Who sank all night in submarine light

Rauhoittavat ovat taas loppumassa, enkä usko että he uusivat reseptiä enää kovin kauaa. Olen käyttänyt lääkkeitä enemmän, kuin mitä olen kertonut omahoitajalle vastaanotoilla. En tule toimeen ilman Opamoxia, olen kyllä yrittänyt, mutta se on päättynyt aina huonosti. Ja nyt kun äiti häipyi pääkaupunkiseudulle, meidän YYA-sopimuksemme toimii vain osittain.

Ahmin jälleen lähes joka toinen päivä, joskus vielä useammin. Pureskelen ruokaa, syljen ruokaa, syön särkylääkkeitä sylkirauhasten kipuun. Nielen Gavisconia jo kuudetta kuukautta ja teeskentelen, että ruokatorveni on aivan kunnossa.

Sydämessäni on luultavasti jotain vikaa, ja omahoitaja kehotti varaamaan ajan tutkimuksiin. Verenpaine on ollut jo pitkään huolestuttavan korkea, samoin syke. Minulla on myös päivittäin rytmihäiriöitä sekä levossa että rasituksessa. Muljahduksia, nopeita ylimääräisiä lyöntejä, taukoja, puristusta ja polttavaa kipua. Jatkuvaa huimausta ja voimattomuutta.

Pelkään olla täällä yksin. Pelkään, että olen aiheuttanut tämän jotenkin itse. En tiedä onko se mahdollista, en ole koskaan ollut sairaalloisen alipainoinen, mutta eriasteinen ruoalla pelleily on jatkunut jo yhdeksän vuotta. Paino on taas hieman pienempi, ei silti läheskään niin pieni, että se voisi saada aikaan jotakin tällaista.

Vanhempi koiristamme joudutaan lopettamaan lähipäivinä. Sairaus eteni huonompaan suuntaan hoidosta huolimatta, eikä Liinu pysty enää lainkaan liikkumaan. Äiti lähti kotiin ja pyysi, että olisin tullut sinne myös. Mutta en minä voi. Vihaan itseäni enemmän kuin koskaan, mutta minusta ei ole siihen. Olemaan vieressä. Anna anteeksi.

Ja kaikki, mitä kaltaisenani epäihmisenpaskana osaan tehdä, on käyttää alkoholia ja lääkkeitä sekaisin tai ahmia ahmia ahmia, kunnes vuorokausi vaihtuu vähitellen seuraavaan.

Name ten thousand reasons why

• Dermatillomanian kanssa on jälleen vaikeampaa kuin aikoihin. Minun vartaloni on täynnä laastareita, rikkinäistä ihoa ja kaikkea, minkä haluaisin vain unohtaa ja olla näkemättä peilissä.
• Lähetin pääkirjastoon s-postia ja ehdotin, että he hankkisivat kokoelmiinsa Angela Hartlinin kirjan Forever Marked. Olin varma, ettei heitä kiinnostaisi, mutta nähtävästi he olivat kuitenkin laittaneet sen tilaukseen.

• Minun sääreni olivat pitkään hyvin samanlaiset kuin Angelan näissä kuvissa. Lapsena eräs entinen ystäväni sanoi: Viikka, mitä tuo on? Se näyttää ihan helvetin pelottavalta. Lopeta. Nykyään jalkojeni arvet ovat haalistuneet, mutta tällä hetkellä käsivarteni ja selkäni (alas asti) ovat juurikin tuossa kunnossa.
• Totuus on, että kuolisin mieluummin kuin antaisin jonkun nähdä itseni ilman vaatteita.
• Vihaan suihkussa käymistä, sillä silloin joudun näkemään itse itseni.
• Rumuuteni vuoksi en aina koe olevani enää edes ihminen.

• Olen jälleen sylkenyt ruokaa, vaikka minun piti lopettaa se viimeistään saatuani diagnoosin refluksista. Typerä Viikka.
• Kaksitoista vuotta alahampaissani ollut retentiolanka irtosi eilen osittain, mutta en jaksa tehdä asialle mitään.
• Myös silmänpohjat pitäisi tarkistuttaa viimeistään tammikuun alussa. Mutta. En haluaisi myöntää sitä, että pelkään. Aina vain enemmän.

• Katsoin viimein Mary & Max -animaation ja rakastuin. Max Jerry Horowitz on yksi niistä henkilöhahmoista, joihin olen samaistunut enemmän kuin ikinä kehenkään.

Kieltää kaiken

Luulin jo päässeeni chew'n spitistä jotakuinkin eroon, mutta kuinkas sitten kävikään, yhtenä päivänä puoli litraa nougatjäätelöä, toisena loput, kolmantena kuusi pannukakkua. Vatsaan on kertynyt ilmaa, löystynyt leukanivel pitää epäilyttävää rusahtelua ja loksahtaa pahimmassa tapauksessa vielä irti.

Äiti sanoo, että sinä näytät niin laihalta. Mutta kun ei se ole totta, ei alkuunkaan.

Piirtäminen vie minulta järjen, raivostuttaa myöntää itselleen etteivät lahjat ja kärsivällisyys riitä, minä vihasin kuvaamataidon tunteja jo ala-asteella, kaikkia niitä typeriä töitä, opettajan kiertelyä pöytien ympärillä, sitä että olin aina hitain. Sitä että minua täytyi odottaa. Helvetti.

Pitäisi pysytellä kirjoittamisessa, sitä minä haluan tehdä, voisin myös käsikirjoittaa animaatioita mutten ikinä piirtää tai mallintaa. Voi miten fiksua olikaan hakea juuri sille alalle. Mutta minulla on kuitenkin suunnitelma B, se vaatii rahaa ja sen nimi on Katoamistemppu.

We’re half-awake in a fake empire

Pureskeltuja ja syljettyjä laskiaispullia sekä muutama korvapuusti, ensi viikolla minä lopetan, aivan varmasti lopetan, sylkirauhasia särkee ja posket ovat turvoksissa. Mutta oma vika.

Huomenna labra jossa ei ilmeisesti sittenkään tarkisteta triglyjä, sillä saan syödä aamupalan. Olisin toisaalta toivonut, että arvojani olisi seurattu pidempään, pelkään korkeaa kolesterolia ja diabeteksen puhkeamista (riski on minun kohdallani kuulemma suuri). Eikä asiaa juurikaan paranna epätyypillinen ahmimishäiriö, josta en pääse irti.

Eilen mietin vakavasti, että lopettaisin kirjoittamisen kokonaan, unohtaisin typerät ja utopistiset suunnitelmani ja tekisin niitä valintoja joita muut minulta odottavat.

Sillä tässä todellisuudessa työtön, syrjäytynyt, epäsosiaalinen ja vailla omaa asuntoa tai opiskelupaikkaa oleva misantrooppi on yhtä kuin kuollut. Sellaista katsotaan alaspäin, sellaiselle puhutaan kuin yksinkertaiselle, sellaisen nimi kirjoitetaan aina väärin.

Jonka silmistä näkee, että se ei usko

Olen jäänyt jälleen koukkuun light-limsoihin ja sen kyllä huomaa myös hampaiden kunnosta. Minun olisi pitänyt varata aika suuhygienistille jo kuusi kuukautta sitten, mutta jotenkin olen onnistunut vain lykkäämään soittamista (lukekaa: olen pelkuri). Ei se hammaskiven poisto, vaan varmuus siitä että joudun porattavaksi ennemmin tai myöhemmin kasvaneiden reikien vuoksi. Ja ikenet vuotavat toistuvasti verta. Kenen pitikään lopettaa chew&spit?

Sertralin nostettiin 100 milligrammaan, mutta todellisuudessa syön yhä 50. Hyvä on, vielä psykopolilla sanoinkin suostuvani määrän lisäämiseen, kun taas kotona päätin toisin. Ja silti uskottelen heille noudattavani Suunnitelmaa. Oikeastaan lähes kaikki mitä nykyään päästän ulos suustani, on valhetta. Ainakin osittain.

Paino on takertunut ikuisesti näihin rumiin lukemiin.

Rakkaudentunnustus

Haluaisin lähteä muutamaksi päiväksi tädilleni Espooseen. Mieluummin pidemmäksikin aikaa. Siellä en voisi leipoa yhtenään piirakoita, muffinsseja tai korvapuusteja, jotka piilotan pakastimeen vihannesten ja marjojen alle. Odottamaan pureskelua ja sylkemistä. Ihanaa. Tämä on kaikista tavoistani ällöttävin ja säälittävin; en kestäisi jos joku saisi tietää.

Minulla on ollut tarkoitus lopettaa useita kertoja, mutta sitten tapahtuu jotakin, en tiedä mitä. Aluksi se oli satunnaista, nykyään päivittäistä. Eikä edes erityisen kätevää, sillä onnistun aina nielaisemaan pienen osan ruoasta vaikka yrittäisinkin olla mahdollisimman huolellinen. Ja ei sitä koskaan voi olla täysin varma, ehkä jotkin ravintoaineet ehtivät alkaa hajota jo suussa, ehkä minä sittenkin vain lihon enkä huomaa mitään.

Sylkirauhaseni ovat jatkuvasti kipeinä, samoin ikenet. Oksentaa en uskalla, en voi enkä osaa. Vuoden vanhana olin kuolla kovaan vatsatautiin, minua pidettiin sairaalassa letkuissa ja hoitajat sanoivat että ei se tuosta selviä. Kaikkeen oksentamiseen liittyvään on jäänyt pelko. Ja ei se minua haittaa, sillä eroonhan minä haluan tästä syömisvammastani päästä.


Back to bunnies. Kaipasin sittenkin vain takaisin tuota banneria.

En osaa piirtää puiden lehtiä

En tiedä, miksi syksyt ovat aina tällaisia, muutos saapuu ennen kylmyyttä ja halkeilevien teiden teräviä hampaita, niitä jotka pureutuvat kenkiin, eivät päästä irti. Mutta kävellä täytyy silti.

Kaartuvien puiden keskellä minä olen se joka pakenee, piiloutuu pensaiden ja kivien taakse auton tullessa vastaan. Lapsena se oli vain leikkiä, isä ja minä menimme kuutamossa potkukelkoilla, nyt äkkiä tien sivuun!, ajovaloihin ei saanut pysähtyä. Nyt se on todellisuutta, minä en halua nähdä ketään.

Chew&spit on jotakin, mitä on liian vaikea lopettaa. Se tuntuu harmittomammalta kuin oksentaminen, mutta pelkään silti vatsahaavaa ja sylkirauhasten tulehtumista. Myös hampaitteni kunto on huonontunut. Jos asuisin yksin, tämä ei olisi ehkä koskaan edes alkanut, ei olisi mitään epäterveellistä mitä ahmia ja sylkeä. Säälittävää.

Hengittävät taas hetken

Liian kauan on aikaa siitä, kun viimeksi kiersin kolmen kilometrin päässä sijaitsevan järven. Pensaikossa säksätti orava, tiesin sen tarkkailevan minua, mutta en kääntynyt katsomaan. Se halusi pysyä piilossaan ja minä omassani. Ja juuri sellaisesta minä pidän, kun on näkymätön eikä kuitenkaan aivan.

Löysin vanhan sillan alta mukavan kivitasanteen, voi miksi en ollut huomannut sitä aikaisemmin, varhain kesällä, silloin vesi olisi ollut vielä lämmintä. Joku oli istunut siellä ennen minua, ehkä kalastamassa, kolme haavanoksista tehtyä ongenvapaa ja venäläisiä säilyketölkkejä.

Käyn tästä lähtien psykiatrilla Terveystalolla, hän punnitsee minut viikoittain ja haluaa tietää enemmän syömiskäyttäytymisestäni. Pureskelemisesta ja sylkemisestä en ole kehdannut kertoa, häpeän sitä, häpeän liikaa. Leuanalussylkirauhaseni on tulehtunut ja koko vasenta puolta kasvoista särkee. En ole varma mistä se johtuu, minusta vai reumasairaudesta vai jostakin mitä en tiedä.

On kielletty

Postissa saapui kutsu psykiatriselle polille ensi tiistaiksi. En tiedä, mitä he nyt suunnittelevat, seuraava käynti psykologilla piti olla vasta kahdeskymmenes päivä. Ei minun painoni ole vielä niin alhainen, että siitä kannattaisi huolestua, enkä halua nostaa sitä, en. Olen jälleen kuin kokoon käpertynyt eläin.

Yritän jättää ruoan pureskelemisen ja sylkemisen, sillä se ei ainakaan paranna sylkirauhasteni huonoa tilaa. En ole kertonut siitä psykologille, se vain horjuttaisi sitä väitettä, että syön normaalisti. Mikä sinänsä on lähes totta.

Minun pitäisi alkaa tehdä ensi viikkoa varten jonkinlaista mielialapäiväkirjaa, josta näkyisi ruoan ja tunteiden välinen yhteys. En ole aivan varma, mitä uskallan kirjoittaa. Olen joutunut katumaan kaikkea ennemmin tai myöhemmin. Usein ennemmin.

Niin kauan kuin maailma pelkää minua

Täällä minä olen jälleen, enkä oikein tiedä, pidänkö siitä vai en. Lontoossa olin hetken jotakin muuta kuin jalkakäytävän reunaa viipottava pieni ja alakuloinen otus. Hotellihuoneessa ikkunaa ei saanut kunnolla kiinni ja aamupala oli pelkkää paahtoleipää, mutta minua se ei haitannut. Kunhan sain vain polttaa kieleni kuumaan kahviin viisi kertaa päivässä ja ostaa itselleni kuorrutettuja flapjackeja, jotka jauhoin ja syljin myöhemmin vessassa. 

Hyvä, voinkin kertoa isällesi että hän on aivan turhaan huolissaan. Syöt juuri niinkuin pitääkin.

En minä osaa olla, en vain osaa. Kilpikonna haluaisi asua minun kanssani, mutta tiedän sairastuttavani kaiken ympärilläni, mahdollisesti hänetkin. En kestäisi sitä.

Varastaakseni (ilma)puntarin

Ylihuomenna psykologi, ja pitäisi osata jälleen kertoa jotakin, en tiedä mitä

tuskin sitä, että syön pannukakkuja, pullia ja jäätelöä
mutta pureskeltuani syljen kaiken pois
(kunnes saan vatsahaavan)

ja että itsehillintää muistuttavalla kangastuksella on yhä ote minusta

Tänään minä kerään lämpimiä vaatteita ja makuupussini
ja soudan ympyrän muotoiselle saarelle, jota asuttavat näkymättömät hattivatit.

Mihin on tultu, oli tultu, on tultava

En osaa sanoa, miltä se ulkopuolisista mahdollisesti näytti, mutta abivuonna olin vähällä seota lopullisesti. Voimat eivät tahtoneet millään riittää opiskeluun, eikä siitä vanhasta perfektionisti-minästäni ollut enää jälkeäkään. Iltaisin kotona jatkoin syömistä niin kauan, että vatsani oli revetä, ja katkonaiset yöt kuluivat pääasiassa itkiessä ja jatkuviin painajaisiin herätessä. Aamulla en monesti kehdannut lähteä kouluun, sillä näytin siltä kuin olisin ollut raskaana.

Kaikki päiväkirjamerkintäni kuulostavat enemmän tai vähemmän samalta:

25.8.2009

Olen ollut pari päivää poissa koulusta "flunssan" nojalla. Ja nyt kun tällaseen ei ois yhtään varaa. Mua vaan ahdistaa liikaa. Oon niin yksin tän syömisongelman kanssa, et kukaan ei ymmärrä.

6.11.2009

Ei apua oikeesti. Kaikki menee päin helvettiä... Musta tulee aina vaan laiskempi; tänään skippasin taas matikan tunnit. Jään mukavasti jälkeen, enkä osannu edes edellisiäkään tehtäviä. Mutta en vaa jaksanu yksinkertasesti mennä. MIKÄ MUA VAIVAA NYKYÄÄN???!!! Musta ei oo enää mihinkään. Oon kaiken lisäks ahminu jo viikon putkeen. 

Mutta lopulta minulle alkoi tulla todellisiakin sairauksia, joiden vuoksi poissaoloja kertyi vähitellen enemmän ja enemmän. Itkin ja huusin lattialla, ja äiti sanoi isälle että tuo tyttö on ihan sekaisin. Kahtena peräkkäisenä päivänä onnistuin syömään kutakuinkin normaalisti tai alle energiatarpeeni, loppuviikon vietinkin jo jääkaapilla. Toisinaan salakuljetin vessaan muffinsseja ja keksipaketteja, pureskelin kaiken ja syljin kuvottavan massan mahdollisimman huolellisesti pönttöön.

En halua olla tällainen, haluan osata kontrolloida syömisiäni ja elämääni muutenkin. Minun on edelleen vaikea olla samassa ruokapöydässä muiden kanssa, sillä pelkään jonkun huomauttavan jotakin ilkeää tahallaan tai puolivahingossa. Myös ruoan käsitteleminen toisten nähden on hyvin ahdistavaa. Saatan tahtomattani muuttua aggressiiviseksi, jos isäni puhuessaan unohtuu seuraamaan aamupalan laittamistani saati sen syömistä. Käytän keittiövaakaa vieläkin ahkerasti, vaikka ruokavalioni on nykyisin kaikkea muuta kuin tarkkaan suunniteltu.

Viimeisin ilmiö tässä surkeiden sattumusten sarjassa on pakonomainen leipominen, joka voimistui äidin ollessa Kanadassa. Vetäydyin lähes päivittäin keittokirjat kainalossa keittiöön ja paistoin sarjatuotantona rasvaisia muffinsseja, keksejä ja sämpylöitä kummallisessa transsissa. Illalla katsoin tv:tä ja söin, itkin ja söin. Lupasin itselleni joka kerta, ettei koskaan enää. 

Mutta unohtaminen on liian helppoa.