Sing me to sleep and then leave me alone

Pitkiin aikoihin en ole osannut kirjoittaa, en tiedä osaanko nytkään tai ylipäätään enää koskaan. Kun mikään ei ole muuttunut ja silti on, juuri niin kuin pelkäsin ja vielä pahemmin.

Heinäkuussa alkoivat jatkuvat ja runsaat lisälyönnit, jotka osoittautuivat Holterissa kammioperäisiksi ja kehittyivät nopeasti voimakkaammiksi rytmihäiriöiksi. Elo- ja syyskuu täyttyivät lukuisista sydänfilmeistä, verikokeista, ultrasta ja matkoista ambulanssilla keskussairaalaan, kun rytmi ei suostunut tasoittumaan itsestään. 

 

Tutkimuksista huolimatta mitään konkreettista ja varmaa ei ole vielä selvinnyt, mutta kyseessä on luultavasti enemmänkin toiminnallinen kuin rakenteellinen vika sydämessä. En ole voinut harrastaa liikuntaa kahteen kuukauteen, sillä lisälyöntisarjat ja vahva heikotus ilmenevät myös rasituksen aikana ja viittaavat siten vakavampaan ongelmaan. Ensi viikolla vuorossa rasitus-EKG ja minä pelkään tuloksia, pelkään enemmän kuin mitään juuri nyt.

Silmänpohjatarkastuksessa puolestaan paljastui, että lattice on ehtinyt levitä jälleen laajemmalle ja lähestyy vääjäämättä tarkan näön aluetta. Syy näkökenttäni laitamilla esiintyneeseen mustaan väreilyyn paljastui: lähemmäs puolet vasemman silmäni verkkokalvosta on täynnä uusia pyöröreikiä. Lääkäri laittoi pikaisen lähetteen keskussairaalan silmäyksikköön laserointia varten.

Vastaanoton jälkeen ryntäsin Terveystalon vessaan ja tuijotin verestäviä silmiäni peilistä. Olisin halunnut hajottaa kaiken kaiken kaiken ja itseni myös, kehoni joka on pettänyt minut ja jota kukaan ei voi auttaa. Me emme voi tehdä mitään muuta kuin parhaassa tapauksessa hidastaa kehityskulkua. Mutta se on liian nopea, aivan liian nopea. Minä tulen sokeutumaan ja pahinta on se, että voin ainoastaan odottaa. Opintojen edellyttämä valtava lukutaakka on haurastuttanut verkkokalvojani entisestään, enkä enää tiedä mitä minun tulisi tehdä.

Sydäntutkimukset. Laserointi. Lokakuun lopussa ruokatorven ph- ja painemittaus. Marraskuussa gastroskopia. Loppusyksystä kaulan suspektien imusolmukkeiden uusi ultraus ja mahdollisesti jatkotutkimukset. En ole ollut koskaan näin väsynyt, en koskaan. Itsemurha-ajatuksia on jälleen päivittäin, olen menettänyt kiinnostukseni kaikkeen, enkä pysty poistumaan asunnoltani juuri muualle kuin viereiseen kauppaan.

Opinnot eivät ole enää edistyneet, joten YTHS:n psykiatri kirjoitti sairauslomaa aluksi joulukuuhun asti. Humanististen tieteiden kandidaattia minusta ei tänä vuonna tule, ehkä ei koskaan. Kierrän kehää, aina vain kehää.

Shoot it up, straight to the heart please

Kävin perjantaina silmänpohjatarkastuksessa Terveystalossa. Odotusaulassa luin Hankalaa sukupuolta ja toivoin että ei enää, ei nyt kun mumminkin kuolemasta on vain muutama viikko. Toivoin vielä istuutuessani mustaan nojatuoliin ja asettaessani pääni telineeseen, katsoessani häikäisevän kirkasta valoa. Mutta ei se mene niin.

Oikeassa silmässä verkkokalvon repeämä ja lukuisia pieniä läpikuultavia pyöröreikiä, lattice-muutos levinnyt molempiin silmiin kauttaaltaan. Joulun jälkeen laserhoito keskussairaalassa. Lääkäri myönsi, että hyödyn sijaan laserin on todettu aiheuttavan miltei enemmän haittaa ja tuhoavan samalla tarkan näön aluetta. Mutta minun tilanteessani ei voida tehdä muutakaan, sillä ilman hoitoa verkkokalvo irtoaisi heti. Tulen menettämään yhä kiihtyvällä vauhdilla näkökenttäni laitaosat, kunnes näkökenttä kaventuu putkimaiseksi jäänteeksi. Ja katoaa lopulta kokonaan.

Opiskelu on nopeuttanut merkittävästi prosessin etenemistä, enkä lainkaan tiedä, mitä minun pitäisi jatkossa tehdä. Silmäni eivät kestä sitä loputonta lukemista, jota kirjallisuuden opinnot edellyttävät. Rivien seuraaminen aiheuttaa jo selvää fyysistä kipua. En pysy samassa tahdissa kuin muut, en pysy enää missään tahdissa.

Kun kävelen kadulla, toivon jonkun vastaantulijan tappavan minut, yllättäen ja vailla syytä. Toivon, että minulla olisi rohkeutta astua parvekkeen kaiteen yli. Juosta viime hetkellä rekan eteen. Mitä tahansa. Ihan mitä tahansa.

Legend says we're swept away

Koko kaula on kipeänä ja iho tuntuu kiristyneen, todennäköisesti Sjögrenin syndrooman aiheuttama imusolmuketulehdus. Taas. Vasemmalta puolelta ne löysivät silloin sen suurentuman, aivan korvan alapuolelta.

Makasin selälläni hämärässä huoneessa ja seurasin toisella silmällä monitoria, niitä välkkyviä punaisia alueita, joita ei olisi pitänyt olla. Radiologi kirjoitti jotakin ylös, ja minä käänsin hieman päätäni, katso minuun, katso minuun. Että olisin hetken jotakin muuta kuin vain imusolmukkeita ja toimimattomia sylkirauhasia ja 44-kertainen riski sairastua Hodgkinin lymfoomaan. Mutta ne eivät koskaan katso minuun.

Maanantaina aika Terveystalon silmänpohjatutkimukseen, kaksikymmentäviisi minuuttia jotka vievät yli sata euroa, jotka vievät viimeiset ruokarahani. Koska en päässyt keskussairaalaan, en vaikka välähdykset ovat paljon suurempia kuin ennen. Me emme ota kantaa taloudellisiin ongelmiin. Mene yksityiselle. Kiitos ja hei.

Paino on pudonnut takaisin samoihin lukemiin kuin kaksi vuotta sitten. Kun sain lähetteen psykiatriselle poliklinikalle. Ruokahalu on osittain kadonnut, ei ole nälkä tai sitten minä vain unohdan syödä. Koska tällä hetkellä millään muulla kuin kirjoittamisella ei ole väliä, sillä sarjakuvaromaanilla ja kuvitetulla novellilla, jotka ovat vasta suunnitteluvaiheessa. Mutta jotka aion saada vielä joskus valmiiksi. Ja sen jälkeen millään ei ole enää mitään väliä.

Depersonalisaatio pahenee yhä. Kun kävelen iltaisin hämärässä, ei ole enää yhtenäistä Viikkaa, on vain käsiä ja jalkoja, jotka liikkuvat eri aikaan. Välillä ne kutistuvat, välillä kasvavat ja kasvavat ja minä voisin kurottautua ylös katuvaloihin, heilauttaa itseni jalankulkijoiden yli. Jos en purisi kieltäni tai upottaisi rikkinäisiä kynsiäni kämmeniin, minä irtautuisin. En olisi kehoni sisällä, en sen ulkopuolella. Näkisin kaiken kuin suuren lämpökameran läpi. Ja niin ei saa käydä, ei silloin kun ympärillä on muita.

Se alkoi jo lapsena, pääni tuntui liian suurelta tai aivan liian pieneltä, raajat pitkiltä tai lyhyiltä. Esineet muuttivat itsestään kokoaan, minä katsoin ja katsoin, en tiennyt mitä uskoa. Kuulin keskusteluja joita ei koskaan käyty. Yhtenä yönä huusin äitiä ja hän juoksi hätääntyneenä huoneeseen, itkin ja toistin vain samoja sanoja: haluan että tämä loppuu. Mutta ei se loppunut.

Kauppakeskuksessa väistelen ihmisiä ja pidän katseeni lattiassa. Kenkiä, kenkiä, kenkiä. Aina joskus niin vain käy, kaikesta huolimatta. Minun on juostava yleiseen vessaan, avattava laukku, etsittävä metallirasia ja nielaistava jälleen uusi valkoinen tabletti.

En tiedä, mitä on tapahtumassa.
En tiedä, miten selviän jos Opamox-reseptiä ei enää tässä kuussa uusita.


ps. Haluaisin vielä tietää, että häiritseekö teitä (tekstin lukemisen kannalta) tämä värillinen tausta? Palautin blogin ulkoasun samanlaiseksi kuin se oli alkuaikoina, sillä pidän siitä jollain tavalla enemmän.

Name ten thousand reasons why

• Dermatillomanian kanssa on jälleen vaikeampaa kuin aikoihin. Minun vartaloni on täynnä laastareita, rikkinäistä ihoa ja kaikkea, minkä haluaisin vain unohtaa ja olla näkemättä peilissä.
• Lähetin pääkirjastoon s-postia ja ehdotin, että he hankkisivat kokoelmiinsa Angela Hartlinin kirjan Forever Marked. Olin varma, ettei heitä kiinnostaisi, mutta nähtävästi he olivat kuitenkin laittaneet sen tilaukseen.

• Minun sääreni olivat pitkään hyvin samanlaiset kuin Angelan näissä kuvissa. Lapsena eräs entinen ystäväni sanoi: Viikka, mitä tuo on? Se näyttää ihan helvetin pelottavalta. Lopeta. Nykyään jalkojeni arvet ovat haalistuneet, mutta tällä hetkellä käsivarteni ja selkäni (alas asti) ovat juurikin tuossa kunnossa.
• Totuus on, että kuolisin mieluummin kuin antaisin jonkun nähdä itseni ilman vaatteita.
• Vihaan suihkussa käymistä, sillä silloin joudun näkemään itse itseni.
• Rumuuteni vuoksi en aina koe olevani enää edes ihminen.

• Olen jälleen sylkenyt ruokaa, vaikka minun piti lopettaa se viimeistään saatuani diagnoosin refluksista. Typerä Viikka.
• Kaksitoista vuotta alahampaissani ollut retentiolanka irtosi eilen osittain, mutta en jaksa tehdä asialle mitään.
• Myös silmänpohjat pitäisi tarkistuttaa viimeistään tammikuun alussa. Mutta. En haluaisi myöntää sitä, että pelkään. Aina vain enemmän.

• Katsoin viimein Mary & Max -animaation ja rakastuin. Max Jerry Horowitz on yksi niistä henkilöhahmoista, joihin olen samaistunut enemmän kuin ikinä kehenkään.

But you see, it's not me, it's not my family

Lääkärin mielestä minun pitäisi jo kokeilla vähentää rauhoittavien käyttöä, ettei riippuvuutta pääsisi syntymään. Mutta minulle se on samantekevää. Ilman lääkkeitä en pystyisi olemaan tässä todellisuudessa hetkeäkään.

En ole kirjoittanut tai piirtänyt enää aikoihin. Ajatukset kulkevat hitaammin ja takertuvat jonnekin, minä en saa niitä ulos. En osaa olla paikoillani, on vain pakko liikkua koko ajan, en tiedä mistä se johtuu. Jatkuva sekoamisen pelko.

Täti oli kirjoittanut isälle viestissään: Olen miettinyt kauan, mitä teidän elämässänne parhaillaan oikein tapahtuu. Toivottavasti kerrot minulle joskus. Hän ei vieläkään tiedä, että vanhempani ovat eronneet jo puolitoista vuotta sitten, että äidillä on uusi mies. Isä ei kehtaa kertoa. Hän takertuu minuun entistä enemmän, soittaa joka päivä vähintään kerran, usein kahdesti. Mutta en minä jaksaisi, en nyt. Kun en osaa auttaa edes itseäni.

Ensi kuussa minun pitäisi käydä jälleen silmänpohjatarkastuksessa, sillä edellisestä kerrasta on kulunut vuosi. He edellyttävät minun menevän ensin yksityiselle ja vasta sen jälkeen keskussairaalaan, jos on tarvetta. Ei minulla ole varaa Terveystalon silmälääkäriin. En ymmärrä, miksi he katkaisivat hoitosuhteen. Se on sinulle helpompaa. Ja paskat on.

Kilpikonna ei ole pitänyt enää mitään yhteyttä. Tiesin, että tässä tulee käymään näin. Ei se ole hänen syynsä.

"---kahvimuki jalkojen välissä

rantaa halaillen, siemaillen ja tupakoiden

paeten

toivoen mahdottomia, että minusta voisi jotenkin

tulla parempi kirjoittaja

tai vähemmän toivoton lepakonpaska mielipuoli

joka tukehtuu kuoliaaksi yksinäisyyttään"

-Dan Fante

And if I only could, I'd make a deal with god

Silmänpohjatarkastus terveystalolla. Kaksi alkavaa reikää molemmissa verkkokalvoissa. Välähdykset johtuvat ilmeisesti niistä. Oikean silmän näkö huonontunut toukokuusta. Lähete keskussairaalaan laseroitavaksi. Maksu 80€.

En jaksa enää herätä aamuisin. Minä vain nukun ja nukun, silti olen väsyneempi kuin koskaan. Eräänä iltana soi ovikello ja vanha nainen huusi postiluukun kautta tarvitsetteko apua? 

En tiedä.

Real life - killed me on the school bus

Omaa lomaa jälleen, mutta tiistaina kai on pakko palata takaisin. Teen mielummin töitä kotona, sillä silloin voin pitää taukoja koska haluan ja missä haluan. Tämä vahvistaa sen, ettei minun edes kannata hakea korkeakouluhin, jos minun silmäni eivät kestä täällä, eivät ne kestä muuallakaan.

Tarvitsisin uudet silmälasit, vaikka ei niistä paljoa apua olekaan. Hoitaja sanoi, että silmäni pullistuvat vähitellen yhä vain ulospäin, kuin ilmapallot. Se johtuu näön heikkenemisestä, niiden läpimitta kasvaa, mutta verkkokalvo niiden mukana ei. Se kiristyy ja repeää. Yritän olla ajattelematta, muuten tulisin hulluksi, vielä enemmän kuin nyt.

Teen sarjakuvia sopeutumattomuudesta ja pakenemisesta, käsikirjoituksen opettaja ei liiemmin pidä niistä eikä oikeastaan kukaan muukaan. Aiheiden pitäisi kai olla aina ajankohtaisia, mutta tuo on minulle ainoa käsitys ajankohtaisuudesta, on aina ollut. Piirrätkö sä koskaan mitään muuta kuin noita elukoita? Enpä juuri, en tosiaankaan.

Jos seinän takaa ilmestyisi Carabasin Markiisi, minä seuraisin kyselemättä.

Ennen kuin

Vasta nyt minä uskalsin kertoa niille sairastavani verkkokalvon rappeumaa. Vaikka en vieläkään suullisesti. Mutta silti. En minä tiedä miksi se on niin vaikeaa, ehkä se on häpeä tai jotakin mikä muistuttaa sitä.

Joudun olemaan jälleen poissa tunneilta, eivät minun silmäni kestä piirtämistä, eivät kirjoittamista, eivät edes luentoja, eivät yhtään mitään. Se tunne on aina yhtä paha, se ettei voi päättää enää itse omasta elämästään. Kun se on tehty jo valmiiksi.

Kouristus

Minun pitäisi saada oma kone kahden viikon sisällä, jollei tule mitään ongelmia. Kuluneen puolentoista kuukauden aikana olen vain lukenut lukenut ja lukenut, käynyt säälittävän epäsäännöllisesti lenkillä, keittänyt liikaa kahvia ja kärsinyt huomattavan korkeasta verenpaineesta. Asunnossani ei ole edes tv:tä, mikä tarkoittaa luopumista piirretyiden katsomisesta, mikä taas puolestaan tappaa minut.Öisin valvon ja kuuntelen jääkaapin hurinaa, joka muistuttaa enemmänkin sarjatuliasetta. Jos se hajoaa, siirryn säilykkeisiin.

Olen ehkä hyvin laiska ja velvollisuudentunnoton ja kamala ihminen, mutta minun on pakko myöntää, etten jaksaisi käydä kansanopiston ohella töissä. Vaikka opiskelu siellä onkin kevyttä verrattuna yliopistoihin tai ammattikorkeakouluihin. Vaikka olenkin ollut kaksi vuotta tekemättä mitään.

Minut on vain ilmeisesti jaettu osiin, joista jotkut ovat käyttökelpoisia ja toiset eivät. Jälkimmäisiin kuuluvat silmät, joiden näkökyky muuttuu vähitellen yhä sumeammaksi, kuva on alkanut jo vääristyä huolestuttavasti, en tunnista ihmisiä kuin vasta muutaman askeleen päästä. Toinen on pää tai hienommin ilmaistuna henkinen kapasiteetti. Se on ongelma, joka tekee kaikesta muustakin ongelman.

Ehkä palaan ensi kevään jälkeen takaisin entiseen epäelämääni. Siinäkin oli oma viehätyksensä. Hyvin vähäinen tosin.

Olen hukassa I'm lost Ich bin verloren

Piirrän piirrän piirrän, mutta tuntuu että mikään ei riitä, jos olisin aloittanut harjoittelun jo ensimmäisenä välivuotena, ei olisi näin suurta epävarmuutta. Tyhmä minä. Kaikkiin välineisiin on kulunut valtavasti isäni rahoja, jos lennän ulos jo ensimmäisen vaiheen jälkeen, en kehtaa enää palata kotiin.

Uin ehkä Gotlantiin. Muutan Huvikumpuun ja pakoilen poliiseja. Tulevaisuus. Se vaikuttaa aina yhtä loistavalta.

Torstaina oli silmänpohjatarkastus, heikot alueet verkkokalvoissa ovat yhtä heikkoja kuin ennenkin, mutta uusia reikiä ei kaiketi ole. Lääkäri ei tosin vaivautunut katsomaan kolmipeililasilla, jolla olisi nähnyt tarkemmin, uusi aika sovittiin vuoden päähän.

Vuoden? Ja vielä maaliskuussa tilanteeni oli erään lääkärin mielestä niin vakava, että voisin sokeutua hetkenä minä hyvänsä, jos verkkokalvoa ei välittömästi laseroitaisi. En tiedä, ketä pitäisi uskoa.

Ravitsemusterapia loppui.

Rakastan Peppiä. 
Toinen on Peppermint Patty. 
Rakastan pisamia.

Varo avoimia ikkunoita

Tämä alkaa olla turhauttavaa, silmänpohjatutkimuksen suoritti joku uusi lääkäri jolla oli jälleen uudet mielipiteet, ei laseroida vielä, odotetaan kuukausi. Selvä? Ylilääkärin mukaan taas polilla vallitsee nykyisin yhteinen politiikka siitä, että heikot alueet vahvistetaan ennen kuin varsinaisia reikiä ehtii syntyä. Mutta se politiikka nähtävästi hieman vaihtelee joka valkotakin kohdalla.

Edellisen lääkärin (sen ulkomaalaisen) mielestä vasen verkkokalvoni olisi pitänyt laseroida välittömästi, sillä muutoin kudos saattaisi revetä kokonaan ja silloin kun sitä vähiten odottaa, luonnollisesti.

Olin ottanut lääkecocktailin aivan turhaan, nuokuin tuolissani ja hymyilin lammasmaisesti vaikka oikeastaan ei hymyilyttänyt yhtään, lääkäri sanoi ääneen sen minkä minäkin tiesin:

Laseroidaan niitä heikkoja alueita tai ei, kyseisiin kohtiin verkkokalvossasi tulee todennäköisesti joka tapauksessa repeämiä.

Ei tässä ole mitään järkeä.

Myös näköni on jälleen huonontunut, en erottanut enää edes kolmatta riviä, kirjaimet olivat epäselviä mustia tahroja tai ehkä ne olivatkin numeroita, en minä tiedä.

Kun haluaisin piirtää ja kirjoittaa, tehdä sarjakuvia ja satukuvituksia, ohjata animaatioita,

mutta tieto siitä että ei ehdi

voisin rikkoa tavaroita ja repiä tapetit vaaleista seinistä joissa kosteusvauriot kiemurtelevat vihertävinä mannerkarttoina, olla itse vaurio. Mutta se kaikki on jossakin sisälläni odottavana ja mykkänä, minä en saa sitä ulos.

Tiibetiläinen kuolleiden kirja

Huomenna kymmeneltä laserhoito, lääkärin mukaan heikkoja alueita on paljon eli polttojakin tarvitaan todennäköisesti muutama sata. En ymmärrä miksi he eivät pysty puuduttamaan kuin silmän pinnan, verkkokalvo on pelkkää hermokudosta ja ja jokainen välähdys sattuu sattuu, takaraivossa asti, käsissä pistelee. Ja se palaneen haju.

Ennen polia Opamoxia ja 2000mg parasetamolia ja sen jälkeen vielä toiset kaksi tuhatta. Vatsaan koskee ja kurkussa kuristava tunne, tämä on jotakin mitä en käsitä, jotakin epätodellista ja väärää.

Minulla on maailmanloppuni

Oikean silmäni lihakset ovat ilmeisesti tulehtuneet, liikuttaminen sattuu liikaa eikä päätä voi pitää lainkaan alaspäin, silloin alkaa tuntua voimakasta painetta ja kirvelyä, en tiedä mistä tämä johtuu. Jos kipu jatkuu vielä ensi viikolla, en ehkä pysty tekemään toisia ennakkotehtäviä.

Myös lasiaissamentumia on enemmän kuin ennen, ne kelluvat näkökentässäni tummina rihmoina ja pisteinä, sen pitäisi olla vanhojen ihmisten oire, minä en ole vielä vanha. Väsyttää ja ahdistaa, olen kyllästynyt pelkäämään ja huolehtimaan ja varomaan ja seuraamaan silmieni heikkenevää tilaa, en tahdo.

En tahdo olla viallinen.

Kuolio

Ikävä toistaa itseään jatkuvasti, mutta minä en jaksa tätä enää. Kävin aamulla silmäpolilla kuten oli sovittu, ja tutkimuksessa löydettiin vasemmasta verkkokalvostani useita heikkoja alueita, joista voi pian alkaa vakava repeämä. Lääkäri sanoi laseroivansa kohdat samalla käynnillä, jos se vain minulle sopisi. Päässäni humisi ja sen jälkeen taas. Romahdus.

Kuljin zombiena takaisin odotusaulaan ja istuin täristen isän viereen (tarvitsen polilla jonkun saattajan, sillä tippojen vuoksi en näe kunnolla). Siinä vaiheessa pelko oli jo sumentanut järkeni, ajattelin vain vihreitä välähdyksiä ja hermokipua, ovea jossa lukee Varokaa lasersäteilyä!

Koska varsinaisia reikiä ei vielä ollut syntynyt, minua arvelutti aloittaa toimenpidettä. Laser tuhoaa vahvistettavan kudosalueen näkökyvyttömäksi, joten tämä ainoa hoitomuoto jota minulle voidaan antaa, on eräällä tavalla plus miinus nolla. 

Isä ryhtyi moittimaan minua suureen ääneen, etten saa koskaan suutani auki silloin kun pitäisi, miksi en kertonut epävarmuudestani lääkärille tutkimuksen aikana, tämä on minun syytäni, kaikki on minun syytäni. Lääkäri oli valmistuva ja ulkomaalainen, mitä isä ei tietenkään malttanut olla kritisoimatta ("Muslimikin vielä!"), vaikka käskin hänen pitää kerrankin suunsa kiinni. Toiset potilaat katsoivat meitä kummissaan, ja kaiken huipuksi isän selän takana olevan huoneen ovi oli auki. Ja huone oli täynnä lääkäreitä ja hoitajia.

Kun lääkäri tuli hakemaan minua laserointiin, en halunnutkaan lähteä, olisin tarvinnut enemmän miettimisaikaa, en osaa tehdä tällaisia päätöksiä yksin. Sitä paitsi minun pitäisi saada ennakkotehtävät valmiiksi ja toimenpiteen jälkeen kaikki pikkutarkka työ on vaikeaa. Lääkäri näytti selvästi loukkaantuneelta, hän luuli että kyseenalaistin hänen ammattitaitonsa.

Sovimme, että tulen käymään polilla uudestaan kuukauden päästä (taidan käydä tosin jo aikaisemmin). Mutta riskini sokeutua on kohonnut tällä hetkellä huomattavasti, joten kaikki vähänkään rasittava liikunta on ehdottomasti kielletty. Tietää loppua lihaskuntotreenilleni. Näin jälkeenpäin minua kaduttaa etten suostunut laserointiin, sillä välähdykset ovat huolestuttava merkki ja Therapia Fennican mukaan tämänkaltaisessa tilanteessa saa viivytellä korkeintaan yhdestä kahteen viikkoon.

Myöhemmin ylilääkäri soitti isälleni kun olimme päässeet kotiin, hän sanoi että kyseessä oli hoidosta kieltäytyminen, että silmiäni tutkinut lääkäri ei kuulemma kelvannut meille ja että tiedämmekö yhtään, kuinka kalliiksi tämä tulee yhteiskunnalle? Polin henkilökunta oli ilmeisesti keskustellut yhdessä käyntimme jälkeen ja uskonut päätöksemme johtuneen rasismista. Mikä ei kyllä todellakaan pidä paikkaansa ainakaan minun puoleltani. Kiitos vain isä.

Isän kerrottua puhelusta masennukseni nousi potenssiin sata, en halua loukata ketään ja silti onnistun tekemään niin joka ainoa kerta, en minä tarkoita, en tahdo. Lääkäri oli niin ystävällinen ja nyt kaikki ovat käsittäneet väärin, entä jos kukaan ei enää ota minua vakavasti tai edes suostu jatkamaan seurantaa, kaikki on päin helvettiä.

Minun silmäni tuhoutuvat päivä päivältä, eikä kukaan voi sille mitään, ei muuta kuin hidastaa etenemistä, minua oksettaa ja silti tekee mieli syödä syödä syödä, en pysty piirtämään, en ajattelemaan koko opiskelua, tässä tekstissä on liikaa kirjaimia ja minä haluaisin nukkua mutta nukahtaa en osaa.

Ja kiitos edellisistä kommenteista rakkaat päästäiset, vaikken minä osaa juuri nyt vastatakaan ♥

Wie dunkel ist der Augenblick

Eilen illalla vasemmassa silmässä välähteli lähes koko ajan, lopetin piirtämisen ja sammutin valot, yritin hengittää rauhallisesti, olla pelkäämättä vaikka se onkin nykyään mahdotonta.

Animointi ja kirjoittaminen ovat kaikki, mitä haluan tulevaisuudessa tehdä, jos ei sitä niin ei mitään muutakaan. Ja jos minun näköni menisi juuri nyt kun vihdoin yritän jotakin, se olisi liian julmaa, sen jälkeen en enää jaksaisi aloittaa alusta (tai lopusta).

Käyn polilla tämän viikon torstaina, jos välähdykset jatkuvat ennallaan. Päivystyksessä on tosin vain valmistuvia lääkäreitä, sillä muut ovat tavallisesti silmäkirurgian puolella.

Nouseva painoni on ongelmista pienempi, mutta ahdistaa silti, numerot kasvavat liian nopeasti eikä pää pysy mukana. Ja vaikka yrittäisin kuinka kuntoilla, ne kilot ovat aina rasvaa.

Polttomerkki

Eilinen oli niitä viimeisiä kertoja, kun me kolme Houdinia olemme vielä yhdessä, Kilpikonna lähtee maahan jossa kävellään ylösalaisin ja Elvis aikoo myöhemmin Venäjälle, itsestäni en tiedä mitään. Äiti karkaa Kanadaan 'kunhan Viikan asiat ovat ensin järjestyksessä', isä jää taloon jonka katto ropisee vähitellen alas. Ja koirat ja hevonen joka yskii jo liikaa.

Minä olen päättänyt unohtaa runot ja tarinat, jatkaa kirjoittamista vasta sitten kun osaan tehdä sen oikein, se ei ole nyt eikä huomenna eikä ehkä koskaan. En lähetä kokoamiani tekstejä kustantajille kuten aikaisemmin suunnittelin, niitä on liian vähän ja niissä on liian vähän.

Olen tehnyt ennakkotehtäviä ja pelännyt pahinta, jo kolmen päivän piirtäminen on saanut silmäni niin kipeiksi että niiden liikuttaminen sattuu. Näkökentän rajoille eksyy varjoja ja kirkkaita välähdyksiä, heikolle alueelle on tullut luultavasti uusi repeämä, pitäisi soittaa polille.

Jos minun silmäni eivät kestä edes tätä, niin miten ne kestävät neljän vuoden opiskelun ja animaattorin työn? Joskus tämä tuntuu pahalta unelta, sellaiselta jossa irtoavat puolet hampaista tai kieli katkaistaan tai amputoidaan raaja, niistä herää ja kaikki onkin ennallaan, sänky pöytä seinät ja verhojen takana valo. Mutta tämä on erilaista.

Ei saisi mutta minä pelkään silti, 

jos joskus herään ja kaikki onkin pimeää.

En tiedä mitä nämä sanat tarkoittavat

Silmänpohjatutkimus kesti nyt kauemmin kuin koskaan, minä yritin pitää pääni kiinni tuessa, mutta niskalihakset nykivät yhtenään joko Ketipinorin vaikutuksesta tai pelosta. Valo oli aivan liian kirkas, ja erikoistuva lääkäri ei osannut käsitellä kolmipeililasia riittävän varovasti, "Voisitko tulla auttamaan tuon pään kanssa?". Avustaja oli vittuuntunut nirppa, joka rusensi otsani telineeseen, hampaat pureutuivat alahuuleen, silmistä valui suuhuni puudutusainetta.

Lääkäri sanoi lopulta, että molemmissa verkkokalvoissani on jälleen huomattavissa uusia muutoksia. Ja hetkessä kaikki romahti jälleen, vaikka kyllä minä sen tiesin, ei tällä ole loppua, ei vain ole. Hän ei ollut varma, mitä kiiltävä alue ja mustat pisteet oikealla puolella merkitsivät, joten huoneeseen kutsuttiin erikoislääkäri. Kummallakin oli eri mielipiteet siitä, pitäisikö minua laseroida vai ei. He päättivät kuitenkin odottaa vielä jonkin aikaa ja katsoa, ilmaantuuko heikkoihin kohtiin repeämiä. Minun on seurattava tilannetta ja soitettava heti, jos oireita alkaa tulla.

Ja nyt minun ripseni putoilevat yksi toisensa jälkeen tummina ja kevyinä, se on heidän syytään.

Olen vasta kaksikymmentä ja verkkokalvoni ovat jo käytännössä hyödyttömät, täynnä paikkailtuja reikiä ja ohentumia. Minusta ei ehdi tulla animaatiotuottajaa.

Katso sisään näe ulos

Keskustelin eilen vasta psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, ja hän päättää siitä, mihin minut jatkossa ohjataan. Psykiatriselle poliklinikalle, yksityiselle vai syömishäiriöihin erikoistuneelle klinikalle.

Nauhoitus päälle ja lista tavanomaisia kysymyksiä. Kuinka kauan olen ollut masentunut, olenko yrittänyt itsemurhaa, saanko paniikkikohtauksia, oksennanko, haluanko yhä laihduttaa. Tämänhetkisen painoni kuultuaan hän mutristi huuliaan.

Hoitaja kysyi myös, onko suvussamme psykologisia sairauksia. Hetken harkinnan jälkeen kerroin mummista ja hänen kahdesta (ellei useammasta) persoonastaan, äänistä joita muut eivät kuule. Todellisuudessa sukumme terveet jäsenet ovat laskettavissa yhden tai kahden käden sormilla, mutta siitä en puhunut mitään.

Verkkokalvoihini ei ollut tällä kertaa tullut uusia muutoksia. Seuraava kontrolli on puolen vuoden päästä, ellei mitään yllättävää tapahdu. Kävin myös reumapolilla ja sain ajan radiologille ensi torstaiksi. Toisaalta en edes haluaisi tietää, mikä korvani vieressä oleva kyhmy on. Vaihtoehtoja on kaksi, mutta kumpikaan niistä ei lupaa kovin hyvää.

Yöt ovat vihreitä

 

Äiti katosi juhannukseksi siskolleen, mutta minä olen täällä yhä. Twin Peaksia, kylmää kahvia ja 'Nipsun porkkanamuffinsseja', joita en kuitenkaan syönyt. Hymyileminen ei vieläkään onnistu ja haava on turvonnut. Tikit kiristävät liikaa, vaikka solmut ovat alkaneet aukeilla jo ennen aikojaan.

Ensi keskiviikkona silmänpohjatarkastus ja minä pelkään heidän löytävän jälleen uusia muutoksia verkkokalvoissa. Laserhoitoa, hermosärkyä. Ja kahdeltatoista ensimmäinen aika terapeutille.

En haluaisi kertoa hänelle, millaista elämäni nykyään on, syrjäytynyttä ja epätodellista. Kuinka tunnen olevani koko ajan jossakin muualla, terävähuippuisilla vuorilla ja autioilla saarilla, merillä joita rikkovat hylkypuut ja vaahtopäiset aallot. Mutta täällä minä olen. Täällä minä olen yhä.


Through the darkness of future past, 
the magician longs to see, 
one chance out between two worlds, 
fire walk with me

No one saves the day

Jokin lääkityksistäni saa minut voimaan pahoin, eikä ainoastaan fyysisesti. Hermoni ovat entistä kireämmällä, ja tietoisuus mahdollisista sivuvaikutuksista pelottaa. Akneni voi kuulemma alkaa uudestaan, silmälääkäri muistutti kaihin riskistä ja kasvojen turpoaminen ahdistaa. En olisi halunnut aloittaa kortisonikuuria. Mutta ainakaan verkkokalvojani ei tarvinnut tällä kertaa laseroida, mistä olin todella helpottunut. 

Ensi viikolla joudun tosin menemään jälleen terveyskeskukseen, sillä vasenta korvaani on vaivannut jo pitkään jokin tinnituksen tapainen. En ymmärrä, mistä näitä vaivoja oikein tulee. Minua hävettää juosta yhtenään lääkärissä; pelkään, että he pitävät minua pian luulosairaana.

Reumalääkäri kysyi minulta, onko viisi vuotta sitten puhjennut anoreksiani jo parantunut. En oikein tiennyt, mitä minun olisi pitänyt sanoa. Vastasin kuitenkin myöntävästi. Minun on vaikea ajatella itseäni enää syömishäiriöisenä, vaikka tuskin ajatusmaailmani pidettäisiin kovinkaan terveenä. Ilmeisesti lääkkeitä ei olisi saanut määrätä, jos potilaalla on jokin psyykkinen sairaus.

Hoitaja mainitsi kortisoniin liittyvästä ruokahalun kasvamisesta ja painonnoususta. En halua lihoa, en kestäisi sitä. Eilen illalla minulla oli niin kova nälkä, että vatsaani koski, mutta en voinut antaa itseni syödä. Vihaan tätä kaikkea.