En erota lintuja

Silmissäni liikkuvat valot ja varjot, enkä enää tiedä missä kulkee todellisuuden ja mielikuvituksen raja. Torstaiaamuna jouduin lähtemään hyvin aikaisin keskussairaalaan, sillä olin nähnyt yli viikon ajan välähdyksiä erityisesti vasemmalla puolella.

Odotusaulassa tärisin ja pidättelin oksennusta. Tiesin joutuvani jälleen laaserhoitoon, vaikka yritinkin uskotella itselleni jotakin muuta. 129 polttoa ja sietämätöntä hermosärkyä. Eikä tällä tule olemaan koskaan loppua.

Lääkäri kertoi, että hän oli keskustellut kaikkien kollegojensa kanssa siitä, mitä minun silmilleni voitaisiin tehdä. Mutta valitettavasti niille ei voi tehdä mitään. Muutokset verkkokalvoissani laajenevat yhä nopeammin ja minä sokeudun. Purin huultani, jotten olisi alkanut itkeä. Niin ei saa tehdä muiden edessä, niin ei vain tehdä.

Minun olisi pitänyt päästä heti kotiin lepäämään, mutta äiti halusi käydä vielä etsimässä koneeseemme sopivia kaiuttimia. Jäin odottamaan yli tunniksi kahvilaan, jossa kokoontui kaiken lisäksi jokin varsin sekalainen seurue. Ja valot olivat liian kirkkaat, aivan liian kirkkaat.

 

Mutta kotimatka oli luultavasti pahin koskaan. Äiti alkoi riidellä täysin turhasta ja lopulta isän itsehillintä petti. Hän löi äitiä kolme kertaa olkapäähän ja minä pyysin heitä lopettamaan. Olin jo valmiiksi niin peloissani laaserhoidon jälkeen, että sain voimakkaan paniikkikohtauksen ensimmäistä kertaa elämässäni. Itkin hysteerisesti, jalkani ja käteni puutuivat täysin enkä pystynyt hengittämään. Halusin vain ulos autosta. Ulos ulos ulos.

Kohtauksen vuoksi päähäni kohdistui kova paine, joka saattoi vahingoittaa silmääni. Siinä alkoi välittömästi kamala kipu ja näen edelleenkin välähdyksiä, mikä ei ole normaalia. Hoitaja kehotti tulemaan maanantaina uudelleen, jos tämä vielä jatkuu.

 

Äiti on lähtenyt siskolleen, enkä tiedä milloin hän on tulossa takaisin. Haluaisin olla vahvempi, mutta en ole enää varma kuinka kauan kestän tätä.

Toivottavasti teidän vuodenvaihteenne on edes hieman parempi.

Ne jotka yrittävät liikkua hiljaa

Uutena vuotena äiti on lähdössä siskolleen, minä taas jään kotiin isän ja koirien kanssa. Emme me ole olleet yhdessä juuri joulunakaan, sillä jokainen tuntuu haluavan kyhjöttää eri huoneessa. Yksi kirjoittaa niihin kaikkiin kymmeneen muistikirjaansa, yksi istuu koneella lähettäen viestejä Elostelijalle ja yksi kuuntelee vanhoja joululauluja ja lukee kynttilän valossa. Ei tämä ennen mennyt näin. Käsikirjoitus on muuttunut huonoksi.

Piirroselokuvat taitavat olla kirjojen lisäksi nykyisin aino pelastukseni, joten tilasin kaksi päivää sitten itselleni Watership Downin (elokuvan). Muistan nähneeni siitä muutamia pätkiä ollessani pieni. Adamsin maailmasta on tehty huomattavasti ahdistavampi, mutta samalla tuossa ilmapiirissä on jotakin uskomattoman kiehtovaa. Ihmettelen kuitenkin piirretyn luokittelua "jännittäväksi, liikuttavaksi ja riemastuttavaksi koko perheen elokuvaksi".

Vaa'an on valehdeltava, sillä tämänpäiväisen lukeman mukaan olisin laihtunut, mikä on jokseenkin mahdotonta. Jos syö kaksi kuukautta yhtäjaksoisesti yli kulutuksensa, lopputuloksen odottaisi olevan jotakin ihan muuta. Tarkistin varmuuden vuoksi vielä mittanauhalla, mutta sekään ei kertonut minun lihonneen. En ymmärrä.

Teitä on 40, kiitos ♥

Kadoten ulkomaailmasta

Elämäni on jo enemmän kuin naurettavaa. Alan olla vakavasti sitä mieltä, että tämä on kamalin joulu ikinä. Koirani kanssa leikkiessä iskin lantioni pahemman kerran ovenpieleen, ja nyt sitä koristaa laajeneva mustelma sekä luussa oleva hiusmurtuma. Liikkuminen ja kaikki muu sen mukana aiheuttaa sietämätöntä kipua. Edes paikallaan makaaminen ei helpota yhtään.

En tiedä, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Jostakin syystä aloin nauraa kuin mikäkin hullu, sillä on kovin vaikea suhtautua enää mihinkään kovin vakavasti. Hihitykseni kuulosti kivun vuoksi niin kauhealta, että äiti luuli minun seonneen lopullisesti.

Laihdutukseni on tuomittu epäonnistumaan: ei lenkkeilyä pitkään aikaan.

Lapset jotka näkevät meren

Minä haluan paeta. Jonnekin kauas, mistä kukaan ei osaisi minua etsiä. Valtamerille, autioille saarille. Matkustaa jäniksenä tavaravaunussa vailla lippua tai rahaa, kirjoittaa kirjeitä jotka lähetän tuntemattomiin osoitteisiin. Juoda kahvia ranskalaisella parvekkeella, varastaa hattaroita ja karata tivolin mukaan.

Mutta huomenna minä istun jälleen olohuoneen tutulla sohvalla, uninen ja tuhiseva koira vieressäni.

Kun minä olen nolla niin ole sinä ykkönen

Oveluudestani voidaan olla montaa mieltä. Aloitin suklaan ja leivosten syömisen niin aikaisin joulukuussa, etten enää pysty ajattelemaankaan niitä tuntematta lievää kuvotusta. Keinoni ovat tosin melko kyseenalaiset, sillä olen lihonnut kuukauden päivät muutaman joulupyhän sijasta. Mutta toisaalta vaaka näyttää vain kilon enemmän kuin marraskuussa, ja nyt minulla on sentään hyvä tilaisuus kontrolloida itseäni. Ainakin niin toivon.

Äidillä on kaapissaan kapseleita, joiden pitäisi nopeuttaa ruuansulatusta ja vähentää turvotusta. Suhtaudun niihin hieman epäilyksellä (kuten mihin tahansa saman luokan valmisteisiin), mutta olen ajatellut silti ottaa kokeeksi muutaman. Vatsani on tällä hetkellä kuin mikäkin ilmapallo liiallisten hiilihydraattien vuoksi.

Antibiootit eivät ole auttaneet, ja pikkusormeni on tulehtunut nyt vain entisestään. Turvotus leviää pian ranteeseen asti, enkä enää tiedä mitä tehdä. Pelkään joutuvani tiputukseen, jos tämä muuttuu vieläkin pahemmaksi. En ymmärrä miten jouluni ovat nytkyään jatkuvaa lääkärissä ravaamista. Kaiken lisäksi joudun käymään SPR:n veren hyytymistekijäkokeessa ja ties missä, sillä minulla on ilmeisesti joitakin vakavia häiriöitä verenkierrossa. Äitini isä sai hyvin nuorena ensimmäisen sydänkohtauksen ja hänellä oli täsmälleen samanlaisia oireita kuin minullakin. Joudun aloittamaan luultavasti jonkin elinikäisen lääkityksen.

Vihaan tätä kaikkea. Vihaanvihaanvihaan. Minulla on pian kaikki mahdolliset sairaudet A:sta Ö:hön. Verkkokalvon rappeutuminen, verenkierron häiriö, mahdollinen punakipu, akne (osittain parantunut), keratosis pilaris, kipuoireyhtymä sekä syömishäiriö & kumppanit. Ehkä karman laki on todellakin olemassa.

Ensi keväänä minä soitan huuliharppua

Nämä hämärät päivät ovat täynnä kauniita pikkuisia

kahvikynttilöitä ja jääkukkia,

olohuoneen raksukuusi (sen kävyt rasahtelevat tasaisin väliajoin),

ikkunoiden alla hiipivä kissa,

lintulaudan asukit ja

jäniksen jäljet lumihangessa.

Mutta perhosia minulla on hieman ikävä.

Ja sinua.

Jotta en muistaisi

En ole luultavasti koskaan kertonut dermatillomaniastani, jota häpeän itsessäni vielä kymmenen kertaa enemmän kuin tätä viime päivinä ruikuttamaani Ednosta. Se on alkanut jo vuosia sitten, en enää edes tarkkaan muista milloin. Viiltänyt en ole kertaakaan, mutta tämä pakkomielle on jättänyt ihooni rumat jäljet. Ne eivät lähde pois vaikka kuinka haluaisin, enkä ymmärrä miksi teen näin keholleni. Olen yhtenään hermostunut, peloissani jostakin mitä en osaisi nimetä jos käskettäisiin. 

Sanoin joskus äidilleni, etten pystyisi vihaamaan ketään yhtä paljon kuin itseäni, kaikkea minussa olevaa. Nämä ovat niitä vaiettuja totuuksia, joista en kehtaa puhua, voi puhua. Joita kukaan ei halua tietää.

Minä hukun näihin kylmiin päiviin.

Mihin on tultu, oli tultu, on tultava

En osaa sanoa, miltä se ulkopuolisista mahdollisesti näytti, mutta abivuonna olin vähällä seota lopullisesti. Voimat eivät tahtoneet millään riittää opiskeluun, eikä siitä vanhasta perfektionisti-minästäni ollut enää jälkeäkään. Iltaisin kotona jatkoin syömistä niin kauan, että vatsani oli revetä, ja katkonaiset yöt kuluivat pääasiassa itkiessä ja jatkuviin painajaisiin herätessä. Aamulla en monesti kehdannut lähteä kouluun, sillä näytin siltä kuin olisin ollut raskaana.

Kaikki päiväkirjamerkintäni kuulostavat enemmän tai vähemmän samalta:

25.8.2009

Olen ollut pari päivää poissa koulusta "flunssan" nojalla. Ja nyt kun tällaseen ei ois yhtään varaa. Mua vaan ahdistaa liikaa. Oon niin yksin tän syömisongelman kanssa, et kukaan ei ymmärrä.

6.11.2009

Ei apua oikeesti. Kaikki menee päin helvettiä... Musta tulee aina vaan laiskempi; tänään skippasin taas matikan tunnit. Jään mukavasti jälkeen, enkä osannu edes edellisiäkään tehtäviä. Mutta en vaa jaksanu yksinkertasesti mennä. MIKÄ MUA VAIVAA NYKYÄÄN???!!! Musta ei oo enää mihinkään. Oon kaiken lisäks ahminu jo viikon putkeen. 

Mutta lopulta minulle alkoi tulla todellisiakin sairauksia, joiden vuoksi poissaoloja kertyi vähitellen enemmän ja enemmän. Itkin ja huusin lattialla, ja äiti sanoi isälle että tuo tyttö on ihan sekaisin. Kahtena peräkkäisenä päivänä onnistuin syömään kutakuinkin normaalisti tai alle energiatarpeeni, loppuviikon vietinkin jo jääkaapilla. Toisinaan salakuljetin vessaan muffinsseja ja keksipaketteja, pureskelin kaiken ja syljin kuvottavan massan mahdollisimman huolellisesti pönttöön.

En halua olla tällainen, haluan osata kontrolloida syömisiäni ja elämääni muutenkin. Minun on edelleen vaikea olla samassa ruokapöydässä muiden kanssa, sillä pelkään jonkun huomauttavan jotakin ilkeää tahallaan tai puolivahingossa. Myös ruoan käsitteleminen toisten nähden on hyvin ahdistavaa. Saatan tahtomattani muuttua aggressiiviseksi, jos isäni puhuessaan unohtuu seuraamaan aamupalan laittamistani saati sen syömistä. Käytän keittiövaakaa vieläkin ahkerasti, vaikka ruokavalioni on nykyisin kaikkea muuta kuin tarkkaan suunniteltu.

Viimeisin ilmiö tässä surkeiden sattumusten sarjassa on pakonomainen leipominen, joka voimistui äidin ollessa Kanadassa. Vetäydyin lähes päivittäin keittokirjat kainalossa keittiöön ja paistoin sarjatuotantona rasvaisia muffinsseja, keksejä ja sämpylöitä kummallisessa transsissa. Illalla katsoin tv:tä ja söin, itkin ja söin. Lupasin itselleni joka kerta, ettei koskaan enää. 

Mutta unohtaminen on liian helppoa.

En minä aina tahdo olla minä

Päivisin minua pitävät elossa Disneyn juhlajulkaisut, Topeliuksen sadut, taatelilevyt, Simon & Garfunkel ja Ruohometsän kansa, jonka kannet tosin lahoavat hetkenä minä hyvänsä. Enkä juuri nyt halua ajatella muuta kuin ulkona hohtavia jouluvaloja, jotka muistuttavat huurteisia tähtiä. Isä sitoi yhteen monta pienehköä kuusta, mutta illan hämärissä ne näyttävät yhdeltä suurelta lumipuulta.

Lääkärissä käydessäni en saanut vieläkään välttyä loppuunkuluneelta kysymykseltä: "Missäs sinä nyt opiskelet?" En voi valehdella loputtomiin, joten ennemmin tai myöhemmin joudun kertomaan olevani kotona piileskelevä renttu. Ja pysyvänikin sellaisena, kunnes minulla on riittävästi rahaa johonkin säälittävään loukkoon. Mutta itsepähän olen näin valinnut.

En enää tiedä, kuinka alas tässä kaikessa voi vielä vajota. Tuhlasin viimeiset rahani kahteen pehmoleluun, varpushaukkaan ja hirveen. Psykologini varoitti joskus, että syömishäiriöni vuoksi saattaisin jäädä henkisesti johonkin tiettyyn kehitysvaiheeseen. Silloin muistan nauraneeni, mutta nyt en olisi ihan niinkään varma. Toivottavasti tämä regressio ei kehkeydy entistä pahemmaksi tai saatan ostaa joulun jälkeen värikkään perhosmobilen sänkyni yläpuolelle.

Äiti sanoi minun olevan luuseri, ja siinä hän taitaa olla todellakin oikeassa. 

Tyhjässä huoneessa olisin ainoa

Pahoittelen blogini taustavärin jatkuvaa vaihtumista, mutta huomasin olevani aivan liian sokea myyrä erottamaan valkeaa tekstiä tummalta pohjalta. Olkoon siis tästedes harmaa.

Jouluissa on nykyään jotakin kummallista, sillä tunnun sairastuvan tavalla tai toisella ennen aattoa. Viime vuonna jalkaani tuli sitkeä laskimotukos (enkä ole edes se tavanomainen jääkaapin ja tv:n väliä tallustava sohvaperuna?) ja nyt oikean käteni pikkusormi on turvonnut punaiseksi palloksi. Hienoa. Eikä siinä näyttäisi olevan edes mitään haavaa tai kynsitikkua, josta tulehdus olisi voinut lähteä. Taidan varmuuden vuoksi raahautua huomenna lääkäriin pyytämään antibioottikuurin, etten ala hermoilla vielä enemmän.

Vaa'alla en ole uskaltanut käydä moneen päivään, sillä tiedän lihonneeni aivan liikaa.
Olen jo viisi kiloa painavampi kuin kesällä.

Kylmyys on ihon alla

En ole varma, mutta pelkään palaavani
 joulun jälkeen siihen kaikkeen mitä oli ennen.

Haluaisin silti uskoa, että vielä joskus
tämä tulee loppumaan.

Se on yksinkertaista matematiikkaa

Tiedän, ettei minun tulisi kaivata sitä aikaa, jolloin itsekurini oli vielä vahva - huonolla tavalla. Katselin muutama päivä sitten vanhoja ruokapäiväkirjoja ja tekemiäni taulukoita. Painokäyriä, jotka terveydenhoitaja antoi minulle viimeisellä käynnilläni. Tuosta kaikesta tuntuu olevan ikuisuus ja ehkä siitä onkin. Pidän edelleen suurinpana virheenäni sitä, etten neljä vuotta sitten suostunut aloittamaan terapiassa käymistä. En tosin tiedä, olisiko siitä ollut kovinkaan suurta apua. Tunsin itseni silloin nurkkaan ahdistetuksi hiireksi, ja muistan kuinka väistelin neuvottomana psykologien tutkivia katseita. Ajatus vastaavanlaisesta tilanteesta puistattaa minua vieläkin.

Viime kesänä olin hyvin lähellä sitä lukua, jossa painoni on alimmillaan ollut. Mutta jo elokuun loppupuolella onnistuin pilaamaan kaiken, kuinkas muuten. Rakastan ruokaa aivan liian paljon. Olen päättänyt kasvattaa itsehillintääni joulun jälkeen (terveellisellä tavalla) ja toivon viimein onnistuvani. 

En ole varma, tahdotteko te lukea jatkossa mitään laihdutukseen tai ylipäätään syömiseen liittyvää. Pelkään sanovani jotakin väärää, sillä osalla teistä on luultavasti samankaltaisia ongelmia, ja joku voi yrittää myös parantua. En halua aiheuttaa harmia.

Kotona ei ole tällä hetkellä kovinkaan mieltäylentävä ilmapiiri. Äiti käski minun ja isäni painua helvettiin, kun vihjasin, että ehkä hänestäkin saattaa löytyä muutamia vikoja. Miksi minun pitääkin vielä majailla toisten nurkissa.

Ja olet autiomaa

Valvon yöt katsoen tyhjyyteen tai tehden sanaristikoita (jälkimmäistä en ymmärrä itsekään), sillä jokin on saanut minut pelkäämään nukahtamista. Ja tarkemmin ajatellen tätä on kestänyt jo lähemmäs vuoden. Mutta sanat luovat turvaa, olivat ne sitten missä tahansa.  Kirjojen sivuilla, muistivihoissa, lehdissä, vaakasuorassa, pystysuorassa.

Odotan joulua, mutta samalla olen myös ahdistunut. Minusta tulee suurempi, kaiken aikaa. En osaa enää kutsua itseäni syömishäiriöiseksi, vaikka käyttäytymistäni tuskin luokiteltaisiin kovinkaan terveeksi. En tiedä todellisesta minästäni mitään.

Kiitos uusille lukijoille ♥

Sinä näytit minulle taivaalta Orionin

Sinisessä hämärässä pihojen jouluvalot näyttävät yhtä kauniilta kuin aina ennenkin, ja järven poikki pääsee jälleen hylätylle venevajalle. Siellä minä en ole käynyt vuosiin. Uutena vuotena aion kävellä keskelle jäätä, heittäytyä lumihankeen ja jäädä katselemaan välähtelevää yötaivasta. Eikä kukaan hakisi minua pois. Joskus kauan sitten me teimme äidin kanssa lukemattomia lumienkeleitä ja tähtikuvioita, jotka peittyivät koiran tassunjälkien alle. Söimme voileipiä keskellä yötä ja luimme yhdessä vanhoja tarinoita kynttilän valossa.

Valehtelisin, jos väittäisin joulujen olevan samanlaisia kuin ennen. Minä kaipaan niitä uneliaita vuosia, jolloin kaikki oli vielä huoletonta ja oudon salaperäistä. Talvea, jona satoi lunta enemmän kuin koskaan. Valtavaa joulukuusta suojaisine piilopaikkoineen. Kuutamossa kiitäviä potkukelkkoja. Päivää, jolloin suutelin ystävääni, ja hän oli aivan yhtä hämmästynyt kuin minäkin.

Talviyössä minä rakensin itselleni laivan

En tunne olevani riittävän turvassa täälläkään. Minun olisi pitänyt suunnitella pakoni paremmin, sillä tämän voi löytää kuka tahansa sukulaisistani ja vieläpä kovin helposti.  Ja kaiken lisäksi olen tehnyt jotakin käsittämättömän typerää. Olin tukehtua aamupalaani, kun äiti ilmoitti liittyneensä eilen Kirjeitä kamferikuulle -blogin lukijaksi. Ajattelin, että hän seuraisi tekstejäni vain silloin tällöin ja ilman omaa tunnusta. Mutta kuinkas sitten kävikään. Nyt hän näkee hallintapaneelista tämän osoitteen ja minä kuolen. Olen aina liian varomaton.

 

Mitä ihmettä minun pitäisi tehdä? En haluaisi enää muuttaa.

Puut liikkuvat lapsen silmissä

Tarinoita minä suunnittelen hiljattain ostamaani kirjaan, jonka kannessa Pikkumyy lentää tiehensä punaisella sateenvarjollaan. Siinä ei ole viivoja, enkä minä niitä tarvitsekaan. En ole kirjoittanut pitkään aikaan satua ja juuri sen vuoksi minua hieman pelottaa. Kahden maailman välinen raja, pieni poika, metsäjänis, liito-orava, mäyrä, helmipöllö ja valkohäntäpeura. Olen ajatellut tekeväni myös jonkinlaisen kuvituksen peiteväreillä. 

Syön niin paljon suklaata, että mustat silmäteränikin muuttuvat pian ruskeiksi. Enkä minä jaksa oikeastaan välittää. Mutta silti on suuri vääryys, ettei minulla ole kuin yksi joulukalenteri.

Minun silmäni olivat kiinni

Väsyn ihmisiin ja keskustelunsorinaan nopeammin kuin koskaan

(paitsi serkkuuni),

ja yllättäen minut valtaa vastustamaton halu paeta ja piiloutua. 

En enää hallitse tätä. 

Olen ehkä erakoitumassa lopullisesti.

Eikä minulla ole juuri nyt mitään muuta kerrottavaa, kuin että

Heavenly Creatures oli kaunis elokuva

ja olen rakastunut bannerin kuvaan.

(Mikä tarkoittaa, että se saa jäädä.)

Vielä on taloja joissa on matala katto

Selittämätön hermostuneisuus on ottanut minut jälleen uhrikseen, kynsinauhani on jyrsitty olemattomiin ja käydessäni iltaisin lenkillä pelästyn pienintäkin metsästä kuuluvaa risahdusta. Toisinaan on hetkiä, jolloin toivoisin löytäväni mieikuvitukseni rajat. Mutta jatkuva säikkymiseni alkaa hiljalleen muistuttaa pikemminkin vainoharhaisuutta.

Olohuoneen pöydällä odottaa pahvilaatikollinen erilaisia kahvilajeja, jotka eräs elostelija Kanadasta oli päättänyt lähettää äidille hänen syntymäpäivälahjakseen. Posti olisi tuonut paketin jo keskiviikkoaamuna, mutta allekirjoittanut oli samaiseen aikaan vasta herännyt ja keittämässä kahvia kauhtuneimmissa vaatteissaan, eikä ajatellut hetkeäkään menevänsä aukaisemaan ovea. Ikkunasta näkyi vain lumisia kuusenoksia tähyillessäni portaille, ja luulin siellä jälleen närkästyneenä odottavan yhden niistä Jehovan todistajista, jotka ovat ottaneet talomme vakiokohteekseen. Painauduin matalaksi ja sammutin keittiön valot. Niin tyypillistä minua. Näin jälkikäteen hieman kaduttaa, etten ottanut pakettia; olisin voinut juoda kahvit itse ja teeskennellä ettei mitään lähetystä ollut koskaan tullutkaan. (Sekin niin tyypillistä minua.)

Huomenna lähdemme ehkä mummille yöksi, mikä tarkoittaa kahden päivän armotonta hiilihydraattiyliannostusta. Sormeni ovat jo nyt tahmeat kokonaisen taatelilevyn jälkeen, vaikka lupasin lopettavani ahmimisen. Mutta lupauksethan rikotaan aina.

Ja anteeksi tämä sähläys ulkoasun kanssa. Voi olla, ettei se ole vielä päättynyt.

Olen jo valmiiksi poistunut

Vaaka näytti tänään vähemmän kuin viime viikolla.

Ehkä minä voisin vielä onnistua, ehkä.

Jouluun on tosin vain hetki ja sen jälkeen painoni nousee jälleen.

En halua enää ahmia, en koskaan.

Kolmen muun blogin pitäminen tuntuu nykyään merkityksettömältä.