But I caught the darkness baby, and I got it worse than you

Aion tappaa itseni tulevana syntymäpäivänäni.
Kiitokset kaikille teille, jotka olette lukeneet blogiani.

I started running, and the concrete turned to sand

Yli puoli vuotta jatkuvaa kipua ja aristusta oikealla alavatsassa, kouristelua, pahoinvointia, anemiaa, verenvuotoa, limaa, tuskaisuutta heti syömisen jälkeen

ja vasta nyt (kymmenien lääkärikäyntien jälkeen) epäilys jostain vakavammasta, suolistosyövästä tai Crohnin taudista ja lähete kolonoskopiaan

Äidillä on paksusuolensyövän esiaste ja isän isoisä kuoli suolistosyöpään ja hänellä oli täsmälleen samanlaiset oireet kuin minulla, joten perinnöllistä alttiutta ei voi sivuuttaa

Suurimman osan ajasta makaan sängyssäni kippurassa taukoamattomien kipujen takia, enkä pysty olemaan jalkeilla kovin kauaa ilman voimakasta huimausta ja rytmihäiriöitä

Voimani ovat loppu, olen täysin kuollut sisältäpäin, eikä minulla ole jäljellä muuta kuin jatkuvat fyysiset ja henkiset kivut, vankilaksi muuntunut yksiö ja totaalinen velkahelvetti

Jos ja kun tähystyksessä löytyy jotain - ja viimeistään silloin - olen päättänyt hirttää itseni ja viiltää varmuuden vuoksi myös reisivaltimot poikki

En halua olla täällä enää

"And, increasingly, I find myself fixing on that refusal to pull back. Because I don't care what anyone says or how often or winningly they say it: no one will ever, ever be able to persuade me that life is some awesome, rewarding treat. Because, here's the truth: life is catastrophe. The basic fact of existence - of walking around trying to feed ourselves and find friends and whatever else we do - is catastrophe. Forget all this ridiculous 'Our Town' nonsense everyone talks: the miracle of a newborn babe, the joy of one simple blossom, Life You Are Too Wonderful To Grasp, &c. For me - and I'll keep repeating it doggedly till I die, till I fall over on my ungrateful nihilistic face and am too weak to say it: better never born, than born into this cesspool. Sinkhole of hospital beds, coffins, and broken hearts. No release, no appeal, no "do-overs" to employ a favored phrase of Xandra's, no way forward but age and loss, and no way out but death." -Donna Tartt, Goldfinch

But we are like broken instruments, twisted up and wheezing out the runnels

Psykiatri kysyi puhelimessa lääkityksen vaikutuksesta ja sanoin, etten voi todellakaan hyvin
Hän vastasi vain "jaa" ja puhelun päätteeksi iski luurin korvaan kesken lauseen
Edellinen psykiatrinen sairaanhoitaja lopetti työnsä joulukuun alussa ja ketään ei ole tullut hänen tilalleen tai vaihtoehtoisesti minut on unohdettu

Vaikkei niistä käynneistä ole koskaan mitään hyötyä ollutkaan, aina samat kysymykset, vaivihkainen vilkuilu seinällä olevaan kelloon ja sarja kiusaantuneita hiljaisuuksia

Vihaan jatkuvia kipuja, vihaan sitä miten ne kuitataan järjestään mielenterveysongelmilla, vihaan yksinäisyyttä, vihaan läpitunkevaa hiljaisuutta joka kasvaa vähitellen korviavihlovaksi huudoksi, vihaan kaikkia niitä valintoja joita olen tehnyt ja niitä jotka olen jättänyt tekemättä, vihaan tekoja jotka ovat satuttaneet muita ja samalla myös minua, vihaan itseäni läpikotaisin, vihaan sitä miten paljon toivoisin että joku pitäisi minusta edes hetken kiinni

But can you see this opposition comes rising up sometimes?

Päivä päivältä impulssien kontrollointi on yhä vaikeampaa ja tiedän, että hetken kuluttua mitään kontrollia ei enää ole

Olen painanut keittiöveistä lujaa ranteitani vasten ja halunnut viiltää auki kaiken kaiken, iskeä terän vatsaani niin monta kertaa kuin vain pystyn, antaa ahdistuksen, yksinäisyyden, pelon, pahoinvoinnin ja itsevihan vuotaa viimein ulos

Ei ole ketään, kelle puhua
Enkä edes osaisi puhua
Olen eristäytynyt täydellisesti ja viettänyt lähes kuusi kuukautta kokonaan yksin
En halua enää tavata ihmisiä, en aiheuttaa kenellekään enempää pahaa oloa

Kuten olen tehnyt, joko pelkästään olemalla minä tai tietämättäni tai toimimalla tavalla, joka on vaikuttanut aluksi oikealta, mutta osoittautunut täysin päinvastaiseksi

Alkoholia en ole juonut neljään kuukauteen, enkä tule juomaan enää koskaan
Jatkossa en tule juomaan tai syömään paljoa muutakaan, sillä kaikki aiheuttaa voimakasta vatsakipua tai nousee takaisin ylös
Tähystyksessä havaittiin huomattavasti löystynyt ja toimimaton mahaportti sekä alkava palleatyrä, josta ei vielä vuosi sitten ollut mitään merkkejä
Kirurgi ei suosittele minun tapauksessani leikkausta ja lääkehoidollakaan ei saada vastetta

Kahden vuoden oireilun jälkeen myös munuaisiani alettiin tutkia viimein tarkemmin ja niiden todettiin toimivan vaillinaisesti, konsentrointikyky on 2-4-vuotiaan lapsen tasolla
Lääkärin mukaan vaihtoehtoja on kaksi: munuaisten vajaatoiminta tai aivolisäkkeen häiriö/kasvain

Olen yrittänyt jaksaa, mutta en kykene siihen enää

I think you're crazy, maybe

Halusin vain tulla kertomaan, että olen yhä elossa
Vaikka en toivoisi sen olevan niin ja tavallaan se ei olekaan

Tällaista tyhjyyttä ei ole ollut vielä koskaan aiemmin
en osaa enää lainkaan hymyillä, en tehdä mitään, kaikki on sumuista
En ole tavannut muita ihmisiä kohta neljään kuukauteen,
paitsi sairaaloissa, jotka ovat niitä harvoja paikkoja, joissa olen viettänyt aikaani

Viikko sitten jalastani poistettiin kasvain
Ensi viikolla on jälleen pään magneettikuvaus, sillä neurologi haluaa varmistaa, ettei pahentuneen huimauksen taustalla ole kuitenkin MS-tauti tai aivokasvain

Olen syönyt ahdistukseeni liikaa ja liian usein, painoni on noussut useita kiloja keväästä ja pääni ei kestä sitä tämän kaiken muun lisäksi

Koko kesän onnistuin välttelemään erästä ihmistä, jota minun ei olisi ikinä pitänyt tavata ja jota en olisi ikinä edes halunnut tavata

Kunnes viikon alussa törmäsin häneen ja jo yksi ainoa lause sai minut voimaan pahoin.

And the truth is stranger than my own worst dreams

Olen ollut pitkään kadoksissa, niin tämän blogin puolella kuin kaikkialla muuallakin.

Ongelmani ovat tasaisesti pahentuneet ja toissapäivänä minulla diagnosoitiin viimein myös PTSD. Henkinen jaksaminen on totaalisesti loppu, en jaksa seurata näitä vuosia jotka ovat toistensa toisintoja, en kykene elämään itseni kanssa, enkä kenenkään muun. Satutin pahasti erästä ihmistä, jota todella rakastin ja josta välitin hyvin paljon, vaikka en osannut sitä koskaan näyttää oikealla tavalla.

Tämä tulee olemaan viimeinen merkintä, jota kukaan ei luultavasti enää lue. Aion tappaa itseni.

Kill me, but screw me first

Kun olen kääntänyt katseeni pois hukatuista minuuteista, sanoista jotka pyyhin pois jokaista puolihuolimatonta sakaraa myöten, kunnes jäljelle jää vain tarpeettomia pisteitä ja pilkkuja, irrallisia tavuja joita kukaan ei kaipaa tai järjestä uudelleen

Kun vodka on liuottanut ajatuskarttani kartoittamattomuudeksi, kun olen kadottanut koordinaatit lopullisesti ja samoin ruumiinjäsenteni hataran yhteyden, kun kolhin itseäni sivumennen ovenpieliin ja toivon että olisi joku, joka pitäisi hetken kiinni silloin kun en itse osaa, jolle kelpaisin edes yhdeksi yöksi

Joka ei sanoisi minun olevan ruma, joka ei työntäisi minua vähitellen syrjään, joka ei repisi esiin lukemattomat puutteeni ja päättäisi kaikkea yhteen viestiin:
pysyn huomattavasti paremmin tasapainossa ilman sun kaltaista ihmistä

Mutta ei sellaista ole, ei ole koskaan ollut ja ei tule olemaan

Kun on viimein myönnettävä olevansa täydellisen yksin ja pahemmin sekaisin kuin mitä uskalsin odottaa, kun on pidettävä itsensä väkivalloin parvekkeen kaiteiden sisäpuolella tai estettävä omia käsiään viiltämästä vatsaa auki, kun on tunnustettava kykenemättömyytensä jatkaa opintoja ja jäätävä paikoilleen kuten aina ennenkin

Tämä ahdistus ja tyhjyys ovat jotain, millä ei ole nimeä ei silmiä ei suuta
Minä katselen kehoani ulkopuolelta, enkä saa siitä otetta, en muutettua sen kiertorataa, en pysty luottamaan siihen eikä se minuun, en pysty luottamaan kehenkään

Kuluneiden kuukausien aikana olen tuhlannut satoja ja jälleen satoja euroja vaatteisiin, alkoholiin ja tavaroihin, joita en olisi tarvinnut, joita en olisi ehkä edes halunnut, en kykene enää kontrolloimaan impulsseja ja tunnen olevani joku toinen

YTHS:n psykiatrin mukaan odotettavissa on jälleen siirto psykiatrian polille ja BPD-diagnoosin varmistaminen

Schwarzer Engel, lass mich fliegen wie noch nie

Tämä blogi alkaa olla jo kuollut
eikä se juurikaan hämmästytä, sillä niin olen minäkin
asiani ovat huonommin kuin pitkiin aikoihin
kenties huonommin kuin koskaan ennen

En pysty enää kirjoittamaan, sillä kaikki on niin tyhjää
katkenneita ajatuksia ja kadonnut keskittymiskyky

Marraskuussa tapasin tytön, jota tapailin vain hetken
Joulukuussa nelikymppisen naisen, joka oli helvetin sekaisin
ja aloitin neljä kuukautta kestäneen suhteen, jossa ei ollut mitään järkeä
ja joka päättyi kaikkea muuta kuin hyvin

Paniikkihäiriöni ja ahdistukseni ovat kasvaneet hallitsemattomiin mittasuhteisiin
neurologilta uusi diagnoosi: essentiaalinen vapina
Naapurini luuli minun muuttaneen pois, kun ei ollut nähnyt minua viikkoihin
Opinnot eivät ole edistyneet ja olen pian ongelmissa Kelan kanssa

Kun asunnosta poistuminen on lopulta mahdotonta
Voimakas vapina, puristus rinnassa, lisälyönnit ja jalat, jotka eivät kanna
Kun on helpompaa jäädä paikoilleen
pahentaa tilannetta tieten tahtoen ja tahtomattaan
kadota ennen sosiaalista kanssakäymistä vessaan ja vetää sekaisin lääkkeitä ja vodkaa
ja juoda myös iltaisin, jotta voisi nukahtaa

Kun ymmärtää, ettei tulevaisuutta ole
ettei ole enää sitä Viikkaa, jonka joskus tunsin

Sing me to sleep and then leave me alone

Pitkiin aikoihin en ole osannut kirjoittaa, en tiedä osaanko nytkään tai ylipäätään enää koskaan. Kun mikään ei ole muuttunut ja silti on, juuri niin kuin pelkäsin ja vielä pahemmin.

Heinäkuussa alkoivat jatkuvat ja runsaat lisälyönnit, jotka osoittautuivat Holterissa kammioperäisiksi ja kehittyivät nopeasti voimakkaammiksi rytmihäiriöiksi. Elo- ja syyskuu täyttyivät lukuisista sydänfilmeistä, verikokeista, ultrasta ja matkoista ambulanssilla keskussairaalaan, kun rytmi ei suostunut tasoittumaan itsestään. 

 

Tutkimuksista huolimatta mitään konkreettista ja varmaa ei ole vielä selvinnyt, mutta kyseessä on luultavasti enemmänkin toiminnallinen kuin rakenteellinen vika sydämessä. En ole voinut harrastaa liikuntaa kahteen kuukauteen, sillä lisälyöntisarjat ja vahva heikotus ilmenevät myös rasituksen aikana ja viittaavat siten vakavampaan ongelmaan. Ensi viikolla vuorossa rasitus-EKG ja minä pelkään tuloksia, pelkään enemmän kuin mitään juuri nyt.

Silmänpohjatarkastuksessa puolestaan paljastui, että lattice on ehtinyt levitä jälleen laajemmalle ja lähestyy vääjäämättä tarkan näön aluetta. Syy näkökenttäni laitamilla esiintyneeseen mustaan väreilyyn paljastui: lähemmäs puolet vasemman silmäni verkkokalvosta on täynnä uusia pyöröreikiä. Lääkäri laittoi pikaisen lähetteen keskussairaalan silmäyksikköön laserointia varten.

Vastaanoton jälkeen ryntäsin Terveystalon vessaan ja tuijotin verestäviä silmiäni peilistä. Olisin halunnut hajottaa kaiken kaiken kaiken ja itseni myös, kehoni joka on pettänyt minut ja jota kukaan ei voi auttaa. Me emme voi tehdä mitään muuta kuin parhaassa tapauksessa hidastaa kehityskulkua. Mutta se on liian nopea, aivan liian nopea. Minä tulen sokeutumaan ja pahinta on se, että voin ainoastaan odottaa. Opintojen edellyttämä valtava lukutaakka on haurastuttanut verkkokalvojani entisestään, enkä enää tiedä mitä minun tulisi tehdä.

Sydäntutkimukset. Laserointi. Lokakuun lopussa ruokatorven ph- ja painemittaus. Marraskuussa gastroskopia. Loppusyksystä kaulan suspektien imusolmukkeiden uusi ultraus ja mahdollisesti jatkotutkimukset. En ole ollut koskaan näin väsynyt, en koskaan. Itsemurha-ajatuksia on jälleen päivittäin, olen menettänyt kiinnostukseni kaikkeen, enkä pysty poistumaan asunnoltani juuri muualle kuin viereiseen kauppaan.

Opinnot eivät ole enää edistyneet, joten YTHS:n psykiatri kirjoitti sairauslomaa aluksi joulukuuhun asti. Humanististen tieteiden kandidaattia minusta ei tänä vuonna tule, ehkä ei koskaan. Kierrän kehää, aina vain kehää.

Why are you still dressed in your mourning suit

Eilen illalla äidiltä tuli viesti: Neksu nukkui pois 19:23. Rakas Viikka, mä en tiedä, mitä sanoa. Enkä minäkään tiedä. Neksu oli minulle korvaamaton ystävä ja itse asiassa ainut ystävä monta vuotta. Ja rakkauteni eläimiin on ylittänyt aina kymmenkertaisesti sen, mitä olen pystynyt ihmisiä kohtaan ikinä tuntemaan. Viime viikolla Neksulle kehittyi yllättäen kohtutulehdus, jota ei voinut hoitaa leikkauksella korkean iän tähden. Ja antibiootit eivät riittäneet avuksi.

Tänään kävin YTHS:n erikoislääkärin luona pitkittyneiden kurkkuoireiden ja säryn vuoksi. Hän kokeili kaulaani ja näytti huolestuneelta. Päänkiertäjälihaksen tuntumasta löytyi todella suuri imusolmuke, toinen niskasta. Molempien tutkiminen aloitetaan välittömästi: ensin labrakokeet ja niiden jälkeen todennäköisesti koepalat. Ja koska mitään tulehdusta ei ilmeisesti ole, imusolmukesyövän mahdollisuus on melko vahva.

Kyllä minä olen osannut tätä odottaa, sillä Sjögrenin syndrooma nostaa lymfooman riskin 40-kertaiseksi. Ja kaksi vuotta sitten kaulassani havaittiin suurentunut imusolmuke, jota olisi pitänyt nähtävästi seurata. Aiemmista tiedoista huolimatta olin kuitenkin vähällä romahtaa vastaanotolla täysin. Kun en enää vain jaksaisi. En tätä, en yhtään mitään.

Huomenna syntymäpäivä ja ensimmäiset verikokeet. Hyvää syntymäpäivää Viikka.

What doesn't kill you, makes you wish you were dead

Mummi kuoli keskiviikkoiltana. Syöpä levisi kahdessa kuukaudessa valtavalla nopeudella, eikä tämä vieläkään tunnu todelliselta. Ei mikään tunnu. Hautajaiset ovat jouluna ja minua ahdistaa mennä paikalle, ahdistaa näyttää kaikki ne tunteet, joita yritän aina padota ja tukahduttaa mahdollisimman pitkään. Lääkkeillä ja alkoholilla ja ahmimisella ja ihoni tuhoamisella. Kun tekisi mieli vain huutaa ja huutaa ja huutaa.

Väsyttää liikaa, en jaksa enää keskittyä luennoilla tai lukea tai kirjoittaa tai keskustella tai yhtään mitään. Opintopisteitä ei ole kertynyt koko syksyn ajalta vielä ainuttakaan ja odotankin vain, milloin Kela ottaa minuun yhteyttä. Myös psykiatri oli huolissaan siitä, etten ole osoittanut edistymistä juuri minkään suhteen. Tämä oli kai sitten tässä.

And re-establish laughter in the dolls house once again

Tämä blogi alkaa muistuttaa kuollutta ja samoin minä, kaikkien niiden kuukausien aikana kun olisin halunnut kirjoittaa ja samalla tuhota joka ainoan tekstin

kun olen maannut lattialla ja yrittänyt olla kuuntelematta niitä pakkoajatuksia, jotka ovat aina siellä, jotka eivät tukahdu lääkkeillä, alkoholilla tai niiden yhdistelmällä

tapa itsesi tapa itsesi tapa itsesi

hyppää hyppää hae veitsi tai hyppää

ja se olisi niin helppoa, parveke ja kahdeksas kerros, asfaltti

Kun olen huutanut isälleni puhelimessa, etten enää jaksa, enää en, että olen sairaampi ja yksinäisempi kuin koskaan ennen, en pysty puhumaan ihmisille, en käymään missään ottamatta lääkkeitä yli sallitun rajan, en osallistumaan kontaktiopetukseen, en keskittymään tenttikirjoihin saati muistamaan mitään, en aloittamaan esseiden kirjoittamista, en keräämään opintopisteitä samaa tahtia kuin muut, en ajattelemaan

Vihaan itseäni ikuisesti ja vielä senkin jälkeen, jos joudun nyt luovuttamaan ja tunnustamaan olevani oman setäni kopio, se jota joskus ennen häpesin, sekakäyttöä ja hoipertelua ja lattialle levinneitä pillereitä

Olen niin kiinni rauhoittavissa, etten selviä päivääkään niitä ilman, en edes ollessani yksin, en halunnut tätä, mitään tästä, olla mieleltäni täydellisen sairas ja vailla sitä, mitä kutsutaan elämäksi, myöntämään, että jos YTHS:n psykiatri päättää lopettaa rauhoittavien kirjoittamisen, minä tapan itseni

Mummi sai elokuun lopussa akuutin skitsofreniakohtauksen ja hänet vietiin ambulanssilla keskussairaalaan, jossa samalla todettiin sattumalta myös pitkälle levinnyt suusyöpä

ja kaikki on edennyt niin nopeasti, mummi ei pysty puhumaan, ei syömään ilman letkuja, ei mitään, ja kipujen lievitys on ainoa mitä voidaan enää tehdä

Enkä minä ole nähnyt mummia yli vuoteen, kaiken sen vuoksi mitä minä olen, sukulaisten mielestä on parempi niin, mummi ei hyväksyisi ja pahentaisin hänen oloaan vielä enemmän, enkä minä juuri ihmettele, sen jälkeen kun ajoin pääni kaljuksi on moni muukin ottanut minuun etäisyyttä

Olen pahoillani, niin helvetin pahoillani kaikesta.

I learn to reach inside your rib cage, flick a switch and you engage

Reumani on yllättäen pahentunut ja tavallaan osasin sitä kyllä odottaa, tiesin sen tapahtuvan joskus, sitten paljon myöhemmin, en nyt, en näin pian. Turvotuksen ja kivun vuoksi en pysty kunnolla kävelemään, tuntuu kuin lattian ja jalkapohjan välissä olisi jotakin ylimääräistä, punainen vesi-ilmapallo, jokaisella askeleella sattuu liikaa.

Varasin ajan päivystykseen ja lääkäri totesi, että varpaiden tyvinivelissä on akuutti tulehdus.  Hän ehdotti kortisonipiikkiä tai tulehduskipulääkkeitä, minä valitsin jälkimmäisen, vaikka meloksikaami ja refluksi ovat kaikkea muuta kuin hyvä yhdistelmä. Jos ne eivät auta kahdessa viikossa, on piikki pakollinen ja sen jälkeen mahdollisesti myös pysyvä reumalääkitys. Minä en halua. Lääkäri katsoi vääntyneitä nilkkojani ja sanoi, ettei tuo pahentunut virheasento tiedä todellakaan hyvää.

Kyllä minä olen sen huomannut, vaikeutuneen kävelyn ja jatkuvan väsymyksen, lihasspasmit ja nivelten jäykkyyden. Uudenlaisen kivun.

Kävin myös opiskelijaterveydenhuollossa, ihan kokeeksi vain, kerroin paniikkihäiriöstä ja hoidon keskeyttämisestä ja siitä kuinka en pysty olemaan ilman rauhoittavia. Sukulainen oli kehottanut minua etsimään vanhemman lääkärin, ne ovat helpommin taivuteltavissa, minä tein niin ja hän oli oikeassa:

Uusin Opamoxin. Mitä muuta kirjoitetaan?

Kun pyöräilin takaisin niistä juhlista ja elimistössäni kiersi liian monta milligrammaa rauhoittavaa, sitruunaboolia, siideriä, hedelmälikööriä ja ufo shottia, kaartelin puolelta toiselle ja ajattelin (ennen törmäämistäni liikennemerkkiin), miten mahtavaa olisi olla aina näin, katuvaloja ja pimeyttä ja jossakin kaiken keskellä minä, pienenä ja irrallisena, hetken vailla tarvetta muistaa.

In the room downstairs he sat and stared

Haluaisin olla olematta, kirjoittamatta ainoatakaan sanaa tänne, päiväkirjaani tai lukupiiriraporttiin, teosanalyysiin tai mihinkään enää koskaan ikinä

Psykiatrian poliklinikan ylilääkäri katsoi parhaaksi katkaista hoitosuhteen, sillä motivaationi keskustelemiseen ei riitä, tuhlaan sekä omaa että heidän aikaansa, ehkä joskus uudelleen tai sitten ei. Sertralinin syömisen lopetin jälleen ominpäin, mutta pian loppuvat myös rauhoittavat ja niitä ei minulle enää kirjoiteta, ei ylilääkäri eikä kuulemma kukaan muukaan. Ja paniikkihäiriö on vain pahentunut, olen yrittänyt olla ilman lääkkeitä, mutta siitä ei ole tullut mitään

kun varmuusketjun poistaminen ja oven avaaminen ovat jotain, mikä saa sydämen hakkaamaan kovaa ja kovempaa, hallitsemattomasti, saa minut käpertymään eteiseen pyöreälle matolle, jota kengät ja kuivunut hiekka ympäröivät sikin sokin,
kaiken sotkin

Se voimakas puristus päässä on pahinta, kuin joku kääntäisi jakoavaimella, silmien sumeneminen, korvien kohina, pistely rinnassa joka leviää polttavana käsivarsiin, tärinä, kielen lukkiutuminen suuhun

ja kun ei voi olla koskaan varma, mikä johtuu mistäkin, mikä paniikkihäiriöistä, mikä jännitysniskasta, mikä sydämestä, mikä jostain ihan muusta, haluan tämän loppuvan, haluan oksentaa sen kaiken poispois

kuten myös kaiken maapähkinävoin, jonka olen ahminut ja joka on takertunut minuun neljänä kilona, kuin se olisi ollut yllätys, kuin en olisi huomannut, ja minä annoin sen tapahtua ja nyt sen on tehtävä tapahtumattomaksi, minun on jälleen laihduttava, kaksi kiloa maaliskuussa ja kaksi huhtikuussa

Ylilääkäri ei päätöksestään huolimatta ollut täysin tyytyväinen, hän ei haluaisi jättää minua yksin, sillä henkinen vointini ei ole parantunut ja itsemurha-ajatuksia on yhä enemmän, kärsin samanlaisesta unettomuudesta kuin abivuonna, kun yö oli aamua ja aamu yötä

Keskiviikkona minulta otetaan viimeiset labrat ja EKG rytmihäiriöiden vuoksi, sen jälkeen vielä yksi omahoitajan tapaaminen ja sitten  ei m i t ä ä n.

That are giant hands of smoke and leprosy

Joku kysyi, olenko ok, mutta en minä todellakaan tiedä. En ole osannut vastata ainoaankaan kysymykseen näiden kuukausien aikana, luulin että jokin olisi muuttunut ja sitten kuitenkaan ei

miksi opiskelet kirjallisuutta

mitä aiot valita sivuaineeksi

mitä haluaisit  tehdä myöhemmin

miksi et koskaan käy missään

minkä takia ahmit vähintään kerran viikossa

miksi revit ihoasi

Psykiatrian poliklinikan ylilääkäri oli huolissaan rauhoittavien käytöstäni, eikä hän enää aio uusia reseptiä. Ja moxit olivat ainoa motiivi, miksi tulin säännöllisesti paikalle, miksi kerroin voinnistani vakuuttavasti ja ympäripyöreästi en-mitään. Sen sijaan hän määräsi Voxraa, suunnitteli lähettämistäni persoonallisuushäiriötesteihin ja intensiiviseen terapiaan. Joten avohoito saa minun puolestani päättyä tähän.

Uutta masennuslääkettä en halua alkaa syödä, vaikka heille niin lupasinkin. Ja 19. päivä lääkäri soittaa ja kysyy nostetaanko annostusta ja minä sanon että valehtelin ja valehtelen, aina ja ikuisesti ja anteeksi.

Ylihuomenna on seuraava käynti polilla, enkä tiedä kuinka selittäisin tämän kaiken. Jos lopetan, jään kokonaan yksin, ja jos jatkan, minun on tehtävä kaikki heidän tahtonsa mukaan. En halua uusia reseptejä, en testejä, en ruokapäiväkirjoja, en henkilöitä, jotka istuvat pöytänsä takana ja nyökkäilevät ja kirjoittavat ruutupaperille yksittäisiä sanoja.

Isä on ainut, jolle pystyn puhumaan valehtelematta. Kun hän soittaa ja kertoo Olin gallerian vessassa ja äkkiä en enää ollutkaan, koko paikka tuntui täysin vieraalta ja epätodelliselta. Ja kun minä soitan ja sanon Vaatekaupassa luulin törmääväni johonkin toiseen, pyysin anteeksi peilikuvaltani, jota en tunnistanut. Eikä toisen ole pakko vastata mitään, ei nyökkäillä, ei kirjoittaa tyhjiä analyysejä. Sillä kumpikin tietää. Ilman selityksiä.

En ole varma, kuinka kauan jaksan opiskella ja kuinka selviän ilman lääkitystä. Kuinka elimistöni kestää sen, että havahdun toistuvasti kilon pähkinäpussi vierestäni ja että sen sisältö on siirtynyt puolessa tunnissa vatsaani. Tai sen, että ihoni on kauttaaltaan rikki ja että joudun ostamaan joka viikko metrin verran laastaria, pelkäämään vakavia infektioita.

Näiden väliin jääneiden kuukausien jälkeen olisin halunnut kertoa jotakin muuta. Mitä tahansa.

We can see our chaos in motion, our chaos in motion

Syömishäiriöklinikalta saapui loppuarvio, joka lähetetään myös Jyväskylän polille.

F32.2 Vaikea-asteinen masennustila ilman psykoottisia oireita
F50.3 Epätyypillinen ahmimishäiriö (BED)

BED. Se ei ole vielä koskaan ennen ollut BED. Istuin eteisen lattialla ja olisin halunnut repiä koko potilaskertomuksen, kaikki ne sanat ja numerot, valkoisiksi paloiksi ja vieläkin pienemmiksi, työntää ne takaisin ulos postiluukusta tai sulloa roskakoriin tai vaikka syödä, niinhän minä aina teen, kaikelle kaikelle.

Mutta en minä voi. Sillä tuota paperia minun on näytettävä, jos yliopistolla kysytään jotakin opintojen lykkäämisestä. Katsokaa, olen oksettava ihrakasa joka on syönyt syönyt syönyt, ei ole edes oksentanut mitään siitä paskasta ulos, joka on laihtunut hieman ja lihonut taas, joka kärsii toistuvista paniikkioireista ja depersonalisaatiosta, joka on viettänyt viimeiset neljä vuotta täysin yksin, jolla ei ole ystäviä tai muitakaan ihmissuhteita, joka on toisin sanoen kuollut.

Verikokeiden mukaan P-ferritiini on alhainen ja punasolujen koossa liikaa vaihtelua. Lääkäri kehotti aloittamaan muutaman kuukauden rautakuurin, mutta minua ei juurikaan kiinnosta. Etenkin, kun hemoglobiini on edelleen normaali. Minun pitäisi käydä myös gastroskopiassa mahdollisen imeytymishäiriön ja pahentuneen refluksin vuoksi.

Enää viikko opintojen alkuun ja minua ahdistaa enemmän kuin pitkään aikaan, olen repinyt ihoni verille ja peittänyt sen jälkeenpäin laastareilla. En halua katsoa peiliin, en halua katsoa roskikseen jossa on tyhjiä maapähkinävoipurkkeja sekä yli 500 grammaa pistaasipähkinöiden kuoria, mitä minä olen tehnyt, miksi miksi miksi. Olen käyttänyt rauhoittavia enemmän kuin olisin saanut, liian monta kertaa ja kerralla liian monta, ne eivät riitä millään kuukautta. Tahdon että tämä loppuu, että joku lopettaa tämän.


Ja eräs blogi, joka voisi olla miltei omani:

"… the feeling you get when you look in the mirror and see a spotted monster staring back at you."

You'd look away with x-ray eyes

En ole osannut kirjoittaa pitkiin aikoihin, en pysty enää rakentamaan ymmärrettäviä lauseita ja kokonaisuuksia. Ja minun pitäisi vielä aloittaa luovan kirjoittamisen opinnot, enkä tiedä yhtään mitä siitä kaikesta tulee.

Pelkään syyskuuta, pelkään ihmisiä, pelkään puhumista, pelkään sitä että joku puhuu minulle, pelkään rauhoittavien loppumista, pelkään reikiä verkkokalvoissani, pelkään syömistä ja syömättömyyttä, pelkään sitä etten jaksa.

Asun nyt Jyväskylässä, kerrostalon kahdeksannessa ja ylimmässä kerroksessa. Neliöitä on enemmän kuin edellisessä yksiössäni, minulla on tilava parveke (ja mahdollisuus hypätä tarvittaessa ilman epäonnistumisen pelkoa), erillinen keittiö ja vessa kylpyammeella.

Sain asunnon luultavasti puhtaasta säälistä, sillä äitini kertoi vuokranantajalle verkkokalvojen rappeumasta ja reumasta ja helvetti ties mistä. Verkkokalvojen rappeuma? Minun äitini sairastaa sitä ja hän on sentään 87-vuotias. Ja minä seisoin ovensuussa ja häpesin meitä kaikkia. Tulitte sitten koko perheen voimin? Ei, ei tuo ole minun isäni. Mutta ei sitä voinut sanoa, kun ne kaksi pysyivät hiljaa ja hymyilivät typerästi.

Käynnit syömishäiriöklinikalla päättyivät. En tiedä, jatkanko niitä enää täällä. Viimeisessä punnituksessa omahoitaja huomautti, että painoni on selkeästi pudonnut kesän aikana. Kenties onkin, en tosin huomaa peilissä suurtakaan muutosta. Vanhempieni mielestä näytän riutuneelta, mutta heidän kommentteihinsa ei voi täysin luottaa.

En jaksa tehdä mitään. Väsyttää niin paljon, että voisin huomaamattani nukahtaa huoneen nurkkaukseen, lattialle tai sängylle lukiessani kirjaa. Odotan vain aamuja, maitokahvia, maapähkinävoita ja Adventure Timesia. Pahimpia ovat iltapäivät. Kun on aivan yksin, eikä tunne ketään. Kun ei saa syödä, vaikka olisikin vielä nälkä.

Hung by his pretty white neck

Painoni on jälleen samoissa lukemissa kuin silloin, kesällä 2011. Mutta en minä sitä peilistä huomaa, ainoastaan vaa'asta ja mittanauhasta ja väljentyneistä vaatteista. En ole laiha, en niin kuin ne tytöt, joilla on yhtä kapeat jalat kuin minulla kädet. Reidet ovat yhä liian paksut paksut paksut. Samoin lantio, mutta sille en mahda mitään.

Kaulaani on ilmestynyt jo kolmas suurentunut imusolmuke, eikä tämä vaikuta enää ollenkaan hyvältä. Valtava väsymys, säryt ja kuvotus. Vanhemmat käskevät minun mennä jälleen uusiin kuvauksiin. En halua, en tahdo tietää. Jos se on lymfooma, ei meillä olisi edes rahaa kaikkiin hoitoihin. Enkä minä halua hoitoihin.

Kirjansitomossa minun aivoni liukenevat lopullisesti siihen liiman hajuun. Päättymätön jono pahvilaatikoita, paperipinoja, painomustetta sormissa, pölyä ja kolmiolääkkeitä. Teen työt konemaisesti, enkä puhu juuri kenelläkään mitään. En minä enää edes osaisi.

Viime torstaina oli näyttelyn pystytys. Jos ainuttakaan taulua ei mene kaupaksi, olen yhtä kuin kuollut.

Miltä elävä maailma näytti

Lääkitystä täytyi jälleen muuttaa, Esipral pois ja Sertralin takaisin. Vaikka ei se auta, ei se tehnyt niin viimeksikään, oli vain päiviä ja kuukausia ja vuosia, joiden aikana minä leijuin tyhjyydessä, makasin lattialla, kuuntelin Pattia, katsoin kattoa ja siihen kuolleita hyönteisiä, itseäni

ja katto oli lattia ja toisinpäin ja minä matto ja missään tässä ei ole enää järkeä

Haluaisin luopua kaikista lääkkeistä, antaa vain olla
olla minä, vaikkakin auttamattomasti depressiivinen ja maaninen ja harhainen ja vääränlainen ja aivan väärässä paikassa

sillä tämä tuntuu juuri siltä, mitä Max sanoi
It would be like trying to change the colour of my eyes

Lähden huomenna kotiin, enkä tiedä mitä siitä pitäisi ajatella
koska joulut eivät ole enää samanlaisia, kaikki ovat paikalla mutta silti jossakin muualla

ja on vain minä ja Lumiukko ja Saiturin joulu ja Samusirkan joulutervehdys ja ne muutamat muut

Kuuntelen Sir Edward Elgarin Jerusalemia vaikka en ole koskaan välittänyt virsistä, vaikka en ole koskaan uskonut tarpeeksi mihinkään ja nykyään vielä vähemmän

paitsi kellumiseen ajassa ja lattialla
ja kuolleisiin hyönteisiin katossa

Name ten thousand reasons why

• Dermatillomanian kanssa on jälleen vaikeampaa kuin aikoihin. Minun vartaloni on täynnä laastareita, rikkinäistä ihoa ja kaikkea, minkä haluaisin vain unohtaa ja olla näkemättä peilissä.
• Lähetin pääkirjastoon s-postia ja ehdotin, että he hankkisivat kokoelmiinsa Angela Hartlinin kirjan Forever Marked. Olin varma, ettei heitä kiinnostaisi, mutta nähtävästi he olivat kuitenkin laittaneet sen tilaukseen.

• Minun sääreni olivat pitkään hyvin samanlaiset kuin Angelan näissä kuvissa. Lapsena eräs entinen ystäväni sanoi: Viikka, mitä tuo on? Se näyttää ihan helvetin pelottavalta. Lopeta. Nykyään jalkojeni arvet ovat haalistuneet, mutta tällä hetkellä käsivarteni ja selkäni (alas asti) ovat juurikin tuossa kunnossa.
• Totuus on, että kuolisin mieluummin kuin antaisin jonkun nähdä itseni ilman vaatteita.
• Vihaan suihkussa käymistä, sillä silloin joudun näkemään itse itseni.
• Rumuuteni vuoksi en aina koe olevani enää edes ihminen.

• Olen jälleen sylkenyt ruokaa, vaikka minun piti lopettaa se viimeistään saatuani diagnoosin refluksista. Typerä Viikka.
• Kaksitoista vuotta alahampaissani ollut retentiolanka irtosi eilen osittain, mutta en jaksa tehdä asialle mitään.
• Myös silmänpohjat pitäisi tarkistuttaa viimeistään tammikuun alussa. Mutta. En haluaisi myöntää sitä, että pelkään. Aina vain enemmän.

• Katsoin viimein Mary & Max -animaation ja rakastuin. Max Jerry Horowitz on yksi niistä henkilöhahmoista, joihin olen samaistunut enemmän kuin ikinä kehenkään.