Supernova-kompleksi

Hieman yli kuuden tunnin kuluttua alkaa maailmanlopun vuosi, ja minä voin odottaa meteoriitteja ja pyrstötähtiä, maanalaisia tulivuoria, tulvia ja yhteentörmääviä mannerlaattoja. Sillä minä olen aina se joka odottaa, istuu ikkunan edessä ja odottaa jotakin mitä ei koskaan tapahdu, ei koskaan täällä missä asuvat vain ne joissa on enemmän kuollutta kuin elävää.

Mutta minä aion pitää lupauksistani kiinni, en revi, en ahmi. Ostan apteekista Kelo-cote -geeliä siinä toivossa, että arpeni vaalenisivat ja madaltuisivat edes hieman, sillä kukaan ei kestä minua tällaisena. Violetteine täplineni näytän värivirheelliseltä ja varsin sairaalta dalmatialaiselta.

Pssst, päästäiset: minkälaisia postauksia te toivoisitte enemmän? En tiedä, onko epäkiinnostava epähenkilöllisyyteni ehkä jäänyt turhan epäselväksi tuosta sivupalkin linkistä huolimatta.

Ja niin. Hyvää uutta vuotta ♥

En tiedä mitä nämä sanat tarkoittavat

Silmänpohjatutkimus kesti nyt kauemmin kuin koskaan, minä yritin pitää pääni kiinni tuessa, mutta niskalihakset nykivät yhtenään joko Ketipinorin vaikutuksesta tai pelosta. Valo oli aivan liian kirkas, ja erikoistuva lääkäri ei osannut käsitellä kolmipeililasia riittävän varovasti, "Voisitko tulla auttamaan tuon pään kanssa?". Avustaja oli vittuuntunut nirppa, joka rusensi otsani telineeseen, hampaat pureutuivat alahuuleen, silmistä valui suuhuni puudutusainetta.

Lääkäri sanoi lopulta, että molemmissa verkkokalvoissani on jälleen huomattavissa uusia muutoksia. Ja hetkessä kaikki romahti jälleen, vaikka kyllä minä sen tiesin, ei tällä ole loppua, ei vain ole. Hän ei ollut varma, mitä kiiltävä alue ja mustat pisteet oikealla puolella merkitsivät, joten huoneeseen kutsuttiin erikoislääkäri. Kummallakin oli eri mielipiteet siitä, pitäisikö minua laseroida vai ei. He päättivät kuitenkin odottaa vielä jonkin aikaa ja katsoa, ilmaantuuko heikkoihin kohtiin repeämiä. Minun on seurattava tilannetta ja soitettava heti, jos oireita alkaa tulla.

Ja nyt minun ripseni putoilevat yksi toisensa jälkeen tummina ja kevyinä, se on heidän syytään.

Olen vasta kaksikymmentä ja verkkokalvoni ovat jo käytännössä hyödyttömät, täynnä paikkailtuja reikiä ja ohentumia. Minusta ei ehdi tulla animaatiotuottajaa.

Joukkohypnoosi

Olen lihonut. Liikaa. Huomattavasti liikaa. Jos omahoitaja käskee minun seuraavalla viikolla astua vaa'alle, saatan hyvinkin suorittaa murhan ja paeta paikalta. En voi uskoa, että olen mennyt jälleen pilaamaan kaiken. Kun nyt katselen syyskuussa otettuja kuvia, näytän niissä kovin pieneltä, silloin en edes huomannut. Samoin kävi myös edellisellä kerralla. Harmillisen hidas sytytys.

Kaipaan sitä rintalastaa ja teräviä olkapäitä, joita minä yhtenään sormeilin ja joista olin salaa ylpeä. Ne olivat todiste siitä, ettei itsekurini ollut täysin kadonnut roskakoriin käärepapereiden ja tyhjien suklaarasioiden ja muun ällötyksen mukana. Nyt se on. Ainakin melkein, jos yritän olla oikein optimistinen ja repiä positiivisuutta tyhjyydestä ja ei-mistään.

Isä haluaa nähtävästi varmistaa epäonnistumiseni kahmimalla puoleen hintaan myytäviä konvehtirasioita, jotta joulu taatusti jatkuisi kynttilänpäivään asti. Sillä isä päättää edelleen asioista, ja jos hän sanoo että kuusen on oltava keittiössä vielä tammikuun vaihtuessa helmikuuhun, se on.

Eilen oli labra, ja veriarvoni ovat luultavasti kaoottisessa tilassa. Kaiken lisäksi unohdin alkoholikiellon edeltävänä päivänä, ja join mitään ajattelematta Iris Creamea ja söin loput liköörikonvehdeista. Mutta nyt tämä saa riittää. Sillä seitsemän uuden vuoden lupausta:

en ahmi

en tuhoa ihoani

hankin oman asunnon

etsin töitä

lähetän tekstit kustantajille

alan kirjoittaa uutta kirjaa

laihdutan viisi kiloa

Huomenna silmänpohjatarkastus, ja minua pelottaa. Jos taas. Jos sittenkin.

Siellä missä on Viikka, siellä on ruokaa

Jotakin on pahasti pielessä, sillä toinen koiristammekin yhdistää nimeni nykyään kaikkeen mikä on syötävää. Äiti oli kuulemma sanonut lenkin loppupuolella Negatiiville, että "Missä Viikka?", ja se oli katsellut hetken silmät pyöreinä ympärilleen ja ampaissut sen jälkeen kotia kohti kuin ohjus. Ja missä Viikka oli? Syömässä, kuinkas muuten.

"Sinun isästäsi näki jo lapsena, että siinä on poika joka rakastaa ruokaa. Minussa ja E:ssä ei ole ollut koskaan sitä ominaisuutta." Ja minä sanon tädilleni kiireesti, että ei minussakaan. Sillä eihän Viikassa sellaista häpeällistä piirrettä voi ollakaan, Viikka syö aina terveellisesti, Viikka ei käytä voita, sokeria ja valkoisia jauhoja, Viikka niuhottaa muiden syömistottumuksista, Viikka kieltäytyy karkeista, Viikka ei ole lihava.

Se on minun valepukuni ja se on ommeltu peittämään todellisen Viikan. Sen, josta kukaan ei pitäisi. Sen, joka syö viimeisen vaniljafudgen, saa jäätelöt katoamaan mystisesti pakastimesta, juo kirsikkaviinit, unohtaa kysyä lupaa.

Sillä minä olen ollut aina se lapsi, jolla on pohjaton nälkä, joka ei tahdo pahoittaa mummin mieltä, joka syö sitä mitä tarjotaan. Minun viereeni asetetaan mukamas huomaamattomasti santsilautanen, vanukkaan jäännökset, viimeinen kakkupala, pikkuleivät joista halutaan päästä eroon. Ja minä teeskentelen, että en välitä.

"Viikka, voisitko syödä nuo kaksi pihviä tuosta pannulta?"
"Marjajäätelöä jäi vielä. Jos sinulle vain maistuu, niin..."
"Pellillä on muutama pala pannukakkua ja jääkaappi on jo täynnä." 
"Viikka, olen varma että sinulla on yhä nälkä." 

Ja sitten ne ovat olevinaan hauskoja ja tökkivät sormillaan vatsaani, tänne mahtuu vielä, katsokaa nyt kuinka pieni vyötärö. Eikä se edes ole pieni, jättäkää minut rauhaan, en minä tahdo.

Minä teen aina väärin, söin tai en, ne huomauttelevat ja naureskelevat, katsovat vinoon. Isä moittii ja huutaa, jos olen syönyt jotakin makeaa (No niin, avasit sitten Kantolan piparipakkauksen tai Olet ottanut taatelipikkuleipiä, äiti on pettynyt sinuun), mutta samoin käy myös silloin jos kieltäydyn. En enää tiedä, mitä saan tehdä ja mitä en. Mikä on oikein.

Ja silti. Ehkä minä kestän. Jos ensi vuonna oma asunto ja tyhjät ruokakaapit. Tai jogurttia, maitorahkaa, raejuustoa, marjoja ja kasviksia. Ei muuta. Ja silloin minä en enää tarvitse valepukuja. En enää koskaan en koskaan en koskaan.

William Leithin Pohjaton nälkä sattui sattui.

Koska minä en tiedä

Jotta pääsisin tästä naurettavasta ei-tämä-ole-sittenkään-hyvä-täytyy-muuttaa -pakkomielteestäni, niin sanokaa te, kumpi näistä vaihtoehdoista on parempi banneriksi.


1.

2.

Tarpeeksi tilaa kadota ilmaan

Alan odottaa joulua aina lokakuun vaihtuessa marraskuuhun, kun varjot vain kasvavat ja kasvavat, kun ulkona ei voi enää kävellä kantamatta valoa mukanaan. Mutta sitten tapahtuu jotakin ja minä käännyn sisäänpäin, huomaan etten odotakaan enää mitään, en kynttilöitä en koristeita en musiikkia en kanelia en neilikkaa en glögiä en mitään. Ne kaikki karkaavat ulottumattomiini enkä saa niitä kiinni. Ja en minä mahdu enää piiloutumaan edes kuusen alle, vaikka olenkin pienempi kuin vuosiin. Mutta sitä pienuutta ei voikaan saavuttaa tällä tavoin.

Eilen revin itseni ylös sängynpohjalta, ettei joulu kiitäisi ohitseni lääkekoomaillessani päiväkausia ja teeskennellessäni että en välitä, en. Siivosin kaikki kolme suurta kirjahyllyä, jotka olivat täynnä kymmeniä hylättyjä tavaroita ja joihin oli kertynyt mattoa muistuttava pölykerros, sillä tämä perhe ei osaa pitää mitään puhtaana. Isä sanoi, että et sinä tuosta selviä, et varmasti, mutta hän sai samassa ajassa järjestettyä vain yhden hyllyn päällisen.

Käyn tästä lähtien seitsemän kilometrin lenkeillä, kahtena päivänä ehkä kymmenen. Omahoitaja oli tosin sitä mieltä, että se on keholleni tällä hetkellä liikaa. Minä en usko.

Maahan kiinni

Jossakin maailman laitamilla minä kuljen, siellä reunalla missä puhaltaa kylmä Bora-tuuli ja jäätä pitkin voi liukua pimeään mutta ei takaisin. Taivaalla ei ole näkynyt enää tähtiä, ne ovat joutuneet suurten pilvivalaiden vatsaan, valtavat pyrstöt katoavat avaruuden sisään, koko taivaankansi läikkyy. Myös lumen ne ovat vieneet.

Kilometrejä on lisättävä vähitellen, sillä:

"Minä en kutsuisi viittä kilometriä edes lenkiksi."

Ja minua väsyttää, enkä todellakaan tahtoisi, en enää, nilkat kipeytyvät jo nyt koska yliliikkuvat nivelet ja vasemmassa polvessa murtuma joka ei koskaan täysin parane. Ja hölkätä en saisi.

Mutta kun.

Vaaka näytti tänä aamuna kilon vähemmän ja silloin minun vatsassani hypähti kuten aina silloin, kun numerot juoksevat alaspäin. Vaikka ihan hiljalleen vain.

Äiti sanoi, että Kilpikonna olisi halunnut nähdä lauantaina, mutta ei kehdannut edes ehdottaa minulle mitään. Hävettää. Milloin minusta on tullut sellainen, jolle ei uskalla puhua?

Juoksen jäniksenä

Tein joulua varten yli kymmenen litraa rasvanpolttokeittoa, eikä minulla ole aavistustakaan, mahtuvatko kaikki purkit edes pakastimeen. Nestettä taisi tulla hieman liikaa, sillä koko litku maistuu lähinnä veden ja sellerin säälittävältä sekoitukselta (mutta kaloreita on litraa kohden vain 200, mikä on pääasia). Seuraava punnitus on heti tammikuun alussa, enkä tahdo nähdä lukujen enää kasvavan. Vaikka tiedänkin, että juuri niin pitäisi tapahtua jos haluan saada kuukautiseni takaisin. Ja jos ylipäätään haluan saada elämäni takaisin.

Äiti lähtee huomenna mummille siskonsa ja tämän miesystävän kanssa, mutta minä jään jälleen kerran kotiin. En kestä juuri nyt mitään järjettömiä ahmimiskohtauksia, en suklaita, korvapuusteja, jäätelöä, keksejä, en yhtään mitään. Luulen hieman, että myös Kilpikonna oli salaa helpottunut; hän sanoi lähtevänsä vain jos minäkin lähden.

Minä haluaisin olla se, joka joskus olin, se jonka ei tarvinnut ottaa päivittäin yhtätoista eri pilleriä, joka osasi koota itsensä oli tilanne mikä hyvänsä, jolle ei esitetty typeriä kysymyksiä ja suositeltu Pallo haltuun -kurssia (omahoitaja ei tunnu luottavan kykyihini selviytyä animaatiotuottajana) ja jota ei kohdeltu toistuvasi kuin aivokuollutta.

Tämä on sinä

Kiitos vastauksista. En tosin taida aloittaa Ketipinorin säännöllistä syömistä, en uskalla. Eilen illalla otin kokeeksi 50mg, kuten omahoitaja oli käskenyt, mutta tunnin kuluttua alkoivat voimakkaat kouristukset etenkin rintalihaksessa ja käsivarsissa. Ja äkkiä tuntui siltä, kuin sydän olisi pudotettu alas viidennestä kerroksesta. En tiedä, reagoiko Ketipinor verenpainelääkkeen kanssa jotenkin odottamattomasti, apteekkarin mukaan niillä ei olisi pitänyt kylläkään olla mitään yhteisvaikutuksia.

Joten se siitä. Haluaisin mieluummin aloittaa Opamoxit, sillä ne ovat auttaneet aina melko hyvin ahdistukseen ja sitä paitsi luotan niihin. Mutta en tiedä, miten voisin ehdottaa niitä omahoitajalle. En voi kertoa, että totuin moxeihin varastaessani pillereitä äidiltäni. Ja äiti on kieltänyt puhumasta hänen paniikkihäiriöstään. Jotakin minä silti tarvitsen Sertralinin lisäksi, se ei yksinään riitä. Olen jälleen repinyt ihoni riekaleiksi, pelkkää punaista ja violettia, laastareita liimattuina ympäri kehoa.

Minun on pakko saada oma asunto, aivan pakko. Vanhempien kanssa asumisesta ei tule enää mitään, joudun puristamaan kynsiä kämmeniini jotta pysyisin hiljaa, jotta jaksaisin olla.

Isä soitti äidille kaupasta, kun me olimme juomassa kahvia, hän kysyi mitä sieltä tarvitsisi tuoda ja äiti puhui tahallaan ihan liian kovaa. Tuo light-siidereitä, niitä se Viikka kuitenkin haluaa vetää niiden skitsolääkkeidensä kanssa! Viereisessä pöydässä istuvat miehet katsoivat ensin toisiinsa ja sitten meihin, minä käperryin mahdollisimman pieneksi ja vihasin itseäni ja kaikkia.

Ja myöhemmin äiti ehdotti, että hän ottaisi minulle määrätyt Ketipinorit itselleen, sinä voisit sitten aina pyytää niitä minulta jos välttämättä tarvitset. Vaikka minä olen täysi-ikäinen, vaikka minun pitäisi määrätä itse omista asioistani, vaikka minä totta vie tarvitsen tähän ahdistukseeni jotain, vaikka tuo on kaikkea muuta kuin oikein. Ja minä olisin halunnut lyödä.

Ohjelmoidusta tulevaisuudesta

Haluaisin pois täältä jouluksi, en vain tiedä minne voisin lähteä. Mummin kanssa en kestä muutamaa päivää kauempaa, etenkin kun vanhemmillanikin tuntuu jo heittävän päässä. Isä on ostanut talon täyteen suklaarasioita ja kaikkea muuta, mikä enemmän kuin varmasti laukaisee minulla ahmimiskohtauksen. Omahoitaja ihmetteli, miksi konvehdit täytyy välttämättä asettaa näkyville, eihän alkoholistillekaan kanneta eteen pullokaupalla viinaa.

Mutta kukaan ei näytä välittävän saati ymmärtävän, että en minä pysty syömään vain paria palaa suklaata, se on väistämättä pari levyä tai pari rasiaa. Ja kahdentoista päivän jälkeen minä kävin tyhjentämässä myös sen typerän pussikalenterin, joka on muinaismuisto lapsuudestani.

Aamulla huomasin kalenterin päälle kiinnitetyn naurettavan lapun, jossa isä ilmoittaa "ettei hyväksy tällaista". Äiti oli sentään minun puolellani ja sanoi, että tästä on tulossa nähtävästi mahtava joulu, ja hänkin alkaa liimata joka puolelle lappuja että "jättäkää mut helvetti rauhaan". Ja minä olen kyllästynyt tähän kaikkeen enemmän kuin koskaan ennen.

Resepti Ketipinoreihin tuli tänä aamuna postissa. Haluaisin kysyä, että onko teille tullut näistä lääkkeistä mitään sivuvaikutuksia? Lähinnä arveluttavat yleisten haittavaikutusten kohdassa maininut painonnousu, käsien ja jalkojen turvotus sekä kehotus varovaisuuteen, jos jollakulla suvussasi on ollut veritulppia, sillä tämän kaltaisten lääkkeiden käytön yhteydessä voi tulla veritulppia. (Minulla oli kaksi vuotta sitten tukos jalkavarren isossa pintalaskimossa.)


Teitä päästäisiä on tullut lisää, kiitos ♥

Minä en usko mutta kiitän

Helvetti alkaa Makuunista. Ja minä ajattelin, että mitä sillä on väliä, mitä yli puolella kilolla irtokarkkeja on väliä, jos paino on joka tapauksessa jo noussut, nostetaan lisää. Ja viimeisen vaahtobanaanin ja lakritsifudgen kadottua uskoin kellon tikittävän kuolemanjälkeistä aikaa. Omahoitajalle olin vannonut, ettei tällaista enää tapahdu, ei nyt kun olen vahvempi. Mutta eihän minun lupauksillani ole koskaan ollut suurtakaan painoarvoa.

Psykopolilla minä hukkasin jälleen itseni, hoitajan kysymys jäi leijumaan jonnekin katon ja lattian välille, enkä saanut sitä enää kiinni, aloitin saman lauseen useita kertoja samoilla käsittämättömillä sanoilla, silmät katsoivat ei-mihinkään. Ja minä muistin sen ensimmäisen depersonalisaation, joka sai minut uskomaan että kaikki on pelkkää unta, ei totta lainkaan, se oli toisella luokalla, matikantunnilla. Opettaja kirjoitti taululle allekkainlaskun ja kysyi vastausta minulta, mutta minä en vastannut, eihän se ollut välttämätöntä sillä lucideja ohjataan itse. Ja opettajan ja omahoitajan kasvoilla oli sama kummastunut ilme.

Se lapsi on aina niin poissaoleva, ei ollenkaan tässä maailmassa.

Myöhemmin hoitaja soitti juuri kun olin kauppakeskuksessa, sanoin etten kuule kunnolla, ihmiset puhuivat liian kovaa, tavoitin vain yksittäisiä sanoja: ... juttelin lääkärin kanssa...päätimme...unilääkkeitä...ensin pienemmällä annostuksella...älä pelästy jos...kiputuntemuksia...lähetän postissa...

Ja hieman sen jälkeen se alkoi. Helvetti. Makuunista.

Viides kerros ja ikkuna (se oli kiinni)

Perjantaina on aika omahoitajalle, ja toivon sen olevan viimeinen tämän vuoden puolella, sillä jouluna en halua lähteä mihinkään. Tiedän, että hän punnitsee minut nyt, välissä on ollut jo monta viikkoa, mutta punnitkoon vain. Vaaka näyttää enemmän kuin syksyllä, minun pitäisi kai olla ahdistunut ja täynnä itsevihaa ja niin oikeastaan olenkin, mutta oikeasti en jaksa välittää. Minulla ei ole ollut vähään aikaan rytmihäiriöitä eikä huimausta, pystyn liikkumaan horjumatta ja ottamatta yhtenään tukea seinistä.

Kaikki lääkkeet tuntuvat loppuvan aina yhtä aikaa, Adalat, Sertralin, Viscotears ja entsyymikapselit, minua hävettää joka kerta pyytää isää ostamaan lisää, eihän minulla ole tuloja. "Vai eletään sitä vielä isän pussista", sen sosiaalityöntekijän suupielet nykivät ja minä ajattelin että haista paska.

Kunhan saan vielä muutaman kangastuksen aikaiseksi, aion lähettää tekstit joillekin kustantajille, eivät ne ehkä suostu, mutta ei minua enää pelota.

Eikä kukaan muista

Katson elokuvia, syön taatelia ja lihon. Se alkaa aina joulukuussa, vanhemmat ostavat taatelilevyjä kaappiin leipomista varten, mutta minä ehdin tuhota ne jo kauan ennen sitä. Paino nousee, enkä ihmettele yhtään, 68g sokeria 100 grammassa. Uusi vaaka tuli postissa, mutta en minä sitä uskalla käyttää, en ainakaan enää tämän vuoden puolella. Miksi teen aina näin?

Fire Walk With Me ei ollut tunnelmaltaan Twin Peaksin tasoa, oikeastaan petyin hieman. Mutta Lynchin tyylitaju on kuitenkin jotain, mitä ihailen suuresti. Äiti ei ole koskaan ymmärtänyt sitä, hänen mielestään Lynchin elokuvat ovat liian absurdeja ja perverssejä. Ei sillä, että kieltäisin sen.

Psst, mitä mieltä olette,
jos antaisin tämän pelkistetyn ulkoasun jäädä?

Nokihiutaleita

Jos olisi edes hieman lunta, ei olisi niin pimeää, ei sellaista johon voi hukkua. Yöllä satoi vettä ja puiden oksat rummuttivat kattoa, minä valvoin silmät auki ja odotin irtonaisten peltien paiskautumista alas, isä ei ole koskaan korjannut mitään kunnolla.

Se alkaisi vintiltä, tuuli kiskoisi mukaansa kaiken hylätyn tavaran: raajarikkoiset tuolit, pölyiset kappaverhot ja pahvilaatikot pehmoleluineen. Sininen nalle, takkuinen leijona, siili ja majava lentäisivät taivaalla, ne kohoaisivat kallion yli ja laskeutuisivat jonnekin missä on vielä joku joka ei ole unohtanut. Ja pian vesi syöksyisi sisään hyökyaaltoina, tummina varjoina ja vaahtopäinä, eikä minun pilkullinen sateenvarjoni olisi kyllin suuri pelastamaan meitä kolmea.

Mutta aamuisin on jäljellä yhä arkaa valoa, joka hiljalleen kasvaa ja taas hiipuu, on Fazerin suklaakalenteri ja tummapaahtoista kahvia. Pelastuinpas, sittenkin.

Ei sinne mistä saavuin joskus

Lauantaina otetuissa valokuvissa minun jalkani näyttävät suuremmilta kuin koskaan, miksi jonkun pitää aina hakea kamera ja käskeä hymyillä, en minä tahdo. Ja sitten niitä kuvia löytyy pöydiltä ja sukulaisten albumeista, kaikki yhtä epäonnistuneita.

Ihmisten tapaaminen laukaisee nykyään poikkeuksetta ahmimiskohtauksen, puoli litraa jäätelöä, marjarahkaa, ruisleipää ja kokonainen marmeladirasia (enkä edes pidä marmeladista). Mihin se kermatoffeejäätelö on kadonnut?

En tiedä, en minä koskaan tiedä mitään.

Lupauduin lähtemään viikonlopulla juhlimaan, mutta nyt on valitettavasti jälleen se kausi, jolloin minun on rikottava lupaukset hyvin viikkamaisesti. En haluaisi tehdä tätä Kilpikonnalle, vielä lauantaina hymyilin kun hän sanoi että siihen on enää viikko, seitsemän päivää. Eivät he ymmärrä, että osaan olla vain yksin enkä aina edes sitäkään.

Tällä tavalla minä olen pilannut kaiken ja tällä tavalla tulen myös pilaamaan. Ja jos ei ole Kilpikonnaa, niin sitten ei ole enää mitään.


Taas tämä ulkoasun loputon muuttaminen alkoi.

Unohtanut liikaa kaikesta

Turun ammattikorkeakoulu, elokuvan ja television koulutusohjelma.
(Keväällä 2012 ei ole hakua, mutta ei se haittaa.)

Koska haluan joskus tulevaisuudessa tuottaa parempia animaatioita kuin se roska mitä Suomessa näytetään, koska rakastan piirrettyjä jos mahdollista vielä enemmän kuin lapsena, koska ilman koulutusta en voi tehdä mitään, koska kiinnostus ruoanlaittoon johtuu lähes yksinomaan syömishäiriöstä, eikä sen pohjalle voi rakentaa.

Koska jos tästä joskus tulee loppu, ei minulle jää mitään. Paitsi ne kuluneet illuusiot, jotka eivät ole todellisia, joihin ei voi luottaa, jotka katoavat tai kadottavat minut.

Ja vaikka en tiedä, kuinka kauan silmäni kestävät, eihän kukaan tarkalleen tiedä, en voi jäädä odottamaan sokeutumista, se tapahtuu jos tapahtuu ja sen jälkeen on vain yksi vaihtoehto, mutta sitä en vielä halua ajatella.

Koska minä haluan luoda maailman, ei vaan maailmoja, ja nähdä omien hahmojeni elävän. Utopistisia haaveita, mutta ei minulla ole mitään menetettävää.

Kuolleiden hautaus

Eliot oli väärässä sanoessaan, että huhtikuu on kuukausista julmin. Ei se ole. Marraskuu on. Koska pian se tapahtuu, luultavasti jo ennen vuoden vaihdetta, ehkä aikaisemminkin. Minusta tulee hullu, aivan kuten mummista joka huutaa asunnossaan toisinaan kuin villieläin, koko kerrostalo kuulee.  

Erosin kirkosta, aavistan vaaran. En sairasta persoonanmuutosta tai mitään, olen sama mummi kuin ennenkin. Äiti tallentaa viestin muun todistusaineiston joukkoon, minkä jälkeen me nauramme vedet silmissä ja heitämme arvauksia siitä, kuka seuraavaksi sekoaa. Ninety nine down, three to go.

Minä haluan lopettaa terapian, lopettaa niiden monistenippujen täyttämisen, niiden joissa kysytään vähintään kymmenellä eri tavalla olenko tyytyväinen takapuoleeni vai onko se kenties liian suuri. Mitä luulette?

Ja äiti kysyy, että onko tuo nyt olevinaan sitä auttamista, jos potilas haluaa jokaisen käynnin jälkeen saada päänsä sekaisin. Ja minähän olen luvannut ryhdistäytyä. Sillä vielä hieman yli viisi vuotta sitten vannoin olevani absolutisti, aseksuaali ja muutamia muita yleviä a-alkuisia määritelmiä, jotka tekivät minusta jos eivät pyhimystä niin ainakin henkilön, joka pelastuu hyvissä ajoin ennen muita. Ja nyt minä nauran.

Linja-autoasemalla katselen kikattavaa kanalaumaa, suttuisia meikkejä ja paitoja, jotka ovat pelkkää kaula-aukkoa. Niiden aivoissa ei ole muuta kuin tyhjyyttä, ei mitään muuta. Juon lattea, jota ei olisi pitänyt tilata, miksi ihmeessä ne lisäävät aina sokeria?, ja jonka heitän lopulta ylitsepursuavaan roskakoriin. Bussi on puoli tuntia myöhässä ja minun sormistani kadonnut tunto, ilmeisesti myös jaloista. Koska marraskuu on aina kylmä.

Kerroin isälle lukeneeni, ettei depersonalisaatiohäiriö ehkä olekaan neurologinen sairaus, vaan enemmänkin lahja. Mahdollisesti yhteydessä astraaliprojektioihin. Että mitä jos vain päästäisi irti. Ja äiti sanoi: te olette molemmat hulluja, minä haluan Kanadaan.

Ei katso silmiin

Toissapäivänä saapui kutsu ravitsemusterapeutille, vaikka sanoin etten halua, ei siitä ollut viimeksikään mitään hyötyä. Ihan kuin en tietäisi painoindeksiäni, energiantarvettani ja niitä muita typeriä numeroita, jotka määrittävät sitä mitä olen tai sitten eivät ollenkaan.

Ja huomenna jälleen aika omahoitajalle, hän punnitsee minut varmasti, aivan varmasti, sillä kaksi kertaa on jäänyt väliin. Ja juuri nyt kun olen painavampi kuin viimeksi. Äiti käski minua sanomaan, että lopettavat sen punnitsemisen, jos se todella niin paljon ahdistaa. En minä tiedä, eivät ne kuuntele.

Antaisivat vain minun olla. Siinä väärässä sadussa, ajassa ja paikassa kuten aina ennenkin.

En näe minkään loppuvan

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta

Bo Carpelan: Kulkeva varjo

uusi vaaka

pullo rommia

Äiti kysyi valmiiksi joululahjatoiveita, enkä minä oikein osannut sanoa mitään. Paitsi että Bo Carpelan on rakkaus, kaikki kodin vaa'at näyttävät eri lukemia ja rommi nyt vain on hyvää. Ja yllätyksekseni äiti lupasi tilata vaa'an, ei siihen tarvittu edes väittelyitä.

Postissa saapui kutsu silmäpolille, aika on vasta 29. joulukuuta ja ennen sitä ehtii pelätä aivan liikaa. Vasemmassa silmässä on ollut jälleen välähdyksiä ja mustia varjoja, ehkä lukeminen ei todellakaan sovi minulle, kuten ei hölkkääminenkään jota teen silti. Et sinä pysty elämään normaalia elämää, et sinä ole niin kuin muut. Niin niin, luultavasti en.

Mutta lattiallani kasvaa lainastokirjojen kalteva pino, Capote ja Gaiman ja Jansson ja Westö ja Loriga, en minä osaa olla lukematta, haluan käyttää silmiäni niin kauan kuin niillä vielä jotenkin näkee. Sillä muuta ei ole, minun maailmani alkaa anfangista ja loppuu pisteeseen.

 

Miksi et sitten lue saman tien opiskelukirjoja, miksi heität elämäsi hukkaan? Koska minua ei kiinnosta, koska tämä on se mitä rakastan, koska tiedän mitä teen, koska en jaksa keskustella tästä enää. Koska sen on oltava näin.

Rakkaudentunnustus

Haluaisin lähteä muutamaksi päiväksi tädilleni Espooseen. Mieluummin pidemmäksikin aikaa. Siellä en voisi leipoa yhtenään piirakoita, muffinsseja tai korvapuusteja, jotka piilotan pakastimeen vihannesten ja marjojen alle. Odottamaan pureskelua ja sylkemistä. Ihanaa. Tämä on kaikista tavoistani ällöttävin ja säälittävin; en kestäisi jos joku saisi tietää.

Minulla on ollut tarkoitus lopettaa useita kertoja, mutta sitten tapahtuu jotakin, en tiedä mitä. Aluksi se oli satunnaista, nykyään päivittäistä. Eikä edes erityisen kätevää, sillä onnistun aina nielaisemaan pienen osan ruoasta vaikka yrittäisinkin olla mahdollisimman huolellinen. Ja ei sitä koskaan voi olla täysin varma, ehkä jotkin ravintoaineet ehtivät alkaa hajota jo suussa, ehkä minä sittenkin vain lihon enkä huomaa mitään.

Sylkirauhaseni ovat jatkuvasti kipeinä, samoin ikenet. Oksentaa en uskalla, en voi enkä osaa. Vuoden vanhana olin kuolla kovaan vatsatautiin, minua pidettiin sairaalassa letkuissa ja hoitajat sanoivat että ei se tuosta selviä. Kaikkeen oksentamiseen liittyvään on jäänyt pelko. Ja ei se minua haittaa, sillä eroonhan minä haluan tästä syömisvammastani päästä.


Back to bunnies. Kaipasin sittenkin vain takaisin tuota banneria.

Niittaisi haavat

Yritän vähitellen lopettaa tämän ulkoasun jatkuvan muuttamisen, mutta lupaa en silti mitään. Mikään ei tunnu omalta, ei värit, ei kuvat, ei mitkään. Joskus minä haluaisin jättää kirjoittamisen tai ainakin nämä blogit, antaa sanojen juosta karkuun. Ehkä se olisikin vain hyväksi, edes väliaikaisesti.

En osaa enää nukkua, heräilen yhtenään olemattomiin ääniin, kirjoitan ylös palasia runoista, sekavaa käsialaa ja levinnyttä mustetta, luen kirjaa tai teen vatsalihaksia. Varastan isän kirsikkaviiniä tai oksettavan makeaa likööriä, joita sekoitan Pepsi Maxiin yhdeksän aikaan aamulla, mutta ei se auta. Kuten ei myöskään se naurettavan pieni grammamäärä melatoniinia, jota ylilääkäri määräsi.

Minusta vaikuttaa siltä, että Viikka voi nykyään paremmin. Ei se niin ole, ei ollenkaan niin. Tällä kertaa se tapahtui lähes huomaamatta, ruoan vähentäminen ja kilometrien lisääminen, minä onnistuin huijaamaan itseänikin. Vasen nilkkani on kipeytynyt, eikä sille pysty kunnolla astumaan, polvissa tunne kuin ne olisivat täynnä rikottua lasia. Mutta onneksi on ideaaliside, sillä lepopäiviä minä en enää osaa pitää, en vain osaa.

Vaikka minulla olisi punainen avaruuspuku

Ylilääkäri vaikutti mukavalta, mutta silti minua jännitti enemmän kuin odotin, huone muuttui epätarkaksi ja hetken leijailin kehoni ulkopuolella, ihan hetken vain. Sillä kolme silmäparia on aina liikaa.

Äiti alkoi itkeä kertoessaan koulukiusaamisesta, ei se mitään, tuossa on nenäliinoja, ja minä ajattelin että voi helvetti. En jaksaisi palata niihin aikoihin enää uudelleen, en koskaan, ei siitä ole apua. Minä en ole se saparopäinen tyttö, jota lyötiin ja jonka päälle syljettiin, se oli joku muu.

Lääkärin ja omahoitajan mukaan syön edelleen liian vähän, enkä saa tarpeeksi hivenaineita ym. Äiti sanoi olevansa eri mieltä, mutta lupasi silti katsoa että syön viisi kertaa päivässä. Terveysaseman ulkopuolella kysyin häneltä:

"Ei kai minun oikeasti ole pakko?"
- No ei, antaa niiden vain puhua mitä puhuvat.

En tiedä minne muualle kuulun

Tiistaina on psykiatrisella polilla aika, jolle äidinkin on tultava mukaan. Minua ahdistaa aina sitä enemmän, mitä useampi ihminen on läsnä, en tiedä ketä pitäisi katsoa, tuijotan mielummin lattiaa ja vääntelen vaivaantuneena käsiäni.

Paikalla on omahoitajan lisäksi myös lääkäri, jota en ole aikaisemmin vielä tavannut. Pelkään äidin nolaavan minut ja esittävän ammattimaisempaa tukijaa kuin todellisuudessa onkaan.

Haluaisin paeta ensi viikolla saareen muutamaksi yöksi, linnoittautua ylös mökkiin ja kirjoittaa tarinoita, sytyttää öljylamppuja.

Murtumispiste

"Minä haluan olla vapaa. Aina ja ilman poikkeuksia."
- Sellainen on haave-elämää. Ei sellaista voi kukaan saavuttaa.

Olen yhä eri mieltä, mutta hyvä on, minä haen keväällä Jyväskylän kotitalousoppilaitokseen, ellen satu keksimään jotakin muuta. Vaikka se on vastoin kaikkea minussa, en enää kestä niiden katsetta, sitä sääliä ja inhoa kun ne ajattelevat: hylkiö siitä tulee, samanlainen kuin vanhemmistaan. Sillä kirjailijaa minusta ei tule, ei näillä lahjoilla jotka eivät ole keskivertoa paremmat. Mutta tutkimusmatkoistani en luovu, älkää luulkokaan.

Yhteiskunta on liian vahva. Liian vahva ja ruma.

"If I go crazy then will you still
Call me Superman"

Viimeinen täällä

Sunnuntaina kääntyvät kellot ja pimeys kasvaa yhä suuremmaksi, levittäytyy yli suon, metsän ja hakkuualueen, jossa kannot ja katkenneet juuret kasvavat hiljaisuutta. Ja iltaisin minä olen jälleen pakenevia jalkoja siellä missä katuvalot päättyvät.

Vielä kaksi runoa ja neljä lyhyttä tarinaa, sen jälkeen pitäisi olla koossa jotakin minkä yritän ehkä julkaista tai sitten en, mitä vähemmän sanoja on jäljellä sitä naurettavammalta tämä tuntuu

jos se ei onnistu, ei minulla ole mitään nyt tai koskaan, en minä halua,
en mitään muuta

Tervetuloa ikuisesti takaisin

Viimeisin epikriisi saapui eilen postissa: 

173.0 Syndroma Raynaud

F50.3 Bulimia nervosa atypica

F32.2 Depressio mentis

En jaksaisi enää käydä omahoitajan luona, ne kysymykset tekevät hulluksi ja saavat minut tuntemaan itseni entistä vastenmielisemmäksi. Katselen kierrelehtiötä ja mustekynää kun hän kirjoittaa sanoja paperille, litra jäätelöä, porkkanapiirakkaa, pähkinöitä, ...oliko vielä muuta?

Joskus haluaisin kiskoa seiniltä kaikki ne typerät ja naurettavan positiiviset taulut, kaataa pöydän ja repiä sen avautumiseen kehottavan nenäliinapaketin, jonka he aina asettavat näkyville, viskata paperit pitkin ruman väristä lattiaa. Käyttäytyä kuin hullu, mikä he olettavat minun olevan.

Mutta on helpompaa tyytyä tuttuun ilmeettömyyteen, sulkea ovi takanaan ja palata jälleen viikon kuluttua. Aulassa istui suloinen tyttö, jolla oli pään päälle kootut ruskeat hiukset. Hän hymyili, ja hetken minäkin hymyilin.

 

Itsesuggestio

Käsien tärinästä sen huomaa, silloin minä en halua pysyä paikoillani, jokainen liikkumaton hetki tuntuu väärältä, pahalta. Kävelen ympäri taloa ja siivoan, imuroin, teen ruokaa, leivon teeleipiä ja muffinsseja, en pysähdy, en en, ei se käy. Lenkillä jalkani ovat luonnottoman kevyet, ne kulkevat liian nopeasti ja minä jään jälkeen, ajatukseni kompastuvat ja kaatuvat. En kohdista katsettani mihinkään, ehkä en edes näe.

Ja sitten ovat ne toisenlaiset päivät, jotka vietän piiloutuneena täkkeihin, äiti tulee koputtamaan oveen ja kysymään onko kaikki hyvin. Ei ole, en halua nousta enää koskaan ylös. Samanlaisia aamuja, sameita ja vaikeita hahmottaa.

Huomenna jälleen punnitus ja minä alan kyllästyä tähän, kaikkiin kysymyksiin jotka toistuvat ja toistuvat, listaan siitä mitä olen ahminut ja miksi, oranssiseen ajanvarauskorttiin, verikokeisiin ja uusiin resepteihin, joiden allekirjoituksista en saa koskaan selvää.

Seinäkello laskee uniaikaa

Verestäni oli löytynyt reumatekijä, mutta muuten arvot olivat kaiketi kunnossa. Joudun aloittamaan jälleen kaksi uutta lääkitystä, toisen refluksihäiriöön ja toisen hypolaktasiaan (entsyyminpuutokseen).

Kävellessäni minä leijun enkä tunne jalkojani, kadut ovat täynnä ihmisiä, minä väistän ja kuljen läpi räpäyttämättä silmiäni, irtoan ruumiistani ja olen jo kaukana poissa. Raajoissa ei kulje veri, kasvot ovat valkoiset, sinä näytät aina siltä kuin olisit juuri pyörtymässä.

Numerot nousevat ja laskevat, raavin ihoni verille, se on alkanut jälleen ja minä olen rumuutta. En tiedä onko tämän tarkoitus ollakin näin, pölyhiukkasista rakentunut epätodellisuus, valoa joka takertuu kattoon, sillä on kärpäsen siivet.

Ehkä minun ei pidäkään päästä pois.

Anna minulle rahaa ja ilmakivääri

Olen alkanut nukkua jälleen yli puolenpäivän, silloin aikaa jää jäljelle vähemmän, aikaa ahmia, en halua siihen samaan kierteeseen, en enää ikinä.

Tämä talo hautautuu pölyyn ja välinpitämättömyyteen, se kasvaa lattianrajasta jota peittävät koirankarvamytyt ja kuivuneet lehdet, laskeutuu kosteusvaurioiden täplittämästä katosta. Jos olisin pienempi, minut vietäisiin täältä pois. Äiti pelkäsi silloin terveysviranomaisia, kaikki ne pahvilaatikot ja tavarat joiden yli piti kiivetä, neulasensa varistanut joulukuusi keittiössä.

Mutta kaikkeen tottuu, vähitellen oppii olemaan näkemättä ja kuulematta, uskottelemaan ettei se haittaa, ei mikään haittaa. Naurattaa vain.

 

Keskiviikkona kontrollikäynti reumapolilla, aika fysioterapeutille ja ehkä myös verikoe, jossa tarkistetaan ainakin magnesium- ja kaliumpitoisuudet.

Kun kerrot että olen

Eilen satoi vähemmän kuin aikoihin ja ehkä minä kuitenkin selviän, edes Kilpikonnan vuoksi. Ja niiden mannerten, joille me vielä karkaamme, jos emme muuten niin ainakin ajatuksissamme. Pukeudumme valkoisiin lakanoihin ja kuljemme paljain jaloin, maa on lämmin ja me hukumme aikaan.

Koska tämä ei ole kaikki, tämä ei ole mitään.

Mutta on silti asioita joita rakastan, on Tove Jansson ja muumit, Disney, Beatrix Potter, Hans Christian Andersen, T.S. Eliot, maitokahvi aamuisin, inkivääritee, tutkimusmatkat, Twin Peaks, polviin asti ulottuvat villasukat, ylisuuret neuleet, pimenevät illat, glögi, kynttilät, joulu, suklaakalenterit, Patti Smith, Enya, Hans Zimmer, Tori Amos, Simon & Garfunkel, Samuli Putro, Regina ja Villa Nah. Ja on niitä muitakin, aika paljon oikeastaan.

Olen valmis katoamaan kaikkiin maailman jäteviemäreihin

Hip hei, ja taas minä ahmin, puolukkarahkaa sokereineen ja pähkinöitä, marjajäätelöä ja suklaajäätelöä, minä pyysin ettei niitä ostettaisi mutta kukaan ei kuuntele, ei välitä, eihän sinun ole niitä pakko syödä, no ei niin mutta kun

luulen ettei tästä pääse koskaan vapaaksi, ei ainakaan täysin, ja jos minä nyt vajoan jälleen, kaikki alkaa alusta ja sitten ei ole enää mitään

huomenna se nainen punnitsee minut taas, enkä haluaisi nähdä kasvavia lukuja jotka juoksevat ylöspäin ja sitä tyytyväistä hymyä ja uutta merkintää painotaulukossa, antakaa minun olla

ja sitten he miettivät mitä minusta voisi tulla ja kuinka jalkani voitaisiin kiinnittää tiukasti, pysyvästi ja iankaikkisesti tähän maahan, joka on aivan liian musta

mutta minä osaan vain heittää paperimyttyjä roskakoriin 

ja nauraa kun ei saisi

Vaihtoehtorajalla

Rahkasammal oli märkää ja upottavaa, harmaat kenkäni katosivat näkyvistä. Aluskasvillisuuden suojassa virtasi kaksi pientä puroa, toisen yli kulki kaatunut mänty, juuri sellainen jolla voi istua ja antaa minuuttien lipua ohi. Se on salainen metsä, minun metsäni.

Ylhäällä harjulla kiemurtelee kapea polku, joka jatkuu ja jatkuu, sitä pitkin minä juoksen vaikka en saisi, verkkokalvot eivät ehkä kestä. Mutta rakastan sitä tunnetta kun kuusenoksat vilahtelevat sivuillani ja jostakin putoilee kuivia lehtiä, punaisia ja keltaisia, ympärillä on syksy, minussa myös.

Tunnetta, että vielä on olemassa jotakin kaunista jonka vuoksi jäädä.

Huudetaan yöhön

Painan vähemmän kuin koskaan tällä pituudella (vaaka näytti neljällä alkavan luvun), enkä tiedä onko tämä enää niin hauskaa. Tuntuu että olen menettämässä vähitellen järkeni, tulossa hulluksi. En voi olla varma miksi näin tapahtuu, minne kilot katoavat, minähän olen syönyt, en ole tehnyt mitään väärää. Enhän?

Vanhemmat lähtivät pystyttämään näyttelyä ja minä jäin yksin kotiin. Ahdistaa enemmän kuin pitkään aikaan ja sydän hakkaa miten sattuu, tarvitsisin jonkun jolle puhua. Jonkun joka kertoisi, ettei ole mitään hätää.

Huomenaamulla verikoe.

En osaa piirtää puiden lehtiä

En tiedä, miksi syksyt ovat aina tällaisia, muutos saapuu ennen kylmyyttä ja halkeilevien teiden teräviä hampaita, niitä jotka pureutuvat kenkiin, eivät päästä irti. Mutta kävellä täytyy silti.

Kaartuvien puiden keskellä minä olen se joka pakenee, piiloutuu pensaiden ja kivien taakse auton tullessa vastaan. Lapsena se oli vain leikkiä, isä ja minä menimme kuutamossa potkukelkoilla, nyt äkkiä tien sivuun!, ajovaloihin ei saanut pysähtyä. Nyt se on todellisuutta, minä en halua nähdä ketään.

Chew&spit on jotakin, mitä on liian vaikea lopettaa. Se tuntuu harmittomammalta kuin oksentaminen, mutta pelkään silti vatsahaavaa ja sylkirauhasten tulehtumista. Myös hampaitteni kunto on huonontunut. Jos asuisin yksin, tämä ei olisi ehkä koskaan edes alkanut, ei olisi mitään epäterveellistä mitä ahmia ja sylkeä. Säälittävää.