakan kanssa. Minun tulevaisuuteni on Kanadassa, enkä laita tästä edespäin tikkuakaan ristiin tämän elämän eteen. Isä taas oli loukkaantunut kuullessaan, etten halua jäädä hänen luokseen. Ja minä en kestä enää kumpaakaan.

Olen etsinyt sopivia yksiöitä Katajanokan alueelta, mutta muutto sinne edellyttää myös opiskelupaikkaa ja töitä. Ja tiedän, että neljä tai useampi vuosi yliopistossa on yhtä kuin ennenaikainen sokeus. Minun verkkokalvoni eivät kestä, minun mieleni ei kestä. En osaa tehdä tämänkaltaisia valintoja.


Teitä on tullut taas lisää, kiitos ♥

Madonreikään lattianrajasta

20 kilometriä, oksennus kurkussa ja verestävät silmät.
Mutta vaihtoehtoja tuskin oli.

Yöt ovat viileitä ja välinpitämättömiä, minä tiedän että se alkaa jälleen, kivut ja kouristukset, supistuneet suonet. En tahdo syksyä, verenkiertolääkkeitä ja jatkotutkimuksia keskussairaalan reumapolilla. En edes tiedä mitä tahdon.
En tiedä mitään.

Tätini ehdotti, että muuttaisin hänen ja Kilpikonnan luokse vähäksi aikaa, ennen kuin löydän oman asunnon. He ovat minulle tärkeämpiä kuin osaan koskaan kertoa, mutta silti minusta tuntuu että osaan asua vain yksin. Vaikka olisin missä tahansa, olen aina väärinpäin.        

Voin kertoa, että Viikka syö kamalasti.
Kiitos äiti.

Ensiksi poistetaan sulut

Kävimme eilen pikaisesti mummilla ja tarkemmin ajatellen se riittää paremmin kuin hyvin. Ruoka + jälkiruoka + jälkijälkiruoka + pussillinen karkkia + palattuani kotiin se mitä pelkäsinkin = pahin ahmimiskohtaus pitkään aikaan + (helvetillinen olo)².

Enkä enää muista, miten tämänkaltaiset yhtälöt ratkaistaan.

Mummi sanoi  
mutta ethän sinä näytä yhtään sairaalta
ja minä
hmm? no jaa, kiitos.

Tätä seurasi tavanomainen kysymyslitania opiskelusuunnitelmistani, töistä, sairaalakäynneistä ja lääkkeistä, johon minä vastasin niin riemastuttavan kattavasti juu, jaa tai ei. (Ehdottomasti ei.)

Ja mummi kertoi jälleen J:n täydellisestä perheestä, kuinka he pukeutuvat vain kalleimpiin merkkivaatteisiin lähtiessään ulkomaille, kuinka he ostavat vain laatutuotteita, kuinka he ovat niin kansainvälisyyttä nähneitä kuin vain voi olla, kuinka vain.

Jossakin ilmeettömyyteni takana osa minusta olisi halunnut huutaa
haistakaa paska ja auttakaa edes joku.

Olen kamala ihminen, tiedän.