Väritän kasvoni mustikalla

Ylihuomenna viedään loput tavaroistani yksiöön, ja sitten minun pitäisi jo olla siellä, sisustus on hirveä, eikä se tunnu kodilta. Mutta ei Lahti muutenkaan. Olisin niin kovin halunnut Turkuun. Tai Helsinkiin. Koska meri ja mukulakivikadut. Vanhat rakennukset.

Ja minulle tulee ikävä metsää, niitä pieniä polkuja jotka ovat vain minun, pöllön huhuilua syvältä kuusikosta. Piiloutumista sananjalkapeiton suojaan. Sillä minä olen yhä samanlainen kuin alle kouluikäisenä, silloin kun veimme äidin kanssa koiria lenkille ja minä heittäydyin näkymättömiin aina jonkun vieraan kävellessä vastaan. Se mies kysyi kukas tuo on? Ja äiti ei oikein tiennyt mitä vastata, kun makasin puun takana käpertyneenä kokoon kuin osteri.

Olen tehnyt kaksi taulua elokuun yhteisnäyttelyä varten, tänään vielä kolmas. Ja sitten ovat ne runot ja tarinat, joku kysyikin mitä sille kirjalle tapahtui, ei mitään, ei yhtikäs mitään, minä en uskalla lähettää käsikirjoitusta kustantajalle. En toistaiseksi.

En tiedä, kuinka usein pystyn enää päivittämään tätä blogia. Minulla ei ole omaa konetta, ei varmaan vielä pitkään aikaan. Eikä sen puoleen televisiotakaan, elän tyhjiössä ja tuijotan seiniä. Erityisesti sitä, jonka vuokranantaja oli joskus keksinyt maalata sinapinväriseksi.

Mun silmät oli ennen kai ruskeat

Eilen yöllä isäni hevonen sai ensimmäistä kertaa ähkyn, se oli kai onnistunut syömään liian paljon heinää. Valmistauduimme jo siihen, ettei se enää näkisi aamua, kello oli kaksitoista yöllä, viikonloppu ja päivystys toisessa kunnassa. Toisin sanottuna monia satoja euroja. Isä kutsui kuitenkin eläinlääkärin, joka letkutti hevosen suolistoon parafiiniöljyä ja vettä. Se selviää onneksi.

Lasku tulee perässä, eikä meillä ole mitään millä maksaa, siihen menevät kaikki Kelasta tulevat rahat jotka oli tarkoitettu ruokaan. Olemme velkaa lähes jokaiselle, ja sossun luukulta emme kuulemma saa mitään.

En saanut kutsua Metropolian valintakokeisiin, Turun AMK:sta ne lähetetään huomenna ja tiedän että en kuulu niiden kahdeksankymmenen joukkoon. Ja kohta sukulaiset alkavat kysellä, tämä on niin helvetin nöyryyttävää, en päässyt edes ensimmäiseen vaiheeseen.

Täti pakottaa minut kortistoon, jotta isä saisi siten lisää rahaa, joutuisin käymään kaikilla kursseilla ja muuttumaan niin epäihmiseksi kuin mahdollista. Vain kaikki kylän spurgut ovat siellä. Ja äiti sanoo, että kun olet noin heikoksi syntynyt. Äiti häpeää minua, näen sen hänen kasvoistaan. Mä olen niin täynnä teitä jokaista, kun lähden täältä ei mulle tule ikävä ketään.

Kahvi ei enää maistu miltään, en jaksa katsoa edes piirrettyjä, en pysty tapaamaan ihmisiä, en ketään muuta kuin Kilpikonnaa ja sekin lähtee kolmen viikon päästä Australiaan. Jaloissa on outo tunne, ne painavat liikaa ja tutkimusmatkailu on vain pelkkää särkyä lihaksissa. Vatsassa jotakin raskasta ja tummaa, en saisi sitä ulos vaikka oksentaisin oksentaisin oksentaisin.

Haluan lopettaa terapian, minulle se ei ole ollut sitä koskaan. En jaksa enää kuunnella kenenkään älykkäitä neuvoja, en jaksa enää kuunnella, en nähdä. Mutta sille vuorelle minä aion vielä kiivetä, sieltä voi katsoa koko kylää ja ihmisiä jotka ovat hyvin pieniä, pienempiä kuin uskovat olevansa. Pian katoavat hiirenkorvat minä haluan nähdä.

En tiedä, pystynkö enää pitämään tätä blogia.

Kun alan pitää väreistä, minusta tulee virhe

Isä kolusi muutama päivä sitten vintillä ja etsi jotakin mikä oli hukkunut joskus tuntemattomana ajankohtana ja mitä kukaan ei enää muista, huoneeni katto tärähteli askelten painosta tai oikeistaan aaltoili, loput laastista varisi päälleni ja sitten valtava räsähdys. Ylhäältä kuului Voi perkele.

Isän jalka oli vajonnut jonkun kerroksen läpi ja minä pelkäsin hänen rysähtävän päälleni, hakkasin kattoa alhaalta käsin ja huusin aiotko helvetti tappaa mut? Tämä taitaa olla talomme loppu.

Ja koska minulla ei ole mitään kirjoitettavaa, kerron teille tarpeettomia asioita, joita ette halua kuulla eikä minuakaan huvita (sillä olen muuttunut lyhyessä ajassa hyvin ikäväksi ja tylsäksi ihmiseksi, joka ei osaa hymyillä ja joka pukeutuu huonosti).

1.  En ole ahminut seitsemään päivään - ainakaan varsinaisesti. Hyvin edistyksellistä.

2. Pihassamme hortoilee päivittäin ruskeasävytteinen kissa, jota ei todennäköisesti omista kukaan ja jolla on suuret vihreät silmät. Ja jonka minä haluaisin kovasti itselleni. Vaikka ei niin voi oikeastaan edes sanoa.

3. Olen alkanut pukeutua lumppuihin. Rakastan ylisuuria neuleita ja löysiä, kevyitä housuja sekä värikkäitä, hieman rispaantuneita huiveja.

Äiti: "Onko sinulla jokin mekko päälläsi? Ei kun tuo onkin se kulahtanut villapaita."

Isä: "Etkai sinä ostanut niitä haaremihousuja?? Eivät naiset saa pukeutua sellaisiin, se on niin tyylitöntä ja jalat näyttävät entistä lyhyemmiltä. Sinun kannattaisi kiinnittää enemmän huomiota pukeutumiseesi jos haluat joskus seurustella."

Ai jaa.

4. Pian minä alan jälleen tutkimusmatkailla.

Vaihtoehtorajalla

Rahkasammal oli märkää ja upottavaa, harmaat kenkäni katosivat näkyvistä. Aluskasvillisuuden suojassa virtasi kaksi pientä puroa, toisen yli kulki kaatunut mänty, juuri sellainen jolla voi istua ja antaa minuuttien lipua ohi. Se on salainen metsä, minun metsäni.

Ylhäällä harjulla kiemurtelee kapea polku, joka jatkuu ja jatkuu, sitä pitkin minä juoksen vaikka en saisi, verkkokalvot eivät ehkä kestä. Mutta rakastan sitä tunnetta kun kuusenoksat vilahtelevat sivuillani ja jostakin putoilee kuivia lehtiä, punaisia ja keltaisia, ympärillä on syksy, minussa myös.

Tunnetta, että vielä on olemassa jotakin kaunista jonka vuoksi jäädä.

Ne eivät osaa lentää

Pidän sateesta kun se ropisee hiljaa minun takkini hupulle ja takertuu silmäripsiin. Metsässä ei kukaan tule vastaan, minä pakenen ilman seuraajia, pakenen siivoamatonta huonetta, keskeneräisiä tarinoita ja liiaksi sokeroitua puolukkarahkaa. Etsin sanoja, jotka karkaavat luotani yrittäessäni ottaa niitä kiinni.

Kotona odotan tuhotulvaa ja rakennan pelastuslauttoja sohvatyynyistä, miten mukavaa olisi jos kaikki jäisi veden alle ja me seisoisimme katolla. Jossakin ajelehtisi teatterilaiva, minä voisin olla kuiskaaja.

Ehkä tulee vielä päiviä, jolloin sataa vähemmän eikä tien railoihin enää putoa. Hymyilin viimeksi maatessani Hyde Parkin nurmikolla vatsallani, aurinko oli yhtä lämmin kuin kesällä, mutta maassa oli kuolleita lehtiä ja piikkipalloja. Kaksi poikaa jahtasi puluja kädessään katkaistut oksat, pelästyneitä siiveniskuja ja naurua, mielessäni minä tapoin heidät kolmesti.

Aion pitää päätöksestäni kiinni, en hae opiskelemaan, näytän että on olemassa toinen tie. Minusta tulee renttu, runoilijarenttu, joka heitetään työpaikasta toiseen. Ja minä julkaisen sen kirjan, suunnitelma on melkein valmis, vain muutama sivu vielä ja sitten. Vaikka kuka sanoisi mitä.

Ettepäs onnistuneet.

Aina siellä

Minä en tahdo syksyä, en sinisiä sormenpäitä ja särkyä joka kulkee pitkin hermoratoja, ylös ylös ja jälleen alas, kylmyyttä josta ennen niin pidin. Kolmea grammaa parasetamolia vain huomatakseni ettei se auta.

Mutta joskus iltaisin on vielä auringonlaskuja ja taivaanrannassa vaaleanpunaisia pilviä, niitä jotka karkasivat taikurin hatusta. Ja silloin minä matkustan kauas kauas, palaan vasta myöhään illalla kengissäni havuja ja kuolleita lehtiä, teräviä pikkukiviä. Minusta on tullut uudelleen tutkimusmatkailija, mutta sitä he eivät tiedä.

Seuraan aina vääriä polkuja, sellaisia jotka muut ohittavat kääntymättä katsomaan. Sillä he näkevät vain taloja ja sähkölinjoja, asfalttia ja oikeita tienviittoja, tuttuja ihmisiä värikkäissä lenkkeilypuvuissaan. Minun polkuni ovat täynnä kaikkea pientä, tulikärpäsiä ja muurahaisia.

Tasapainottelin yhdellä jalalla

Isä nauraa minun harharetkilleni, sille kuinka kuvittelen muistavani vanhat polut lapsuudestani ja lopulta aina eksyn. Kuinka kuljen turhaan piikkipensaiden läpi ja revin ihoni kiivetessäni risukkojen yli tielle, jota ei sitten jostain syystä ollutkaan. Kuinka palaan kotiin mustelmilla ja heinänkorsia hiuksissa.

Ja niin minä tänäänkin kadotin polun, vaikka olin aivan varma. Mutta löysin salaisen vadelmalaakson, josta ei tiedä kukaan muu. Kompastuin vanhaan kantoon, ja silloin nuoren koivikon keskeltä kohosi ilmaan kaksi lintua tummanharmain siivin.
Alkoi sataa.

Tip tip tip pikku sadepilvet.

Leikin sukupuuttoa

Kävellessä en tunne jalkojani, se on helppoa jos keskityn,
keskeltä poikki ja muu on ilmaa. Ja voisin jatkaa loputtomiin.

Polvista alaspäin iho on täynnä punaisia naarmuja, sillä sitä polkua ei enää ollutkaan,
vain oksia, kantoja ja käännettyä maata. Vajosin muurahaisleijonan kuoppaan.

Kaikki kaunis mitä haluaisin on jossakin muualla, jossakin mihin en ylety
vaikka nousisin varpailleni. Meri, rantakalliot, jäätelönmyyjätyttö ja tunne siitä,
että kuuluu johonkin, ei kaikkeen mutta

aina on olemassa joku, joka keksii syitä jäädä.

Ei koskaan ollut iltapäiviä

Eilen he kaatoivat metsän pois. Se oli ollut kotimme vieressä koko lapsuuteni ajan, mutta nyt jäljellä on vain kantoja ja nurinkäännettyä maata. Omistajalle merkitsee ainoastaan raha, hän haluaa jälleen uuden auton, entistä suuremman ja hienomman. Kaikessa hiljaisuudessa suunnittelimme äidin kanssa vakavasti murhaa.

Minulla ei ole enää paikkaa, mihin piiloutua.

Miten pitkä on valotusaika

Tänä aamuna minä katsoin jälleen sen jakson, jossa Nipsu tuo Muumitaloon vanhan gramofonin, ja  jonka lopussa Nuuskamuikkunen lähtee etelään ensilumen sataessa laaksoon. Siinä on samaan aikaan jotakin niin kaunista ja surullista, ehjää jä särkyvää.

Kun sateet loppuvat, aion kävellä kosken yläjuoksulle asti. Seurata kapeaa polkua vuorelle, jonka laakealta huipulta voi nähdä melkein koko kylän. Mutta kukaan ei näe minua.

Hautajaisissa mummon hyvä ystävä aloitti keskustelun sanomalla: "Sinä sitten asut edelleen kotona?" Se on tylsä toteamus, johon ei oikein osaa vastata mitään järkevää, ei edes halua. En ole sellainen sukulainen, josta voisi olla liiemmin ylpeä, lääke- tai oikeustieteellisessä opiskeleva priimus. He katsovat hetken päät kallellaan ja menettävät mielenkiintonsa, mutta ei se minua enää juurikaan harmita. Väsyttää vain.

Ja mekkoni oli liian värikäs.

Jolloin aika kiertyy taaksepäin

Tänään taivaalla ei ollut lainkaan pilviä ja minä kiipesin sorakuopan korkeimmalle harjalle, jonne aurinko paistaa lämpimimmin. Heittelin pieniä kiviä ja katselin kuinka kauas ne vierivät. Enkä ollut hetkeen surullinen. 

Se on taito, jota on harjoiteltava useita kertoja kuten hengityksen pidättämistä veden alla. Minä olen siinä kovin huono, selviän vain muutamia sekunteja. Ja he nauroivat kun palasin pintaan henkeä haukkoen ja silmiä pyyhkien, mutta kädessäni oli silti pohjasta tuotua mutaa ja vesikasveja. Muistan sen kesän vain hämärästi, tuskin lainkaan. Se oli lauttoja, kaarnaveneitä ja veteen pudonneita keksipaketteja. Ja tyttö, jonka hiusten punaiset raidat haalistuivat auringossa.

Snow can wait, I forgot my mittens

Päähänpistoni ovat toisinaan hulluutta. Käveleminen maantiellä alkoi tuntua eilen jokseenkin puuduttavalta, joten päätin tulla kotiin jään poikki. En halunnut kääntyä takaisin, vaikka huomasin jo alkumatkan olevan tarpomista yli polveen asti ulottuvassa umpihangessa. 

Pääsin viimein jäälle, mutta en tietenkään muistanut lahden olevan tunnettu heikoista kohdistaan. Vasen jalkani upposi ensin kylmään veteen, sen jälkeen myös oikea. Paniikissa onnistuin ryömimään takaisin rannalle, jota pitkin jouduin kulkemaan jonkin aikaa. Lähdin nousemaan jyrkkää rinnettä ensimmäisen mökin kohdalta, sillä yritin päästä mahdollisimman nopeasti metsätielle. 

Lunta oli kuitenkin aina vain enemmän ja se takertui jalkoihini jäätyneen veden päälle. En muista, koska minua olisi pelottanut yhtä paljon. Kaikkialla oli jo hämärää, eikä minulla ollut mukana edes taskulamppuani. Odotin vain kauhulla verkkokalvon repeämistä, sillä en saisi rasittaa itseäni juuri lainkaan. Kuljin vielä yli kilometrin umpihangessa ennen maantietä, ja loppumatkan aikana en tahtonut pysyä pystyssä. Jalkoihini särkee edelleen ja nilkat ovat lähes valkoiset.

Tyhmyydelläni ei ole enää rajoja.