Kill me, but screw me first

Kun olen kääntänyt katseeni pois hukatuista minuuteista, sanoista jotka pyyhin pois jokaista puolihuolimatonta sakaraa myöten, kunnes jäljelle jää vain tarpeettomia pisteitä ja pilkkuja, irrallisia tavuja joita kukaan ei kaipaa tai järjestä uudelleen

Kun vodka on liuottanut ajatuskarttani kartoittamattomuudeksi, kun olen kadottanut koordinaatit lopullisesti ja samoin ruumiinjäsenteni hataran yhteyden, kun kolhin itseäni sivumennen ovenpieliin ja toivon että olisi joku, joka pitäisi hetken kiinni silloin kun en itse osaa, jolle kelpaisin edes yhdeksi yöksi

Joka ei sanoisi minun olevan ruma, joka ei työntäisi minua vähitellen syrjään, joka ei repisi esiin lukemattomat puutteeni ja päättäisi kaikkea yhteen viestiin:
pysyn huomattavasti paremmin tasapainossa ilman sun kaltaista ihmistä

Mutta ei sellaista ole, ei ole koskaan ollut ja ei tule olemaan

Kun on viimein myönnettävä olevansa täydellisen yksin ja pahemmin sekaisin kuin mitä uskalsin odottaa, kun on pidettävä itsensä väkivalloin parvekkeen kaiteiden sisäpuolella tai estettävä omia käsiään viiltämästä vatsaa auki, kun on tunnustettava kykenemättömyytensä jatkaa opintoja ja jäätävä paikoilleen kuten aina ennenkin

Tämä ahdistus ja tyhjyys ovat jotain, millä ei ole nimeä ei silmiä ei suuta
Minä katselen kehoani ulkopuolelta, enkä saa siitä otetta, en muutettua sen kiertorataa, en pysty luottamaan siihen eikä se minuun, en pysty luottamaan kehenkään

Kuluneiden kuukausien aikana olen tuhlannut satoja ja jälleen satoja euroja vaatteisiin, alkoholiin ja tavaroihin, joita en olisi tarvinnut, joita en olisi ehkä edes halunnut, en kykene enää kontrolloimaan impulsseja ja tunnen olevani joku toinen

YTHS:n psykiatrin mukaan odotettavissa on jälleen siirto psykiatrian polille ja BPD-diagnoosin varmistaminen

Schwarzer Engel, lass mich fliegen wie noch nie

Tämä blogi alkaa olla jo kuollut
eikä se juurikaan hämmästytä, sillä niin olen minäkin
asiani ovat huonommin kuin pitkiin aikoihin
kenties huonommin kuin koskaan ennen

En pysty enää kirjoittamaan, sillä kaikki on niin tyhjää
katkenneita ajatuksia ja kadonnut keskittymiskyky

Marraskuussa tapasin tytön, jota tapailin vain hetken
Joulukuussa nelikymppisen naisen, joka oli helvetin sekaisin
ja aloitin neljä kuukautta kestäneen suhteen, jossa ei ollut mitään järkeä
ja joka päättyi kaikkea muuta kuin hyvin

Paniikkihäiriöni ja ahdistukseni ovat kasvaneet hallitsemattomiin mittasuhteisiin
neurologilta uusi diagnoosi: essentiaalinen vapina
Naapurini luuli minun muuttaneen pois, kun ei ollut nähnyt minua viikkoihin
Opinnot eivät ole edistyneet ja olen pian ongelmissa Kelan kanssa

Kun asunnosta poistuminen on lopulta mahdotonta
Voimakas vapina, puristus rinnassa, lisälyönnit ja jalat, jotka eivät kanna
Kun on helpompaa jäädä paikoilleen
pahentaa tilannetta tieten tahtoen ja tahtomattaan
kadota ennen sosiaalista kanssakäymistä vessaan ja vetää sekaisin lääkkeitä ja vodkaa
ja juoda myös iltaisin, jotta voisi nukahtaa

Kun ymmärtää, ettei tulevaisuutta ole
ettei ole enää sitä Viikkaa, jonka joskus tunsin

Sing me to sleep and then leave me alone

Pitkiin aikoihin en ole osannut kirjoittaa, en tiedä osaanko nytkään tai ylipäätään enää koskaan. Kun mikään ei ole muuttunut ja silti on, juuri niin kuin pelkäsin ja vielä pahemmin.

Heinäkuussa alkoivat jatkuvat ja runsaat lisälyönnit, jotka osoittautuivat Holterissa kammioperäisiksi ja kehittyivät nopeasti voimakkaammiksi rytmihäiriöiksi. Elo- ja syyskuu täyttyivät lukuisista sydänfilmeistä, verikokeista, ultrasta ja matkoista ambulanssilla keskussairaalaan, kun rytmi ei suostunut tasoittumaan itsestään. 

 

Tutkimuksista huolimatta mitään konkreettista ja varmaa ei ole vielä selvinnyt, mutta kyseessä on luultavasti enemmänkin toiminnallinen kuin rakenteellinen vika sydämessä. En ole voinut harrastaa liikuntaa kahteen kuukauteen, sillä lisälyöntisarjat ja vahva heikotus ilmenevät myös rasituksen aikana ja viittaavat siten vakavampaan ongelmaan. Ensi viikolla vuorossa rasitus-EKG ja minä pelkään tuloksia, pelkään enemmän kuin mitään juuri nyt.

Silmänpohjatarkastuksessa puolestaan paljastui, että lattice on ehtinyt levitä jälleen laajemmalle ja lähestyy vääjäämättä tarkan näön aluetta. Syy näkökenttäni laitamilla esiintyneeseen mustaan väreilyyn paljastui: lähemmäs puolet vasemman silmäni verkkokalvosta on täynnä uusia pyöröreikiä. Lääkäri laittoi pikaisen lähetteen keskussairaalan silmäyksikköön laserointia varten.

Vastaanoton jälkeen ryntäsin Terveystalon vessaan ja tuijotin verestäviä silmiäni peilistä. Olisin halunnut hajottaa kaiken kaiken kaiken ja itseni myös, kehoni joka on pettänyt minut ja jota kukaan ei voi auttaa. Me emme voi tehdä mitään muuta kuin parhaassa tapauksessa hidastaa kehityskulkua. Mutta se on liian nopea, aivan liian nopea. Minä tulen sokeutumaan ja pahinta on se, että voin ainoastaan odottaa. Opintojen edellyttämä valtava lukutaakka on haurastuttanut verkkokalvojani entisestään, enkä enää tiedä mitä minun tulisi tehdä.

Sydäntutkimukset. Laserointi. Lokakuun lopussa ruokatorven ph- ja painemittaus. Marraskuussa gastroskopia. Loppusyksystä kaulan suspektien imusolmukkeiden uusi ultraus ja mahdollisesti jatkotutkimukset. En ole ollut koskaan näin väsynyt, en koskaan. Itsemurha-ajatuksia on jälleen päivittäin, olen menettänyt kiinnostukseni kaikkeen, enkä pysty poistumaan asunnoltani juuri muualle kuin viereiseen kauppaan.

Opinnot eivät ole enää edistyneet, joten YTHS:n psykiatri kirjoitti sairauslomaa aluksi joulukuuhun asti. Humanististen tieteiden kandidaattia minusta ei tänä vuonna tule, ehkä ei koskaan. Kierrän kehää, aina vain kehää.

And re-establish laughter in the dolls house once again

Tämä blogi alkaa muistuttaa kuollutta ja samoin minä, kaikkien niiden kuukausien aikana kun olisin halunnut kirjoittaa ja samalla tuhota joka ainoan tekstin

kun olen maannut lattialla ja yrittänyt olla kuuntelematta niitä pakkoajatuksia, jotka ovat aina siellä, jotka eivät tukahdu lääkkeillä, alkoholilla tai niiden yhdistelmällä

tapa itsesi tapa itsesi tapa itsesi

hyppää hyppää hae veitsi tai hyppää

ja se olisi niin helppoa, parveke ja kahdeksas kerros, asfaltti

Kun olen huutanut isälleni puhelimessa, etten enää jaksa, enää en, että olen sairaampi ja yksinäisempi kuin koskaan ennen, en pysty puhumaan ihmisille, en käymään missään ottamatta lääkkeitä yli sallitun rajan, en osallistumaan kontaktiopetukseen, en keskittymään tenttikirjoihin saati muistamaan mitään, en aloittamaan esseiden kirjoittamista, en keräämään opintopisteitä samaa tahtia kuin muut, en ajattelemaan

Vihaan itseäni ikuisesti ja vielä senkin jälkeen, jos joudun nyt luovuttamaan ja tunnustamaan olevani oman setäni kopio, se jota joskus ennen häpesin, sekakäyttöä ja hoipertelua ja lattialle levinneitä pillereitä

Olen niin kiinni rauhoittavissa, etten selviä päivääkään niitä ilman, en edes ollessani yksin, en halunnut tätä, mitään tästä, olla mieleltäni täydellisen sairas ja vailla sitä, mitä kutsutaan elämäksi, myöntämään, että jos YTHS:n psykiatri päättää lopettaa rauhoittavien kirjoittamisen, minä tapan itseni

Mummi sai elokuun lopussa akuutin skitsofreniakohtauksen ja hänet vietiin ambulanssilla keskussairaalaan, jossa samalla todettiin sattumalta myös pitkälle levinnyt suusyöpä

ja kaikki on edennyt niin nopeasti, mummi ei pysty puhumaan, ei syömään ilman letkuja, ei mitään, ja kipujen lievitys on ainoa mitä voidaan enää tehdä

Enkä minä ole nähnyt mummia yli vuoteen, kaiken sen vuoksi mitä minä olen, sukulaisten mielestä on parempi niin, mummi ei hyväksyisi ja pahentaisin hänen oloaan vielä enemmän, enkä minä juuri ihmettele, sen jälkeen kun ajoin pääni kaljuksi on moni muukin ottanut minuun etäisyyttä

Olen pahoillani, niin helvetin pahoillani kaikesta.

I learn to reach inside your rib cage, flick a switch and you engage

Reumani on yllättäen pahentunut ja tavallaan osasin sitä kyllä odottaa, tiesin sen tapahtuvan joskus, sitten paljon myöhemmin, en nyt, en näin pian. Turvotuksen ja kivun vuoksi en pysty kunnolla kävelemään, tuntuu kuin lattian ja jalkapohjan välissä olisi jotakin ylimääräistä, punainen vesi-ilmapallo, jokaisella askeleella sattuu liikaa.

Varasin ajan päivystykseen ja lääkäri totesi, että varpaiden tyvinivelissä on akuutti tulehdus.  Hän ehdotti kortisonipiikkiä tai tulehduskipulääkkeitä, minä valitsin jälkimmäisen, vaikka meloksikaami ja refluksi ovat kaikkea muuta kuin hyvä yhdistelmä. Jos ne eivät auta kahdessa viikossa, on piikki pakollinen ja sen jälkeen mahdollisesti myös pysyvä reumalääkitys. Minä en halua. Lääkäri katsoi vääntyneitä nilkkojani ja sanoi, ettei tuo pahentunut virheasento tiedä todellakaan hyvää.

Kyllä minä olen sen huomannut, vaikeutuneen kävelyn ja jatkuvan väsymyksen, lihasspasmit ja nivelten jäykkyyden. Uudenlaisen kivun.

Kävin myös opiskelijaterveydenhuollossa, ihan kokeeksi vain, kerroin paniikkihäiriöstä ja hoidon keskeyttämisestä ja siitä kuinka en pysty olemaan ilman rauhoittavia. Sukulainen oli kehottanut minua etsimään vanhemman lääkärin, ne ovat helpommin taivuteltavissa, minä tein niin ja hän oli oikeassa:

Uusin Opamoxin. Mitä muuta kirjoitetaan?

Kun pyöräilin takaisin niistä juhlista ja elimistössäni kiersi liian monta milligrammaa rauhoittavaa, sitruunaboolia, siideriä, hedelmälikööriä ja ufo shottia, kaartelin puolelta toiselle ja ajattelin (ennen törmäämistäni liikennemerkkiin), miten mahtavaa olisi olla aina näin, katuvaloja ja pimeyttä ja jossakin kaiken keskellä minä, pienenä ja irrallisena, hetken vailla tarvetta muistaa.

You'd look away with x-ray eyes

En ole osannut kirjoittaa pitkiin aikoihin, en pysty enää rakentamaan ymmärrettäviä lauseita ja kokonaisuuksia. Ja minun pitäisi vielä aloittaa luovan kirjoittamisen opinnot, enkä tiedä yhtään mitä siitä kaikesta tulee.

Pelkään syyskuuta, pelkään ihmisiä, pelkään puhumista, pelkään sitä että joku puhuu minulle, pelkään rauhoittavien loppumista, pelkään reikiä verkkokalvoissani, pelkään syömistä ja syömättömyyttä, pelkään sitä etten jaksa.

Asun nyt Jyväskylässä, kerrostalon kahdeksannessa ja ylimmässä kerroksessa. Neliöitä on enemmän kuin edellisessä yksiössäni, minulla on tilava parveke (ja mahdollisuus hypätä tarvittaessa ilman epäonnistumisen pelkoa), erillinen keittiö ja vessa kylpyammeella.

Sain asunnon luultavasti puhtaasta säälistä, sillä äitini kertoi vuokranantajalle verkkokalvojen rappeumasta ja reumasta ja helvetti ties mistä. Verkkokalvojen rappeuma? Minun äitini sairastaa sitä ja hän on sentään 87-vuotias. Ja minä seisoin ovensuussa ja häpesin meitä kaikkia. Tulitte sitten koko perheen voimin? Ei, ei tuo ole minun isäni. Mutta ei sitä voinut sanoa, kun ne kaksi pysyivät hiljaa ja hymyilivät typerästi.

Käynnit syömishäiriöklinikalla päättyivät. En tiedä, jatkanko niitä enää täällä. Viimeisessä punnituksessa omahoitaja huomautti, että painoni on selkeästi pudonnut kesän aikana. Kenties onkin, en tosin huomaa peilissä suurtakaan muutosta. Vanhempieni mielestä näytän riutuneelta, mutta heidän kommentteihinsa ei voi täysin luottaa.

En jaksa tehdä mitään. Väsyttää niin paljon, että voisin huomaamattani nukahtaa huoneen nurkkaukseen, lattialle tai sängylle lukiessani kirjaa. Odotan vain aamuja, maitokahvia, maapähkinävoita ja Adventure Timesia. Pahimpia ovat iltapäivät. Kun on aivan yksin, eikä tunne ketään. Kun ei saa syödä, vaikka olisikin vielä nälkä.

He counts the green faces

Pelkään ettei tästä mitään tule, ei kesästä ei syksystä ei mistään koskaan ikinä. Kun joka toinen hetki haluaisi tappaa itsensä tai toivoisi että joku ajaisi päälle, puukottaisi selkään. Haluaisi iskeä keittiöveitsen vatsaan ja kaivaa kaiken paskan pois, rasvaa, liikaa rasvaa.

Ne kaksi sanoivat Sinun mahasi näyttää tukevammalta muuhun kroppaan verrattuna. Yritin olla välittämättä, sivuuttaa sen lauseen kuin sitä ei olisi ollutkaan. Mutta sen jälkeen en ole ajatellut mitään muuta, yhtään mitään muuta. Oksettava läskiläskiläski. Ja silti minä ahmin. Vähintään kerran viikossa. Vaikka tiedän, mitä myöhemmin tapahtuu.

Päähäni ei mahdu muuta kuin ruoka ja kalorit ja luvut vaa'alla. Omahoitaja sanoi, ettei tuollaisessa kunnossa jaksa opiskella. Kun mikään ei muutu, yhdeksän vuotta ja ei mitään. Henkisesti olen epävakaampi kuin koskaan aikaisemmin. Myös näköni on jälleen huonontunut, se tapahtuu nopeasti, aivan liian nopeasti. Lääketiede ei ehdi kehittyä riittävästi, jotta tätä tilannetta voitaisiin enää pelastaa. Minä pelkään pimeää. Joka päivä.

Mitä ne ajattelevat, jos minä olen syksyllä yhä täällä, en lähde vieläkään opiskelemaan? Häpeän itseäni, häpeän tätä kaikkea. En pysty katsomaan heitä silmiin.

But ask me why, and I'll spit in your eye

Sain varasijalta paikan Jyväskylän humanistiseen tiedekuntaan (taide ja kirjallisuus). Otin sen vastaan, mutta aloitan opiskelun vasta ensi vuonna. Juuri tällä hetkellä en olisi mitenkään jaksanut, en muuttoa, hakemuksia, tutustumista, lukemista ja kaikkea. Lisäksi hoitosuunnitelmat täällä ovat vielä melko kesken.

Haluan maalata ja kirjoittaa vielä yhden vuoden. Vaikka olisinkin luuseri. Mutta näin on minusta parempi.

I wanna smash the faces of those beautiful boys

En tiedä jaksanko enää pitää tätä blogia. Kirjoittaa aina vain samoja asioita, koska mitään muuta ei ole, koska mikään ei muutu.

Ahdistus on tällä hetkellä luultavasti pahempi kuin ikinä koskaan, en tahdo pystyä enää poistumaan asunnostani. Vihaan itseäni kaikin mahdollisin tavoin. Vääränlaisen laihduttamisen pilaamaa epäsopusuhtaista kehoa, jossa lihas on korvattu rasvalla, monta senttiä liian lyhyitä jalkoja, arpien peittämää ihoa ja kasvoja.

Vihaan sitä, että perinnöllisen geenivirheen vuoksi menetän pian loputkin seitinohuista hiuksistani. Näiden kanssa eläminen on ollut ja on nöyryyttävää. Ja peruukkia en halua. Jos olisin päänmuodoltani Sinead O'Connor, ei tässä olisikaan hätää. Mutta minä näyttäisin kaljuna todennäköisimmin venytetyltä Hercule Poirotilta.

Isä: "Kaljut naiset oksettavat minua."

Vihaan sitä, kuinka puistossa ja satamassa minun ohitseni juoksee treenattuja, laihoja ja pitkäsäärisiä tyttöjä, joilla on paksut, kiiltävät hiukset. Ne kaksi puhuivat jostakin kolmannesta kaveristaan, Siis ei se nyt varsinaisesti läski oo, mutta vois kyl VÄHÄN miettiä, et mitä laittaa suuhunsa... Ja minä olisin halunnut työntää molemmat alas aallonmurtajalta.

Myönnän, että minusta on tullut katkera ja säälittävä paska, mutta en vain enää jaksa seurata verkkokalvon rappeuman etenemistä, reumaa ja nivelten jatkuvaa turpoamista, syömisongelmia, dermatillomaniaa, ahdistusta ja pelkotiloja. Ja sitä yksinäisyyttä, joka satuttaa vielä enemmän kuin mikään muu.

Tukholman risteilyllä me lähinnä vain tappelimme äidin kanssa. Toisena iltana äiti sanoi, että minä olen itsekäs ja että hänen siskonsa oli sanonut samaa. Ja kun kysyin missä asiassa, hän vastasi etten anna hänen elää omaa elämää. Anna lähteä pois. Aloin itkeä, hävettää myöntää. Mutta en minä ole koskaan estänyt häntä lähtemästä, päinvastoin. Olen antanut ihmisten häipyä elämästäni ennenkin jäämättä ruikuttamaan perään.

Kilpikonna pääsi opiskelemaan Jyväskylään, minä en edes yrittänyt tarpeeksi. Olen täällä, aina vain täällä. Enkä osaa muuta kuin katsoa läpi Miyazakin animaatioita ja miettiä itsemurhaa joka päivä, joka tunti.

Sometimes I feel like I want to live far from the metropolis

Saan toistuvia ahdistuskohtauksia. Viime keskiviikkona minun oli jälleen pakko päästä pois ja pakenin kotiin. En pysty olemaan ihmisten seurassa, mutta en kestä myöskään sitä yksinäisyyttä joka on kiinni minussa. Se on kuin harmaa ja takkuturkkinen pieni eläin, joka roikkuu niskassani kaikilla neljällä käpälällään. Se ei päästä irti, koska sillä ei ole muita kuin minä ja minulla ei ole muita kuin se.

Minä en halua yhteishakua, en ennakkotehtäviä. Olen niin helvetin huono ihminen, etten halua opiskella, en tehdä töitä. Haluan vain kirjoittaa ja maalata. Kaukana kaikesta. Isä sanoi sinun pitää näytellä, esittää jotakin muuta kuin mitä olet. Muuten täällä ei pärjää. 

En minä osaa.

Ennen kuin

Vasta nyt minä uskalsin kertoa niille sairastavani verkkokalvon rappeumaa. Vaikka en vieläkään suullisesti. Mutta silti. En minä tiedä miksi se on niin vaikeaa, ehkä se on häpeä tai jotakin mikä muistuttaa sitä.

Joudun olemaan jälleen poissa tunneilta, eivät minun silmäni kestä piirtämistä, eivät kirjoittamista, eivät edes luentoja, eivät yhtään mitään. Se tunne on aina yhtä paha, se ettei voi päättää enää itse omasta elämästään. Kun se on tehty jo valmiiksi.

Kouristus

Minun pitäisi saada oma kone kahden viikon sisällä, jollei tule mitään ongelmia. Kuluneen puolentoista kuukauden aikana olen vain lukenut lukenut ja lukenut, käynyt säälittävän epäsäännöllisesti lenkillä, keittänyt liikaa kahvia ja kärsinyt huomattavan korkeasta verenpaineesta. Asunnossani ei ole edes tv:tä, mikä tarkoittaa luopumista piirretyiden katsomisesta, mikä taas puolestaan tappaa minut.Öisin valvon ja kuuntelen jääkaapin hurinaa, joka muistuttaa enemmänkin sarjatuliasetta. Jos se hajoaa, siirryn säilykkeisiin.

Olen ehkä hyvin laiska ja velvollisuudentunnoton ja kamala ihminen, mutta minun on pakko myöntää, etten jaksaisi käydä kansanopiston ohella töissä. Vaikka opiskelu siellä onkin kevyttä verrattuna yliopistoihin tai ammattikorkeakouluihin. Vaikka olenkin ollut kaksi vuotta tekemättä mitään.

Minut on vain ilmeisesti jaettu osiin, joista jotkut ovat käyttökelpoisia ja toiset eivät. Jälkimmäisiin kuuluvat silmät, joiden näkökyky muuttuu vähitellen yhä sumeammaksi, kuva on alkanut jo vääristyä huolestuttavasti, en tunnista ihmisiä kuin vasta muutaman askeleen päästä. Toinen on pää tai hienommin ilmaistuna henkinen kapasiteetti. Se on ongelma, joka tekee kaikesta muustakin ongelman.

Ehkä palaan ensi kevään jälkeen takaisin entiseen epäelämääni. Siinäkin oli oma viehätyksensä. Hyvin vähäinen tosin.

Olen hukassa I'm lost Ich bin verloren

Piirrän piirrän piirrän, mutta tuntuu että mikään ei riitä, jos olisin aloittanut harjoittelun jo ensimmäisenä välivuotena, ei olisi näin suurta epävarmuutta. Tyhmä minä. Kaikkiin välineisiin on kulunut valtavasti isäni rahoja, jos lennän ulos jo ensimmäisen vaiheen jälkeen, en kehtaa enää palata kotiin.

Uin ehkä Gotlantiin. Muutan Huvikumpuun ja pakoilen poliiseja. Tulevaisuus. Se vaikuttaa aina yhtä loistavalta.

Torstaina oli silmänpohjatarkastus, heikot alueet verkkokalvoissa ovat yhtä heikkoja kuin ennenkin, mutta uusia reikiä ei kaiketi ole. Lääkäri ei tosin vaivautunut katsomaan kolmipeililasilla, jolla olisi nähnyt tarkemmin, uusi aika sovittiin vuoden päähän.

Vuoden? Ja vielä maaliskuussa tilanteeni oli erään lääkärin mielestä niin vakava, että voisin sokeutua hetkenä minä hyvänsä, jos verkkokalvoa ei välittömästi laseroitaisi. En tiedä, ketä pitäisi uskoa.

Ravitsemusterapia loppui.

Rakastan Peppiä. 
Toinen on Peppermint Patty. 
Rakastan pisamia.

Vaikka olen hereillä

Helvetistä on monia muunnelmia ja jollen erehdy, tämä on niistä yksi. Rahat ovat loppuneet kokonaan, edes koirille ja hevoselle ei ole mitään ruokaa, tämä on jo eläinrääkkäystä. Neksu vinkuu ja sillä on surulliset silmät, vihaan itseäni, vihaan meitä kaikkia. Tekisi mieli antaa nimetön ilmianto viranomaisille.

Jos minulla olisi yhtään enemmän rohkeutta, tappaisin itseni nyt. Olen tulossa hulluksi ja näen sairaita unia. Aivot ovat kosmisen liukenemisen tilassa ja teen pian jotain typerää. Ehkä tämä kaikki onkin unta, ehkä olenkin appelsiini ja voisin vieriä alas katolta, pum pum pum.

En osaa enää pelätä.

Kieltää kaiken

Luulin jo päässeeni chew'n spitistä jotakuinkin eroon, mutta kuinkas sitten kävikään, yhtenä päivänä puoli litraa nougatjäätelöä, toisena loput, kolmantena kuusi pannukakkua. Vatsaan on kertynyt ilmaa, löystynyt leukanivel pitää epäilyttävää rusahtelua ja loksahtaa pahimmassa tapauksessa vielä irti.

Äiti sanoo, että sinä näytät niin laihalta. Mutta kun ei se ole totta, ei alkuunkaan.

Piirtäminen vie minulta järjen, raivostuttaa myöntää itselleen etteivät lahjat ja kärsivällisyys riitä, minä vihasin kuvaamataidon tunteja jo ala-asteella, kaikkia niitä typeriä töitä, opettajan kiertelyä pöytien ympärillä, sitä että olin aina hitain. Sitä että minua täytyi odottaa. Helvetti.

Pitäisi pysytellä kirjoittamisessa, sitä minä haluan tehdä, voisin myös käsikirjoittaa animaatioita mutten ikinä piirtää tai mallintaa. Voi miten fiksua olikaan hakea juuri sille alalle. Mutta minulla on kuitenkin suunnitelma B, se vaatii rahaa ja sen nimi on Katoamistemppu.

Varo avoimia ikkunoita

Tämä alkaa olla turhauttavaa, silmänpohjatutkimuksen suoritti joku uusi lääkäri jolla oli jälleen uudet mielipiteet, ei laseroida vielä, odotetaan kuukausi. Selvä? Ylilääkärin mukaan taas polilla vallitsee nykyisin yhteinen politiikka siitä, että heikot alueet vahvistetaan ennen kuin varsinaisia reikiä ehtii syntyä. Mutta se politiikka nähtävästi hieman vaihtelee joka valkotakin kohdalla.

Edellisen lääkärin (sen ulkomaalaisen) mielestä vasen verkkokalvoni olisi pitänyt laseroida välittömästi, sillä muutoin kudos saattaisi revetä kokonaan ja silloin kun sitä vähiten odottaa, luonnollisesti.

Olin ottanut lääkecocktailin aivan turhaan, nuokuin tuolissani ja hymyilin lammasmaisesti vaikka oikeastaan ei hymyilyttänyt yhtään, lääkäri sanoi ääneen sen minkä minäkin tiesin:

Laseroidaan niitä heikkoja alueita tai ei, kyseisiin kohtiin verkkokalvossasi tulee todennäköisesti joka tapauksessa repeämiä.

Ei tässä ole mitään järkeä.

Myös näköni on jälleen huonontunut, en erottanut enää edes kolmatta riviä, kirjaimet olivat epäselviä mustia tahroja tai ehkä ne olivatkin numeroita, en minä tiedä.

Kun haluaisin piirtää ja kirjoittaa, tehdä sarjakuvia ja satukuvituksia, ohjata animaatioita,

mutta tieto siitä että ei ehdi

voisin rikkoa tavaroita ja repiä tapetit vaaleista seinistä joissa kosteusvauriot kiemurtelevat vihertävinä mannerkarttoina, olla itse vaurio. Mutta se kaikki on jossakin sisälläni odottavana ja mykkänä, minä en saa sitä ulos.

Seuraavassa elämässä olen vesinokkaeläin

Tussiterät ovat masentavia, koko paperi täynnä leviäviä mustetahroja ja samoin pöytä, vika on ehkä minussa mutta olkoot, minä luovutan.

Myyjä yritti vakuuttaa minua, tämä on ehdoton ostos, tätä terää kaikki sarjakuvataiteilijat käyttävät, ja paskat, pidän enemmän siveltimistä. Vaikka se onkin vaikeampaa ja minun käteni tärisevät aina liikaa. Kofeiinisyndrooma.

Lauantaina olen vuoden vanhempi, mutta näytän yhtä pennulta kuin aina ennenkin, puren samanlailla alahuultani kun ajattelen ja nauran kuin Vili Vilperi. Kertakaikkisesti.

Paino on ehkä hieman laskenut tai sitten ei, kaikki vaa'at näyttävät eri lukuja eikä mikään niistä ole erityisen miellyttävä, jokainen alkaa väärällä numerolla.

Huomenna ilmestyvät Turun taideakatemian ennakkotehtävät ja minua pelottaa että ne ovat liian vaikeita tai että en keksi mitään tai että aika loppuu kesken tai että laserhoidon jälkeen en pysty enää piirtämään. Jos olen täällä vielä ensi vuonnakin.

Polttomerkki

Eilinen oli niitä viimeisiä kertoja, kun me kolme Houdinia olemme vielä yhdessä, Kilpikonna lähtee maahan jossa kävellään ylösalaisin ja Elvis aikoo myöhemmin Venäjälle, itsestäni en tiedä mitään. Äiti karkaa Kanadaan 'kunhan Viikan asiat ovat ensin järjestyksessä', isä jää taloon jonka katto ropisee vähitellen alas. Ja koirat ja hevonen joka yskii jo liikaa.

Minä olen päättänyt unohtaa runot ja tarinat, jatkaa kirjoittamista vasta sitten kun osaan tehdä sen oikein, se ei ole nyt eikä huomenna eikä ehkä koskaan. En lähetä kokoamiani tekstejä kustantajille kuten aikaisemmin suunnittelin, niitä on liian vähän ja niissä on liian vähän.

Olen tehnyt ennakkotehtäviä ja pelännyt pahinta, jo kolmen päivän piirtäminen on saanut silmäni niin kipeiksi että niiden liikuttaminen sattuu. Näkökentän rajoille eksyy varjoja ja kirkkaita välähdyksiä, heikolle alueelle on tullut luultavasti uusi repeämä, pitäisi soittaa polille.

Jos minun silmäni eivät kestä edes tätä, niin miten ne kestävät neljän vuoden opiskelun ja animaattorin työn? Joskus tämä tuntuu pahalta unelta, sellaiselta jossa irtoavat puolet hampaista tai kieli katkaistaan tai amputoidaan raaja, niistä herää ja kaikki onkin ennallaan, sänky pöytä seinät ja verhojen takana valo. Mutta tämä on erilaista.

Ei saisi mutta minä pelkään silti, 

jos joskus herään ja kaikki onkin pimeää.

Minä en pelkää mitään

En tiedä mikä siinä on etten koskaan osaa päättää, en ainakaan oikein, enkä minä tiedä kuinka kauan jaksan olla vahva, jos sitä kestääkin vain muutaman päivän tai vielä vähemmän.

Koska epävarmuus ja kaikki. 

En ole lainkaan vakuuttunut siitä, onko minusta opiskelemaan aamusta iltaan ja käymään samalla töissä, jos opintotuki ei riitä (ja eihän se riitä?) ja työttömistä vanhemmista ei ole juurikaan apua. Ja mistä saan rahaa lääkkeisiin ja lääkärikäynteihin, missä käyn jatkossa silmänpohjakontrollissa ja kun kaikkea pitäisi hankkia eikä minulla ole mitään valmiiksi ja kun. En tiedä.

Ja äidin kanssa ei voi edes puhua, En minä jaksa nyt keskustella näistä asioista, ehkä joskus myöhemmin, mutta ei tässä ole enää montaakaan kuukautta syksyyn. Jos edes pääsen mihinkään. Todennäköisesti en, sillä en ole hyvä piirtämään ilman mallia, aikaa on vähän, isältä peritty synnynnäinen hitaus ja pääsykoetilanne on kamala.

Anteeksi että olen niin. Viikka.

Ei minulla ole sanoja vieläkään, mutta

Käynnit reumapolilla päättyvät, sillä tarvetta jatkotutkimuksiin ei enää ole. En tarvitse myöskään fysioterapiaa. Lopullisena diagnoosina siis Raynaud'n syndrooma ja jokin epämääräinen reumasairaus, jonka kanssa minun pitäisi selviytyä kuitenkin ilman lääkkeitä. (Verikokeiden mukaan reumafaktorini on 26, kun sen tulisi olla alle 15.)

Jatkossa vältettävä kylmyyttä, alkoholia, tupakointia jota en harrasta ja tupakoivaa seuraa, mikä on tosin mahdotonta. Eikä se minua edes häiritse.

He olivat tyytyväisiä siitä että olen lisännyt liikuntaa: päivittäin yli tunnin kävelylenkki, neljä kertaa viikossa lihaskuntotreeni ja kolme kertaa aerobiccia tms. Oikeastaan tuntuu hieman hassulta, että saisin syödä vuorokaudessa päälle 1800 kaloria ja laihtua silti puoli kiloa viikon aikana.

Mutta syön kuitenkin 2000 tai enemmän, sillä en jaksa enää laihduttaa, se on typerää eikä johda mihinkään muuhun kuin kolmen tai useamman päivän ahmimisputkiin. Ja sitä paitsi haluan kasvattaa lihaksiani. On jokseenkin surkuhupaisaa, että jotkut kuvittelevat saavansa lihaksikkaan vartalon yhdistämällä kitudieetin ja treenaamisen, vaikka vaikutushan on juuri päinvastainen.

Lääkärin mielestä olin enemmän läsnä kuin aikaisemmin, hymyilin ja nauroin ja vaikutin kuulemma iloisemmalta. Itse en osaa oikein sanoa tuosta mitään, mutta tiedän vain etten halua enää pitkittää tätä viisi vuotta kestänyttä kierrettä.

"Sinä olet selvinnyt tämän talven yli ja tiedän että selviät jatkossakin."