Miltä elävä maailma näytti

Lääkitystä täytyi jälleen muuttaa, Esipral pois ja Sertralin takaisin. Vaikka ei se auta, ei se tehnyt niin viimeksikään, oli vain päiviä ja kuukausia ja vuosia, joiden aikana minä leijuin tyhjyydessä, makasin lattialla, kuuntelin Pattia, katsoin kattoa ja siihen kuolleita hyönteisiä, itseäni

ja katto oli lattia ja toisinpäin ja minä matto ja missään tässä ei ole enää järkeä

Haluaisin luopua kaikista lääkkeistä, antaa vain olla
olla minä, vaikkakin auttamattomasti depressiivinen ja maaninen ja harhainen ja vääränlainen ja aivan väärässä paikassa

sillä tämä tuntuu juuri siltä, mitä Max sanoi
It would be like trying to change the colour of my eyes

Lähden huomenna kotiin, enkä tiedä mitä siitä pitäisi ajatella
koska joulut eivät ole enää samanlaisia, kaikki ovat paikalla mutta silti jossakin muualla

ja on vain minä ja Lumiukko ja Saiturin joulu ja Samusirkan joulutervehdys ja ne muutamat muut

Kuuntelen Sir Edward Elgarin Jerusalemia vaikka en ole koskaan välittänyt virsistä, vaikka en ole koskaan uskonut tarpeeksi mihinkään ja nykyään vielä vähemmän

paitsi kellumiseen ajassa ja lattialla
ja kuolleisiin hyönteisiin katossa

Name ten thousand reasons why

• Dermatillomanian kanssa on jälleen vaikeampaa kuin aikoihin. Minun vartaloni on täynnä laastareita, rikkinäistä ihoa ja kaikkea, minkä haluaisin vain unohtaa ja olla näkemättä peilissä.
• Lähetin pääkirjastoon s-postia ja ehdotin, että he hankkisivat kokoelmiinsa Angela Hartlinin kirjan Forever Marked. Olin varma, ettei heitä kiinnostaisi, mutta nähtävästi he olivat kuitenkin laittaneet sen tilaukseen.

• Minun sääreni olivat pitkään hyvin samanlaiset kuin Angelan näissä kuvissa. Lapsena eräs entinen ystäväni sanoi: Viikka, mitä tuo on? Se näyttää ihan helvetin pelottavalta. Lopeta. Nykyään jalkojeni arvet ovat haalistuneet, mutta tällä hetkellä käsivarteni ja selkäni (alas asti) ovat juurikin tuossa kunnossa.
• Totuus on, että kuolisin mieluummin kuin antaisin jonkun nähdä itseni ilman vaatteita.
• Vihaan suihkussa käymistä, sillä silloin joudun näkemään itse itseni.
• Rumuuteni vuoksi en aina koe olevani enää edes ihminen.

• Olen jälleen sylkenyt ruokaa, vaikka minun piti lopettaa se viimeistään saatuani diagnoosin refluksista. Typerä Viikka.
• Kaksitoista vuotta alahampaissani ollut retentiolanka irtosi eilen osittain, mutta en jaksa tehdä asialle mitään.
• Myös silmänpohjat pitäisi tarkistuttaa viimeistään tammikuun alussa. Mutta. En haluaisi myöntää sitä, että pelkään. Aina vain enemmän.

• Katsoin viimein Mary & Max -animaation ja rakastuin. Max Jerry Horowitz on yksi niistä henkilöhahmoista, joihin olen samaistunut enemmän kuin ikinä kehenkään.

But you see, it's not me, it's not my family

Lääkärin mielestä minun pitäisi jo kokeilla vähentää rauhoittavien käyttöä, ettei riippuvuutta pääsisi syntymään. Mutta minulle se on samantekevää. Ilman lääkkeitä en pystyisi olemaan tässä todellisuudessa hetkeäkään.

En ole kirjoittanut tai piirtänyt enää aikoihin. Ajatukset kulkevat hitaammin ja takertuvat jonnekin, minä en saa niitä ulos. En osaa olla paikoillani, on vain pakko liikkua koko ajan, en tiedä mistä se johtuu. Jatkuva sekoamisen pelko.

Täti oli kirjoittanut isälle viestissään: Olen miettinyt kauan, mitä teidän elämässänne parhaillaan oikein tapahtuu. Toivottavasti kerrot minulle joskus. Hän ei vieläkään tiedä, että vanhempani ovat eronneet jo puolitoista vuotta sitten, että äidillä on uusi mies. Isä ei kehtaa kertoa. Hän takertuu minuun entistä enemmän, soittaa joka päivä vähintään kerran, usein kahdesti. Mutta en minä jaksaisi, en nyt. Kun en osaa auttaa edes itseäni.

Ensi kuussa minun pitäisi käydä jälleen silmänpohjatarkastuksessa, sillä edellisestä kerrasta on kulunut vuosi. He edellyttävät minun menevän ensin yksityiselle ja vasta sen jälkeen keskussairaalaan, jos on tarvetta. Ei minulla ole varaa Terveystalon silmälääkäriin. En ymmärrä, miksi he katkaisivat hoitosuhteen. Se on sinulle helpompaa. Ja paskat on.

Kilpikonna ei ole pitänyt enää mitään yhteyttä. Tiesin, että tässä tulee käymään näin. Ei se ole hänen syynsä.

"---kahvimuki jalkojen välissä

rantaa halaillen, siemaillen ja tupakoiden

paeten

toivoen mahdottomia, että minusta voisi jotenkin

tulla parempi kirjoittaja

tai vähemmän toivoton lepakonpaska mielipuoli

joka tukehtuu kuoliaaksi yksinäisyyttään"

-Dan Fante

Lord knows, it would be the first time

Alan erkaantua ruumiistani yhä enemmän ja lopullisemmin. Kaduilla minä leijun, ei ole jalkoja ei asfalttia, upotan kynteni syvälle kämmeniin ja yritän pitää katseeni edelläkulkevan kengissä, yritän pysyä siinä ja vain siinä. Huimaa.

Mutta sitten oli se aamupäivä kauppakeskuksessa. Käännyin kulman taakse, väistin kahta vastaantulevaa ihmistä ja äkkiä se vain tapahtui, koko vartalon läpi kulkeva sähköisku, raajojen totaalinen puutuminen, syke kaksisataa. Kaikki äänet loittonivat jonnekin hyvin kauas, minä vieläkin kauemmas. Ehdin lopulta istumaan ennen kuin pyörryin.

Tilanne ei rauhoittunut vielä illallakaan; sydän oli hakata ulos rinnasta, päähän ja kaulaan kohdistui puristava paine. Jääkylmistä käsistäni katosi tunto, pidin niitä lämpimän veden alla ja tuijotin verestäviä silmiäni kylpyhuoneen peilistä. Tuo ei ole minä, nämä kädet eivät ole minun.

Soitin Akuutti24 -neuvontaan ja sanoin, etten tiedä mitä pitäisi tehdä. "Soita välittömästi taksi kun tämä puhelu loppuu. Ok?" Mutta en minä koskaan soittanut, enkä lähtenyt päivystykseen.

Lopulta oli pakko kertoa totuus. Pyysin omahoitajalta, että voisin lähettää hänelle sähköpostia, sillä puhua minä en osaa. Kirjoitin masennuslääkkeiden käytön lopettamisesta, ahdistuskohtauksista, siitä miten vaikea on poistua kotoa, miten hiukseni ovat jo niin ohuet, etten voi lähteä minnekään ilman pipoa, että haluaisin tappaa itseni joka päivä ja joka hetki.

Hoitoneuvottelussa lääkäri määräsi minulle sairaslomaa vuoden loppuun saakka (lomaa mistä?), diagnooseina paniikkihäiriö ja vaikea masennus. Sain Opamoxit, uudet mielialalääkkeet (Esipral) ja Ketipinoria jatketaan samalla vahvuudella kuin aikaisemmin. Arveluttaa nuo essitalopraamin yleiset sivuvaikutukset, erityisesti painonnousu. Jotkut ovat kuulemma lihoneet useita kiloja lääkityksen aikana. Osaako kukaan teistä sanoa tuohon mitään?

Korva-, nenä- ja kurkkutautien polin lääkäri soitti kaulan ultraäänitutkimuksesta. Sylkirauhasissa ei pitäisi olla kiviä tai kasvaimia, mutta vasemman puolen imusolmukkeet ovat suurentuneet. Ja koska happosalpaajat eivät ole auttaneet refluksiin, joudun todennäköisesti gastroskopiaan. Ja mahaportin kiristysleikkaukseen.

Minun piti luvata heille, etten yritä tappaa itseäni. Miten sellaista voi luvata?

ps. Painoni on kaiketi päässyt putoamaan ja kuukatiset ovat jääneet jälleen pois.

We'll rust, our nose dust

En oikein tiedä mitä tapahtuu, päivät ovat minulle vain odotusauloja ja penkkejä kuluneine pehmusteineen. Ja öisin en enää osaa nukkua vaikka kuinka haluaisin.

Maanantaina syke nousi jo aamusta yli sataan eikä suostunut laskemaan. Huimasi ja tuntui pahalta kävellä. Sitä tapahtuu nykyään kovin usein, mutta nyt olivat myös puristus ja polte ja kipu, joka säteili vasempaan käsivarteen.

Soitin terveysneuvoon ja vastannut virkailija kehotti minua menemään rytmihäiriöiden vuoksi heti päivystykseen. Minulta otettiin joitakin verikokeita sekä EKG. Kun hoitaja mittasi sykkeen kolmannen kerran, se oli noussut jälleen vain korkeammaksi, vaikka olin istunut monta tuntia. Lääkäri oli juuri lähdössä kotiin, eikä ehtinyt ottaa minua enää vastaan. Sain ajan seuraavalle aamulle.

Korkealle sykkeelle ei löytynyt mitään selvää syytä, mutta kilpirauhasarvot tarkistetaan vielä varmuuden vuoksi. Äidin suvussa olevista lukuisista sydänsairauksista en maininnut mitään, sillä enempää tutkimuksia en jaksaisi.

Kolmen kuukauden odottamisen jälkeen pääsin korva-, nenä- ja kurkkutautien osastolle. Sylkirauhasteni jatkuva turpoaminen johtuu todennäköisesti Sjögrenin syndroomasta, eikä siihen auta oikein muu kuin kirurginen toimenpide. Tosin minun kohdallani sekään ei kuulemma kannata, sillä turvotusta on niin monessa rauhasessa.

Kerroin myös kirvelevästä kivusta kurkussa, palantunteesta ja yskimisestä ruokailun yhteydessä. Lääkäri teki peilitähystyksen ja sanoi että ruokatorveni on tulehtunut. Olin siis oikeassa, kun epäilin refluksia. Joudun syömään ainakin kuukauden ajan Nexiumia.

Suurin osa ruoka-aineista on kiellettyjen listalla sekä juomista tietenkin kahvi ja tee. Mutta mieluummin annan ruokatorveni palaa puhki, kuin luopuisin yhdestä ainoastakaan.

Viimeinen ja tarpeeton huomautus: en tiedä mistä helvetistä tulen löytämään rahat kaikkiin näihin sairaalamaksuihin.

U is for Una who slipped down a drain

Jääkaappi hurisee liian kovaa ja kolme kelloa tikittävät eri tahtiin, minä en pysty ajattelemaan, en muistamaan milloin ja mistä kaikki alkoi. Milloin minusta tuli Viikka. Koska se minä nykyään olen enkä kukaan muu, se joka pelkää, joka on aina väsynyt, joka ei halua nähdä ketään, jolla ei ole ketään jota nähdä, joka on itse tuskin näkyvä. Apua, en lainkaan huomannut että sinä olit siinä. Äkkiä ovensuussa seisoi vain tumma varjo. Haluatko järjestää sydänkohtauksia?

 
En osaa kertoa niille miksi ja miten ja kuinka paljon minua väsyttää, että ainoa mitä jaksan tehdä on kirjoittaa ja maalata. Ja joskus sekin on liikaa. Että minusta ei ole siihen mihin muista on, minussa on jotain väärää ja väärinpäin, että tämä on häpeä minullekin. Ne odottivat jotakin muuta ja sitten. Ei mitään. Ei yhtään mitään.

Käynnit psykopolilla ovat turhauttavampia kuin ikinä, yritän puhua depersonalisaatiosta, mutta omahoitaja katsoo vain suu auki ja näyttää siltä, kuin ei osaisi edes tavata koko sanaa. Ja minusta tuntuu, että käyn parempia keskusteluja jopa leivänpaahtimeni kanssa. Sillä loppujen lopuksi tänne mahtuu vain yhdenlaisia ihmisiä, niitä jotka ovat vahvoja ja käyvät töissä ja jotka eivät erkane ruumiistaan keskellä jalkakäytävää. Viikat eivät kuulu niihin.

En enää muista mistä minun piti alun perin kirjoittaa, söin viimeiset Ketipinorit ja päässä pyörii ja haluan nukkumaan.

V is for Victor who squashed under a train.

But ask me why, and I'll spit in your eye

Sain varasijalta paikan Jyväskylän humanistiseen tiedekuntaan (taide ja kirjallisuus). Otin sen vastaan, mutta aloitan opiskelun vasta ensi vuonna. Juuri tällä hetkellä en olisi mitenkään jaksanut, en muuttoa, hakemuksia, tutustumista, lukemista ja kaikkea. Lisäksi hoitosuunnitelmat täällä ovat vielä melko kesken.

Haluan maalata ja kirjoittaa vielä yhden vuoden. Vaikka olisinkin luuseri. Mutta näin on minusta parempi.

I wanna smash the faces of those beautiful boys

En tiedä jaksanko enää pitää tätä blogia. Kirjoittaa aina vain samoja asioita, koska mitään muuta ei ole, koska mikään ei muutu.

Ahdistus on tällä hetkellä luultavasti pahempi kuin ikinä koskaan, en tahdo pystyä enää poistumaan asunnostani. Vihaan itseäni kaikin mahdollisin tavoin. Vääränlaisen laihduttamisen pilaamaa epäsopusuhtaista kehoa, jossa lihas on korvattu rasvalla, monta senttiä liian lyhyitä jalkoja, arpien peittämää ihoa ja kasvoja.

Vihaan sitä, että perinnöllisen geenivirheen vuoksi menetän pian loputkin seitinohuista hiuksistani. Näiden kanssa eläminen on ollut ja on nöyryyttävää. Ja peruukkia en halua. Jos olisin päänmuodoltani Sinead O'Connor, ei tässä olisikaan hätää. Mutta minä näyttäisin kaljuna todennäköisimmin venytetyltä Hercule Poirotilta.

Isä: "Kaljut naiset oksettavat minua."

Vihaan sitä, kuinka puistossa ja satamassa minun ohitseni juoksee treenattuja, laihoja ja pitkäsäärisiä tyttöjä, joilla on paksut, kiiltävät hiukset. Ne kaksi puhuivat jostakin kolmannesta kaveristaan, Siis ei se nyt varsinaisesti läski oo, mutta vois kyl VÄHÄN miettiä, et mitä laittaa suuhunsa... Ja minä olisin halunnut työntää molemmat alas aallonmurtajalta.

Myönnän, että minusta on tullut katkera ja säälittävä paska, mutta en vain enää jaksa seurata verkkokalvon rappeuman etenemistä, reumaa ja nivelten jatkuvaa turpoamista, syömisongelmia, dermatillomaniaa, ahdistusta ja pelkotiloja. Ja sitä yksinäisyyttä, joka satuttaa vielä enemmän kuin mikään muu.

Tukholman risteilyllä me lähinnä vain tappelimme äidin kanssa. Toisena iltana äiti sanoi, että minä olen itsekäs ja että hänen siskonsa oli sanonut samaa. Ja kun kysyin missä asiassa, hän vastasi etten anna hänen elää omaa elämää. Anna lähteä pois. Aloin itkeä, hävettää myöntää. Mutta en minä ole koskaan estänyt häntä lähtemästä, päinvastoin. Olen antanut ihmisten häipyä elämästäni ennenkin jäämättä ruikuttamaan perään.

Kilpikonna pääsi opiskelemaan Jyväskylään, minä en edes yrittänyt tarpeeksi. Olen täällä, aina vain täällä. Enkä osaa muuta kuin katsoa läpi Miyazakin animaatioita ja miettiä itsemurhaa joka päivä, joka tunti.

Now it has too many voices

Paastoverensokerin mukaan minulla on alkava diabetes. Insuliiniresistenssi on jo huomattavasti heikentynyt ja beetasoluja on alkanut tuhoutua. Myös kolesteroli on liian korkea, samoin hemoglobiini. Minulla on siis yhä suurempi vaara saada uusi verisuonitukos.

Häpeän itseäni. Häpeän sitä, että lukujen perusteella voisin olla sohvalle koteloitunut ihrakasa. Mutta nämä kaikki ovat geeneissä, enkä minä voi vaikuttaa niihin kuin olemattoman vähän. Ainoa vaihtoehto on laihduttaa alle viidenkymmenen kilon. Vain silloin veriarvoni ovat hieman paremmat.

Pelkään, etten jaksa enempää. Juoksin keskellä yötä metsässä oksennus kurkussa ja teki mieli huutaa ääneen. Diabetes. Ei ei ei.

ps. Sain lähetteen korvapolille, jossa sylkirauhaseni kuvataan.

They cannot do what you want them to do

Miinus kaksi kiloa, vielä liikaa jäljellä.

Nyt kun vuosi kansanopistossa päättyi, kukaan ei enää puhu minulle mistään muusta kuin jatkosuunnitelmista. Tai niiden olemattomuudesta. Kukaan ei näe muuta kuin sen, etten opiskele tai käy töissä. Sillä muulla ei ole merkitystä. Kun Viikan pitäisi tehdä niin ja Viikan pitäisi mennä sinne ja missään nimessä Viikka ei saisi olla näin. Mieluiten olisin olematta yhtään mitään.

Käynnit psykopolilla jatkuvat sittenkin vaikka olimme aluksi sopineet, että ne päättyisivät kevääseen. He luulevat minun syövän edelleen 100mg Sertraliinia, enkä uskalla kertoa lopettaneeni omin päin jo kuukausia sitten. Alkaa vaikuttaa epäilyttävältä, jos en enää koskaan pyydä reseptin uusimista. Tyhmä kysymys, mutta pakko: pystyykö lääkäri näkemään uusimisen yhteydessä, onko edellisiä lääkkeitä haettu apteekista?

Psykopolin lääkäri pakotti minut soittamaan terveyskeskuksen ajanvaraukseen, sillä sylkirauhaseni turpoavat nykyään aina syömisen aikana. Välillä kipu on sietämätön. Kaulan aluetta särkee muutenkin, ja korvani vieressä on ollut jo kaksi vuotta kova patti, joka ei tunnu ainakaan pienentyvän. Hoitosuhde reumapolille päättyi jo yli vuosi sitten, joten tarvitsen uuden lähetteen.

Itse en haluaisi tutkia enää mitään, en halua kuulla mitään uusia diagnooseja. Pelkään että sylkirauhasistani löytyy syöpä tai muuta vastaavaa, mikä on hyvin tavallista Sjögrenin syndroomaa sairastavilla. Nyt olen joka tapauksessa hoitojonossa (onneksi pitkässä sellaisessa).

It`s not the way you look dead

Tämän kesän aikana tulee lähtemään seitsemän kiloa. En tahdo elää tämän vartalon kanssa. Pelkkää rasvaa, ei yhtään lihasta. Silmieni vuoksi en saa treenata. Ei sitten, mutta nämä rasvat haluan ainakin pois.

Ei pitäisi katsoa elokuvia. Tässä tapauksessa vanhoja. Audrey Hepburn 170cm ja 46kg, vyötärö 50cm (no okei, syömishäiriö ehkä osasyy). Grace Kelly 170cm ja 50kg, vyötärö 60cm. Takaikkunassa en nähnyt mitään muuta kuin Kellyn vyötärön. Miksimiksimiksi. Miksi en minä?

ps. Ylihuomenna taidehistorian pääsykoe Helsingissä. Olen lukenut vain muutaman viikon enkä osaa mitään. Ei jaksanut edes kiinnostaa.

Closer comes the screaming knife

Viikka: Ajattelin, että voisin antaa itseni syödä karkkia kerran tai kaksi kuukaudessa.
Äiti: Parempi pitää se siinä kerrassa.

Omahoitaja: Sun kannattaa ostaa itsellesi porkkanoita ja näkkäriä. Niitä ei tule syötyä paljoa.
 
Toisin sanottuna, olet lihava. Yritin selittää niille, ettei minulla ole enää samanlaista tarvetta ahmia kuin aikaisemmin. Että niin käy nykyään huomattavasti harvemmin ja määrät ovat pienempiä. Että en haluaisi kuitenkaan luopua kaikesta. Kokonaan.

Viikka on pelkkä möykky

Kadulla tulee vastaan tyttöjä, joiden jalkoja ei tahdo ensin edes erottaa, yhdellä oli yhtä kapeat jalat kuin minulla kädet. Se seisoi liikennevaloissa ja minä sen takana hieman kauempana. Koskaan en ole tuntenut itseäni yhtä lihavaksi. Tytön vyötärö oli niin ohut, että olisin saanut kämmeneni helposti sen ympärille. Lihavalihavalihava.

Eikä se ollut vain se yksi tyttö, niitä samanlaisia on aivan liian monta. Jos joskus aamulla onnistun jotenkin hyväksymään edes puolet itsestäni, niin kävellessäni kouluun ehdin vihata itseäni jo kymmenet kerrat. Se tunne on ollut olemassa viidennestä luokasta asti, kun minulle kasvoivat rinnat ja lantio. Ei sen pitänyt mennä niin, en minä olisi halunnut. Eivät ne kuulu minulle. (Rinnat ovat tosin laihduttaessa pienentyneet ainakin puolella, mikä on vain hyvä asia.)

Isä valitti, että nykyään liian monella naisella on lyhyet ja paksut sääret, jenkkakahvat tai turhan leveä rintakehä. Minulta paloi sulake täysin. En kestä enää kuunnella mitään vastaavaa, etenkin kun hänellä itsellään ei ole juurikaan varaa arvosteluun.

Asiasta poiketen, rakastuin Frankenweenie-animaatioon.

Minulla on hyvin suuri kylkiluukehikko, jota olen aina hävennyt. Muutenkin olen perinnyt luustoni enemmän isän puolelta, enkä voisi näyttää koskaan samalta kuin se tyttö liikennevaloissa vaikka laihduttaisin kuinka. Joskus vuosia sitten joku mies huusi perääni Kerrankin näkee naisia joilla on leveä selkä! Ahahah, voi kiitos.

Ruokien valitseminen on nykyään taas vaikeampaa ja saatan pyöriä kaupassa pitkään tyhjän korin kanssa. Minun on pakko laihduttaa ainakin ne viisi kiloa, jotka olen onnistunut lihomaan omaan asuntoon muuttamisen jälkeen. Jo kahdeksan vuotta samaa kitinää. Lihoin, laihduin, lihoin. Ihmettelen, miten jotkut teistä jaksavat vielä lukea tätä.

Sinua varten on terävä raja

Masennuslääkkeiden lopettaminen ei ehkä ollutkaan erityisen järkevää. Psykopolilla ne luulevat, että syön edelleen 100mg päivässä. Kun he saavat tietää, minua syytetään jälleen epäluotettavuudesta ja yksipuolisesta päätöksenteosta. Mutta en halua nappailla pillereitä koko elämääni. Ja tällä hetkellä rahaa on hädin tuskin ruokaan.

Tuntuu, että ahdistus kasvaa joka päivä. Ihmisten keskellä on vaikea hengittää, kaupassa asiakkaita on aivan liikaa, ne kiilaavat ohitse ostokärryjen kanssa ja kolhivat koreilla. Haluaisin pudottaa ostokset maahan ja juosta pois kassajonojen läpi ja ulos liukuovista. Ainoa kohtalaisen hyvä hetki päivässä on, kun voin käpertyä sohvalle ja vain olla. Tai tuijottaa kumisevaa lämpöpatteria kuten Henry Spencer. Pian minun päästäni tehdään pyyhekumeja. Enkä edes vastustelisi.

En tiedä, ovat nämä vieroitusoireita vai mitä, mutta itken melkein koko ajan. Ja myös ilman syytä. Välillä kaikki jäsenet tuntuvat puutuvan yhtä aikaa ja samaan aikaan tulee outoja kouristuksia. Tänään lenkillä käydessäni pelkäsin pyörtyväni. Jokaisella askelella huimasi ja minä kuljin jalkakäytävää pitkin kuin päihtynyt taskurapu.

Hyönteispanoraama

• Olen lopettamassa salaa masennuslääkkeiden syömisen, sillä minulla ei ole rahaa, eikä tämä tästä muutenkaan paremmaksi muutu
• Aamuisin minun on pakotettava itseni ulos ovesta, alas portaita 
• Depersonalisaatiohäiriö on taas pahentunut, R-kioskin kassalla unohdin että olen olemassa, se tunne kun jalat irtoavat maasta 

 

 

• Syömisestä tulee paha olo, vielä pahempi jos en syö
• Haluaisin heittää vaa'an ulos ikkunasta, niin korkealle että se lentäisi yli vihreiden kattojen
• Iltaisin makaan lattialla ja kuuntelen naapureiden ääniä, käsissäni on akryyliväritahroja, violettia ja mustaa, tauluja en saa valmiiksi
• Enkä ennakkotehtäviä, pääsykokeisiin en ehdi lukea, kaikki kirjat on varattu eikä minulla ole varaa niitä ostaa
• Valehtelen enemmän kuin koskaan ja minun nenäni kasvaa pidemmäksi ja pidemmäksi
• Minun nimeni on Rottis, do not forget my name, do not forget me

Josta ei pääse

Psykopolilla kerrottiin viimeisimpien verikokeiden tulokset. Kolesteroli on jälleen kohonnut, nyt korkeammalle kuin koskaan ennen. Se johtuu perintötekijöistä, enkä minä voi vaikuttaa arvoihin syömisilläni enempää kuin 10%. Tulevaisuudessa on odotettavissa myös diabetes. Se yhdistettynä verenkiertohäiriööni on yhtäkuin amputaatio.

Isä soitti:

"Isoäidillänikin oli sokeritauti. Siltä jouduttiin amputoimaan ensin toinen jalka. 

Ja sitten toinen. Mutta se kuoli siinä välillä."

 -Öh. Mitä? Kuoli siinä välillä?

"Siltä ei ehditty amputoida sitä toista."

-Jaaha.

Osallistuin tahtomattani yhteishakuun, mutta en ota mitään erityisen vakavasti. Hutaisen ennakkotehtävät enempiä miettimättä ja pääsykoekirjat vain lueskelen kerran läpi. Teenkin tämän lähinnä työkkärin takia, en halua enää jatkossa saada ukaaseja ja kysymyksiä että mitä ja miksi ja minkä vuoksi välivuosi ja edellisenä keväänä vain kaksi hakukohdetta, sitä ei lasketa hauksi.

Olen päättänyt laihduttaa viisi kiloa ja katsoa, miten se vaikuttaa veriarvoihini. Kolesteroli ja sokeri ovat aina laskeneet ihanteellisiksi silloin, kun olen ollut alipainoinen. Mutta normaalipainossa ne ovat jotakin muuta.

Sometimes I feel like I want to live far from the metropolis

Saan toistuvia ahdistuskohtauksia. Viime keskiviikkona minun oli jälleen pakko päästä pois ja pakenin kotiin. En pysty olemaan ihmisten seurassa, mutta en kestä myöskään sitä yksinäisyyttä joka on kiinni minussa. Se on kuin harmaa ja takkuturkkinen pieni eläin, joka roikkuu niskassani kaikilla neljällä käpälällään. Se ei päästä irti, koska sillä ei ole muita kuin minä ja minulla ei ole muita kuin se.

Minä en halua yhteishakua, en ennakkotehtäviä. Olen niin helvetin huono ihminen, etten halua opiskella, en tehdä töitä. Haluan vain kirjoittaa ja maalata. Kaukana kaikesta. Isä sanoi sinun pitää näytellä, esittää jotakin muuta kuin mitä olet. Muuten täällä ei pärjää. 

En minä osaa.

Cheese, Gromit!

Kiitos Charly.

Eli 14 jossain määrin outoa asiaa itsestään/elämästään, ja sitten eteenpäin neljälle onnettomalle uhrille: Oona, Kuisma, Mary ja Raven. Olen laiska, enkä jaksa laittaa tästä erillistä viestiä blogeihin.


1. Pelkään sähkölaitteita. Jos lähden jonnekin, kaikki johdot on revittävä irti seinistä. Olen varma, että muuten tapahtuisi oikosulku tai ylikuormitus tai mitä vain, mikä johtaisi tulipaloon tai muuhun kamalaan. Minun pitäisi kai muuttaa saarenmökille, jossa ei ole edes valoja.

2. Edelliseen liittyen näen usein unta, että en saa sammutettua esim. televisiota tai stereoita, vaan ne käynnistyvät aina uudelleen. Vaikka tekisin mitä. Tämä ei johdu kauhuelokuvista, sillä olen nähnyt samanlaisia unia aivan pienestä asti. (Lumisade on kammottavaa.)

3. Pelkään kovia ääniä. Katson elokuviakin matalalla volyymilla.

4. Minulla on paha fiksaatio eläinhahmoisiin pehmoleluihin. Viime kuussa ostin jälleen pulleromajavan ja pulleropöllön.

5. Piirrän sarjakuvia, joissa seikkailevat pehmoleluni. Teen niitä osaksi isäni kertomien tarinoiden pohjalta. Kun olin pieni, hän improvisoi valtavan määrän erilaisia satuja, joiden päähenkilöinä olivat useimmiten Eetu-hiiri, Tassu, Hippo, Hupi, Reuhu ja Töppö-Piipitin. En suostunut syömään, ellei minulle luettu samalla Aku-Ankkaa tai keksitty tarinaa. (Nykyään on enemmänkin ongelmana se, kuinka syömisen saisi lakkaamaan.)

6.  En osaa edelleenkään luistella. Ainakaan kunnolla.

7. En pysty aloittamaan aamua ilman piirrettyjä.

8. Minulla on yksi OOBE-kokemus, josta en ole puhunut kenellekään.

9. Rakastan juustoja. Niihin kuluu suuri osa ruokarahoistani. Halloumia, leipäjuustoa, kotijuustoa, sulatejuustoa, tuorejuustoa, raejuustoa... "Cheese, Gromit!"

10. Puhun enemmän itsekseni kuin muiden ihmisten kanssa.

11. Olen odottanut koko elämäni Peter Pania tai Maija Poppasta.

12. Pienenä minulla oli pakkomielle Lumikin kuningattareen. Ja myöhemmin Joan Crawfordiin (ja kaikkiin vähänkään häntä muistuttaviin naisiin), joka olikin yksi kuningattaren esikuvista.

13. Muita pakkomielteitä: Tove Jansson, Gwyneth Paltrow, Cate Blanchett, Jodie Foster, Tilda Swinton, Julie Delpy, Kate Ashfield, Kolmen Muskettikoiran Juliette. Suurin osa terävänenäisiä blondeja. Voi ei, houskailmiö. Isä nauraa tälle piirteelle minussa, ja usein kaupungilla bongaammekin yhdessä houskia.

14. En pysty katsomaan Muumien Leija-jaksoa. Se tuntui äärimmäisen ahdistavalta jo pienenä. Syytä siihen en tiedä.

Bury me, bury me

Paketillinen sokerittomia (ei paljoa lohduta) ja pahanmakuisia keksejä, suklaapatukka ja ei helvetti mitä vielä. Tällä hetkellä maltitoliyliannostuksesta johtuva vatsakuolema ja entistä pahempi ahdistus. Uskoin naiivisti, etten enää tekisi tätä. Voisin syyttää alkavia kuukautisia, sillä juuri ennen niitä minulla tuntuu olevan loputon nälkä. Olkaa kilttejä ja sanokaa etten ole ainoa. Olen silti.

Äiti laittoi kaksi tuntia sitten viestin, että hevosemme oli jouduttu lopettamaan tänään. Sillä oli pitkäaikainen keuhkosairaus, joka paheni lääkkeistä huolimatta. Sekä useita muita ongelmia. En ehtinyt edes hyvästellä Larrya. Olen miettinyt mitä tapahtuu sitten kun Neksu joskus kuolee. En tiedä, kestänkö sitä. Se on ainut otus, joka on koskaan kiintynyt erityisesti minuun. Koska en minä ole sellainen johon kiinnytään. Ja Neksu on ainoa. Sen jälkeen ei ole ketään. 

Kukaan ei tunnu oikein uskovan, ettei minulla ole todellisuudessa juuri mitään sosiaalisia kontakteja. Että minulla ei ole ystäviä joita näkisin päivittäin, viikottain tai edes kuukausittain. Että vietän kaiken vapaa-aikani yksin. Että minusta se on enimmäkseen ihan ok. Vaikka joskus ahdistunkin ja ahmin ja makaan lattialla ja tahdon tappaa itseni. Tämä kuulostaa jo naurettavalta. Mutta silti. Se on ihan ok.

Luulen, etten osaisi olla pidempiä aikoja ihmisten kanssa. Etten pystyisi seurustelemaan. Sillä kaipaan jo muutaman hetken päästä omaa rauhaa ja puhumattomuutta. En pidä liiasta läheisyydestä. En halailusta. En nyhjäämisestä. Joskus pidin sitä vain pelkkänä ujoutena, mutta nyt olen myöntänyt itselleni, etten osaa näyttää tunteita. Osaan kirjoittaa ja tuntea niitä, mutten tuoda esille. Sama ilme ja sama passiivisuus. 'Sitä ei kiinnosta, se on ylimielinen, se on tunteeton paska.'

Kultatukka tähtösen Theres oli jotakin mihin jollain tavalla samaistuin, vaikka ei minulla sentään mitään intoa ole tappaa ketään. Kai minusta vain puuttuu jotain.

ps. Fontin koko pysyy jostain syystä pienenä, no can do. 

pps. Viimeisimmän saatteen mukaan minulla on silmissä mikrokystistä muutosta, pigmentaatiota ja samentumia lasiaisissa. Ja jälleen uusia kiilteleviä alueita, joista minulle ei kerrota edelleenkään mitään. 

Jonakin iltapäivänä kello 14:21

Kamala ikävä koiria, en ole nähnyt niitä moneen viikkoon, vanhemmilla on influenssa enkä voi käydä kotona. Reumaa sairastaville se voi olla kuulemma hengenvaarallinen. En kovin mielelläni halua ottaa siitä selvää.

Ei ole oikein mitään kirjoitettavaa, sillä mitään ei tapahdu. Voisin valittaa kaikesta typerästä, kuten siitä että Parisien-kahvi on niin kallista, että Kela-korvaukset on poistettu lähes kaikista niistä lääkkeistä, joita minä tarvitsisin, että rahat eivät riitä toukokuuhun, että minä haluaisin vain katsoa Muumeja ja nukahtaa. Että ensi viikonloppuna minun on mentävä muiden kanssa Lahden kirjamessuille ja piirrettävä livenä.

Ja ei siitä yhdestäkään mitään tule, kiinnostun vain Houskista, joilla on hyppyrinenä ja kamala luonne.

Muuten, se jouluna tekemäni

värisarjakuva on täällä.