En erota lintuja

Silmissäni liikkuvat valot ja varjot, enkä enää tiedä missä kulkee todellisuuden ja mielikuvituksen raja. Torstaiaamuna jouduin lähtemään hyvin aikaisin keskussairaalaan, sillä olin nähnyt yli viikon ajan välähdyksiä erityisesti vasemmalla puolella.

Odotusaulassa tärisin ja pidättelin oksennusta. Tiesin joutuvani jälleen laaserhoitoon, vaikka yritinkin uskotella itselleni jotakin muuta. 129 polttoa ja sietämätöntä hermosärkyä. Eikä tällä tule olemaan koskaan loppua.

Lääkäri kertoi, että hän oli keskustellut kaikkien kollegojensa kanssa siitä, mitä minun silmilleni voitaisiin tehdä. Mutta valitettavasti niille ei voi tehdä mitään. Muutokset verkkokalvoissani laajenevat yhä nopeammin ja minä sokeudun. Purin huultani, jotten olisi alkanut itkeä. Niin ei saa tehdä muiden edessä, niin ei vain tehdä.

Minun olisi pitänyt päästä heti kotiin lepäämään, mutta äiti halusi käydä vielä etsimässä koneeseemme sopivia kaiuttimia. Jäin odottamaan yli tunniksi kahvilaan, jossa kokoontui kaiken lisäksi jokin varsin sekalainen seurue. Ja valot olivat liian kirkkaat, aivan liian kirkkaat.

 

Mutta kotimatka oli luultavasti pahin koskaan. Äiti alkoi riidellä täysin turhasta ja lopulta isän itsehillintä petti. Hän löi äitiä kolme kertaa olkapäähän ja minä pyysin heitä lopettamaan. Olin jo valmiiksi niin peloissani laaserhoidon jälkeen, että sain voimakkaan paniikkikohtauksen ensimmäistä kertaa elämässäni. Itkin hysteerisesti, jalkani ja käteni puutuivat täysin enkä pystynyt hengittämään. Halusin vain ulos autosta. Ulos ulos ulos.

Kohtauksen vuoksi päähäni kohdistui kova paine, joka saattoi vahingoittaa silmääni. Siinä alkoi välittömästi kamala kipu ja näen edelleenkin välähdyksiä, mikä ei ole normaalia. Hoitaja kehotti tulemaan maanantaina uudelleen, jos tämä vielä jatkuu.

 

Äiti on lähtenyt siskolleen, enkä tiedä milloin hän on tulossa takaisin. Haluaisin olla vahvempi, mutta en ole enää varma kuinka kauan kestän tätä.

Toivottavasti teidän vuodenvaihteenne on edes hieman parempi.