Minä en pelkää mitään

En tiedä mikä siinä on etten koskaan osaa päättää, en ainakaan oikein, enkä minä tiedä kuinka kauan jaksan olla vahva, jos sitä kestääkin vain muutaman päivän tai vielä vähemmän.

Koska epävarmuus ja kaikki. 

En ole lainkaan vakuuttunut siitä, onko minusta opiskelemaan aamusta iltaan ja käymään samalla töissä, jos opintotuki ei riitä (ja eihän se riitä?) ja työttömistä vanhemmista ei ole juurikaan apua. Ja mistä saan rahaa lääkkeisiin ja lääkärikäynteihin, missä käyn jatkossa silmänpohjakontrollissa ja kun kaikkea pitäisi hankkia eikä minulla ole mitään valmiiksi ja kun. En tiedä.

Ja äidin kanssa ei voi edes puhua, En minä jaksa nyt keskustella näistä asioista, ehkä joskus myöhemmin, mutta ei tässä ole enää montaakaan kuukautta syksyyn. Jos edes pääsen mihinkään. Todennäköisesti en, sillä en ole hyvä piirtämään ilman mallia, aikaa on vähän, isältä peritty synnynnäinen hitaus ja pääsykoetilanne on kamala.

Anteeksi että olen niin. Viikka.

Ei minulla ole sanoja vieläkään, mutta

Käynnit reumapolilla päättyvät, sillä tarvetta jatkotutkimuksiin ei enää ole. En tarvitse myöskään fysioterapiaa. Lopullisena diagnoosina siis Raynaud'n syndrooma ja jokin epämääräinen reumasairaus, jonka kanssa minun pitäisi selviytyä kuitenkin ilman lääkkeitä. (Verikokeiden mukaan reumafaktorini on 26, kun sen tulisi olla alle 15.)

Jatkossa vältettävä kylmyyttä, alkoholia, tupakointia jota en harrasta ja tupakoivaa seuraa, mikä on tosin mahdotonta. Eikä se minua edes häiritse.

He olivat tyytyväisiä siitä että olen lisännyt liikuntaa: päivittäin yli tunnin kävelylenkki, neljä kertaa viikossa lihaskuntotreeni ja kolme kertaa aerobiccia tms. Oikeastaan tuntuu hieman hassulta, että saisin syödä vuorokaudessa päälle 1800 kaloria ja laihtua silti puoli kiloa viikon aikana.

Mutta syön kuitenkin 2000 tai enemmän, sillä en jaksa enää laihduttaa, se on typerää eikä johda mihinkään muuhun kuin kolmen tai useamman päivän ahmimisputkiin. Ja sitä paitsi haluan kasvattaa lihaksiani. On jokseenkin surkuhupaisaa, että jotkut kuvittelevat saavansa lihaksikkaan vartalon yhdistämällä kitudieetin ja treenaamisen, vaikka vaikutushan on juuri päinvastainen.

Lääkärin mielestä olin enemmän läsnä kuin aikaisemmin, hymyilin ja nauroin ja vaikutin kuulemma iloisemmalta. Itse en osaa oikein sanoa tuosta mitään, mutta tiedän vain etten halua enää pitkittää tätä viisi vuotta kestänyttä kierrettä.

"Sinä olet selvinnyt tämän talven yli ja tiedän että selviät jatkossakin."

Potkin seinää ja varpaisiin sattuu

Keskiviikkoiltana minä vain makasin sängylläni ja tuijotin kattoon, sieltä putoavat alas kymmenen vuotta vanhat julisteet enkä minä jaksa välittää, kuusituhatta kaloria vatsassa ja lisääntyvä rasvakerros, minä en enää edes palele.

Ravitsemusterapeutti sanoi, että tämän on nyt loputtava ja kyllä minä sen tiedän, elimistöni ei kestä tätä ahmimista ja panttaamista ja jojoilua ja pitämättömiä lepopäiviä.

Ateriasuunnitelmaan tehtiin jälleen lisäyksiä, yksi leipä aamuun ja iltaan, sanoin sen olevan ihan ok vaikka ei se ole, ei mikään ole.

En pääse koskaan eroon ahmimisesta jos elän täällä, minun on päästävä pois, kauas kaikista nyt kun Kilpikonnakin lähtee. Aion osallistua kevään yhteishakuun ja katsoa mitä tästä tulee, ei mahdollisesti mitään mutta ainakin yritän. 

Sitä paitsi voin aina tehdä katoamistempun, sen minä varmasti osaan.

We’re half-awake in a fake empire

Pureskeltuja ja syljettyjä laskiaispullia sekä muutama korvapuusti, ensi viikolla minä lopetan, aivan varmasti lopetan, sylkirauhasia särkee ja posket ovat turvoksissa. Mutta oma vika.

Huomenna labra jossa ei ilmeisesti sittenkään tarkisteta triglyjä, sillä saan syödä aamupalan. Olisin toisaalta toivonut, että arvojani olisi seurattu pidempään, pelkään korkeaa kolesterolia ja diabeteksen puhkeamista (riski on minun kohdallani kuulemma suuri). Eikä asiaa juurikaan paranna epätyypillinen ahmimishäiriö, josta en pääse irti.

Eilen mietin vakavasti, että lopettaisin kirjoittamisen kokonaan, unohtaisin typerät ja utopistiset suunnitelmani ja tekisin niitä valintoja joita muut minulta odottavat.

Sillä tässä todellisuudessa työtön, syrjäytynyt, epäsosiaalinen ja vailla omaa asuntoa tai opiskelupaikkaa oleva misantrooppi on yhtä kuin kuollut. Sellaista katsotaan alaspäin, sellaiselle puhutaan kuin yksinkertaiselle, sellaisen nimi kirjoitetaan aina väärin.

Tätä operaatiota kutsutaan itseinhoksi

Uudenvuoden lupausten pitäminen on enemmän kuin vaikeaa, lähes mahdotonta kaltaiselleni murhe-eläimelle, ja liimatessani kymmenettä laastaria ihoon mietin, että tätäkö tämä tulee olemaan, aina ja iankaikkisesti, päättymätön tarina rumuudesta ja absoluuttisesta yksinäisyydestä

Kun olen jo tavallaan tottunut tähän olemattomuuteen, kellumaan puolitodellisuudessa, edes haluamatta nousta muualla kuin unissani ja niissäkin teen kaiken väärin

Äiti on nähtävästi ehtinyt kertoa tuttavilleen, että olen harkinnut vetäytymistä Skotlannin buddhalaisluostariin, ne nauravat vaikkei se ole vitsi, hieman samaan tapaan kuin se kun sanoin tahtovani majakanvartijaksi (ja tahdon yhä)

minä haluan luopua kaikesta ja olla vähemmän Viikka kuin koskaan, sitä paitsi elämäni on niin epäseksuaalista, että ainakaan sen takia kannattaisi jäädä

Maanantaina labra, keskiviikkona reumapoli ja fysioterapeutti, torstaina ravitsemusterapeutti ja psykopoli, taas ne kyselevät samoja typeriä kysymyksiä, sellaisia joihin ei edes halua vastata

Jonka silmistä näkee, että se ei usko

Olen jäänyt jälleen koukkuun light-limsoihin ja sen kyllä huomaa myös hampaiden kunnosta. Minun olisi pitänyt varata aika suuhygienistille jo kuusi kuukautta sitten, mutta jotenkin olen onnistunut vain lykkäämään soittamista (lukekaa: olen pelkuri). Ei se hammaskiven poisto, vaan varmuus siitä että joudun porattavaksi ennemmin tai myöhemmin kasvaneiden reikien vuoksi. Ja ikenet vuotavat toistuvasti verta. Kenen pitikään lopettaa chew&spit?

Sertralin nostettiin 100 milligrammaan, mutta todellisuudessa syön yhä 50. Hyvä on, vielä psykopolilla sanoinkin suostuvani määrän lisäämiseen, kun taas kotona päätin toisin. Ja silti uskottelen heille noudattavani Suunnitelmaa. Oikeastaan lähes kaikki mitä nykyään päästän ulos suustani, on valhetta. Ainakin osittain.

Paino on takertunut ikuisesti näihin rumiin lukemiin.

Sinun varjosi kaatuu lattialle

Hilpeä päiväkirjamerkintä eilisillalta epäselvällä käsialalla ja tahmaisilla sormenjäljillä.

Erään ahmimiskohtauksen tarina (jota kirjoitan syödessäni viimeisiä kuivattuja luumuja):

• kaksi ruisleipää päällisineen
• iso pala suklaakakkua (pureskeltu ja syljetty)
• kevyt karpalolonkero
• osa karpalosiideristä
• kaksi peruna-smetanapiirakkaa (pureskeltu ja syljetty)
• kaksi proteiinipatukkaa
• toiset kaksi ruisleipää päällisineen
• pussillinen kuivattuja luumuja

Nämä siis reilun tunnin aikana. Ja että miksikö? Koska viikko näyttää olevan se pisin aika, jonka pystyn kituuttamaan ilman ahmimista, ja koska tuo päivä ei ollut erityisen riemastuttava, ja koska haen turvaa vain sokerista ja rasvasta.

Tiistaina saapui postin mukana kirje ja käräjäoikeuden päätös: puolisot tuomitaan avioeroon. Sen illan isä tyytyi vollottamaan keittiössä, mutta seuraavana aamuna hänellä naksahti jälleen kunnolla. Huuto kuului varmasti ulos asti, tavaroita lensi seiniin ja oviin tuli lommoja. Äiti lukittautui olohuoneeseen ja minä vessaan, yritin peittää meikkivoiteella turvonneita silmiä ja ehtiä kaikesta huolimatta bussiin.

Vaikka en minä olisi jaksanut, en omahoitajaa enkä lääkäriä, ne kyselivät liikaa ja minä en osannut vastata, emmä tiedä, eemmmätiiiä. Sanat eivät tahtoneet tulla ulos, ne kuulostivat käsittämättömiltä, vain etäisesti tutuilta. Taas he ehdottivat sitä helvetin 'Pallo haltuun' -kurssia, jolle en todellakaan ole hakemassa, siihen minä en alennu, mieluummin kuolisin. (Ja sen tekisinkin mielelläni.) Kuka noita mukahauskoja ja äärimmäisen tsemppaavia nimiä oikein keksii? Oksennus.

Minä haluan lopettaa tämän epäterapeuttisen terapian, siitä ei ole apua, se tekee kaiken vain entistä pahemmaksi. Vanhemmat ovat samaa mieltä, samoin moni muu. Ja vielä sekin, että minun pitäisi käydä kesästä alkaen jollakin naurettavalla työpajalla muiden pallonsa hukanneiden kanssa, saada siitä kaikesta olematon summa rahaa ja hoitaa sillä asumiskulut. Ei ikinä.

Sinuahan oli koulukisauttu? Pelottaa varmasti olla yhdessä muiden nuorten kanssa, mutta ei se ole kovin suuri porukka ja onhan siellä valvojia, kiusaaminen huomataan helpommin kuin jossakin koulun leikkikentällä.

Anteeksi mitä? Pelottaa? Muut nuoret? Leikkikentällä? Minä en todellakaan panikoidu toisten parikymppisten seurassa, en pelkää enää kiusaamista tai välitä siitä, ei se ole siitä kiinni, ei pitkään aikaan. Ja se mitä tapahtui yli kymmenen vuotta sitten (ja osittain myös sen jälkeen) ei todellakaan rajoittunut millekään leikkikentälle.


Ensi kesästä tulee yksinäisempi kuin koskaan, sillä lakkiaisten jälkeen Kilpikonna lähtee Australiaan pojan kanssa, hän on jo hankkinut työviisumin vuodeksi. Minä tutkimusmatkailen yksinomaan pääni sisällä.

'Cause it's Voodoo, oh!'

Kerroin omahoitajalle dermatillomaniastani ja hän pyysi, että näyttäisin osan arvistani. Nostin hetken epäröinnin jälkeen oikeaa hihaani ylöspäin ja laskin sen sitten kiireesti takaisin alas. Hävetti. "Mutta eiväthän nuo oikein näytä arvilta. Ne ovat enemmänkin kuin...täpliä."

Olin jostain syystä purskahtaa nauruun. Minähän olen sanonut olevani kuin dalmatialainen; jos finnejä tai atooppisen ihon aiheuttamia näppyjä repii auki, niistä jää tavallisesti pyöreä jälki. En tiedä mitä hän odotti näkevänsä.

Äiti ei ymmärtänyt, miksi minun pitäisi esitellä hoitajille arpiani.

"Eikös se ole vähän sama kuin että he haluaisivat nähdä elefanttimiehen
epämuodostuneet kasvot maksusta?"

-Kiitti vaan äiti.

"Käsitit taas väärin."

-No niin varmaan. Ja kyllähän ne halusivat nähdä ne angstiset "viiltelyarvetkin", jotka olivat kylläkin vain säälittäviä naarmutusjälkiä. Koska sinä suurentelit asiaa.

Ensi keskiviikkona käynnillä on mukana myös lääkäri, joka päättää mitä dermatillomanialleni voisi tehdä. Mutta rauhoittavia he eivät kuitenkaan haluaisi minulle määrätä. En vain tiedä, miten voisin päästä pelkän itsehillintäni avulla häiriöstä, joka on ollut minulla alle kouluikäisestä asti.