But you see, it's not me, it's not my family

Lääkärin mielestä minun pitäisi jo kokeilla vähentää rauhoittavien käyttöä, ettei riippuvuutta pääsisi syntymään. Mutta minulle se on samantekevää. Ilman lääkkeitä en pystyisi olemaan tässä todellisuudessa hetkeäkään.

En ole kirjoittanut tai piirtänyt enää aikoihin. Ajatukset kulkevat hitaammin ja takertuvat jonnekin, minä en saa niitä ulos. En osaa olla paikoillani, on vain pakko liikkua koko ajan, en tiedä mistä se johtuu. Jatkuva sekoamisen pelko.

Täti oli kirjoittanut isälle viestissään: Olen miettinyt kauan, mitä teidän elämässänne parhaillaan oikein tapahtuu. Toivottavasti kerrot minulle joskus. Hän ei vieläkään tiedä, että vanhempani ovat eronneet jo puolitoista vuotta sitten, että äidillä on uusi mies. Isä ei kehtaa kertoa. Hän takertuu minuun entistä enemmän, soittaa joka päivä vähintään kerran, usein kahdesti. Mutta en minä jaksaisi, en nyt. Kun en osaa auttaa edes itseäni.

Ensi kuussa minun pitäisi käydä jälleen silmänpohjatarkastuksessa, sillä edellisestä kerrasta on kulunut vuosi. He edellyttävät minun menevän ensin yksityiselle ja vasta sen jälkeen keskussairaalaan, jos on tarvetta. Ei minulla ole varaa Terveystalon silmälääkäriin. En ymmärrä, miksi he katkaisivat hoitosuhteen. Se on sinulle helpompaa. Ja paskat on.

Kilpikonna ei ole pitänyt enää mitään yhteyttä. Tiesin, että tässä tulee käymään näin. Ei se ole hänen syynsä.

"---kahvimuki jalkojen välissä

rantaa halaillen, siemaillen ja tupakoiden

paeten

toivoen mahdottomia, että minusta voisi jotenkin

tulla parempi kirjoittaja

tai vähemmän toivoton lepakonpaska mielipuoli

joka tukehtuu kuoliaaksi yksinäisyyttään"

-Dan Fante

U is for Una who slipped down a drain

Jääkaappi hurisee liian kovaa ja kolme kelloa tikittävät eri tahtiin, minä en pysty ajattelemaan, en muistamaan milloin ja mistä kaikki alkoi. Milloin minusta tuli Viikka. Koska se minä nykyään olen enkä kukaan muu, se joka pelkää, joka on aina väsynyt, joka ei halua nähdä ketään, jolla ei ole ketään jota nähdä, joka on itse tuskin näkyvä. Apua, en lainkaan huomannut että sinä olit siinä. Äkkiä ovensuussa seisoi vain tumma varjo. Haluatko järjestää sydänkohtauksia?

 
En osaa kertoa niille miksi ja miten ja kuinka paljon minua väsyttää, että ainoa mitä jaksan tehdä on kirjoittaa ja maalata. Ja joskus sekin on liikaa. Että minusta ei ole siihen mihin muista on, minussa on jotain väärää ja väärinpäin, että tämä on häpeä minullekin. Ne odottivat jotakin muuta ja sitten. Ei mitään. Ei yhtään mitään.

Käynnit psykopolilla ovat turhauttavampia kuin ikinä, yritän puhua depersonalisaatiosta, mutta omahoitaja katsoo vain suu auki ja näyttää siltä, kuin ei osaisi edes tavata koko sanaa. Ja minusta tuntuu, että käyn parempia keskusteluja jopa leivänpaahtimeni kanssa. Sillä loppujen lopuksi tänne mahtuu vain yhdenlaisia ihmisiä, niitä jotka ovat vahvoja ja käyvät töissä ja jotka eivät erkane ruumiistaan keskellä jalkakäytävää. Viikat eivät kuulu niihin.

En enää muista mistä minun piti alun perin kirjoittaa, söin viimeiset Ketipinorit ja päässä pyörii ja haluan nukkumaan.

V is for Victor who squashed under a train.

Sometimes I feel like I want to live far from the metropolis

Saan toistuvia ahdistuskohtauksia. Viime keskiviikkona minun oli jälleen pakko päästä pois ja pakenin kotiin. En pysty olemaan ihmisten seurassa, mutta en kestä myöskään sitä yksinäisyyttä joka on kiinni minussa. Se on kuin harmaa ja takkuturkkinen pieni eläin, joka roikkuu niskassani kaikilla neljällä käpälällään. Se ei päästä irti, koska sillä ei ole muita kuin minä ja minulla ei ole muita kuin se.

Minä en halua yhteishakua, en ennakkotehtäviä. Olen niin helvetin huono ihminen, etten halua opiskella, en tehdä töitä. Haluan vain kirjoittaa ja maalata. Kaukana kaikesta. Isä sanoi sinun pitää näytellä, esittää jotakin muuta kuin mitä olet. Muuten täällä ei pärjää. 

En minä osaa.

Väritän kasvoni mustikalla

Ylihuomenna viedään loput tavaroistani yksiöön, ja sitten minun pitäisi jo olla siellä, sisustus on hirveä, eikä se tunnu kodilta. Mutta ei Lahti muutenkaan. Olisin niin kovin halunnut Turkuun. Tai Helsinkiin. Koska meri ja mukulakivikadut. Vanhat rakennukset.

Ja minulle tulee ikävä metsää, niitä pieniä polkuja jotka ovat vain minun, pöllön huhuilua syvältä kuusikosta. Piiloutumista sananjalkapeiton suojaan. Sillä minä olen yhä samanlainen kuin alle kouluikäisenä, silloin kun veimme äidin kanssa koiria lenkille ja minä heittäydyin näkymättömiin aina jonkun vieraan kävellessä vastaan. Se mies kysyi kukas tuo on? Ja äiti ei oikein tiennyt mitä vastata, kun makasin puun takana käpertyneenä kokoon kuin osteri.

Olen tehnyt kaksi taulua elokuun yhteisnäyttelyä varten, tänään vielä kolmas. Ja sitten ovat ne runot ja tarinat, joku kysyikin mitä sille kirjalle tapahtui, ei mitään, ei yhtikäs mitään, minä en uskalla lähettää käsikirjoitusta kustantajalle. En toistaiseksi.

En tiedä, kuinka usein pystyn enää päivittämään tätä blogia. Minulla ei ole omaa konetta, ei varmaan vielä pitkään aikaan. Eikä sen puoleen televisiotakaan, elän tyhjiössä ja tuijotan seiniä. Erityisesti sitä, jonka vuokranantaja oli joskus keksinyt maalata sinapinväriseksi.

Viides kerros ja ikkuna (se oli kiinni)

Perjantaina on aika omahoitajalle, ja toivon sen olevan viimeinen tämän vuoden puolella, sillä jouluna en halua lähteä mihinkään. Tiedän, että hän punnitsee minut nyt, välissä on ollut jo monta viikkoa, mutta punnitkoon vain. Vaaka näyttää enemmän kuin syksyllä, minun pitäisi kai olla ahdistunut ja täynnä itsevihaa ja niin oikeastaan olenkin, mutta oikeasti en jaksa välittää. Minulla ei ole ollut vähään aikaan rytmihäiriöitä eikä huimausta, pystyn liikkumaan horjumatta ja ottamatta yhtenään tukea seinistä.

Kaikki lääkkeet tuntuvat loppuvan aina yhtä aikaa, Adalat, Sertralin, Viscotears ja entsyymikapselit, minua hävettää joka kerta pyytää isää ostamaan lisää, eihän minulla ole tuloja. "Vai eletään sitä vielä isän pussista", sen sosiaalityöntekijän suupielet nykivät ja minä ajattelin että haista paska.

Kunhan saan vielä muutaman kangastuksen aikaiseksi, aion lähettää tekstit joillekin kustantajille, eivät ne ehkä suostu, mutta ei minua enää pelota.

Viimeinen täällä

Sunnuntaina kääntyvät kellot ja pimeys kasvaa yhä suuremmaksi, levittäytyy yli suon, metsän ja hakkuualueen, jossa kannot ja katkenneet juuret kasvavat hiljaisuutta. Ja iltaisin minä olen jälleen pakenevia jalkoja siellä missä katuvalot päättyvät.

Vielä kaksi runoa ja neljä lyhyttä tarinaa, sen jälkeen pitäisi olla koossa jotakin minkä yritän ehkä julkaista tai sitten en, mitä vähemmän sanoja on jäljellä sitä naurettavammalta tämä tuntuu

jos se ei onnistu, ei minulla ole mitään nyt tai koskaan, en minä halua,
en mitään muuta

Silmissä meripihkaa

Sisällä on kylmempää kuin ulkona, eikä siihen auta muumitäkki tai siniruskea huopa, jossa on valkoisia poroja. Mutta minä pidän pitkistä neuleista, sellaisista jotka yltävät miltei polviin, ja harmaista säärystimistä, niistäkin minä pidän. Käperryn tyynyjen suojiin ja luen kauhutarinoita syvänmeren hirviöistä ja elävältä haudatuista naisista, siitä kun kukaan ei usko ennenkuin on liian myöhäistä.

Ja tiedän, ettei minun enää pitäisi olla täällä, etten haluaisi olla. Vaikka joskus äidin kanssa on vielä mukavaa, kuten silloin kun paistoimme omenalettuja jotka epäonnistuivat. Ja silloin kun kävelimme kaatosateessa ja äiti nauroi minun puheilleni, kumisaappaat liukastelivat asfaltilla.

Minä kirjoitan jouluun saakka ja sitten olen ehkä valmis, kirjasta ei tule edes sataa sivua, mutta minun maailmassani kaikki onkin pientä.

Ne eivät osaa lentää

Pidän sateesta kun se ropisee hiljaa minun takkini hupulle ja takertuu silmäripsiin. Metsässä ei kukaan tule vastaan, minä pakenen ilman seuraajia, pakenen siivoamatonta huonetta, keskeneräisiä tarinoita ja liiaksi sokeroitua puolukkarahkaa. Etsin sanoja, jotka karkaavat luotani yrittäessäni ottaa niitä kiinni.

Kotona odotan tuhotulvaa ja rakennan pelastuslauttoja sohvatyynyistä, miten mukavaa olisi jos kaikki jäisi veden alle ja me seisoisimme katolla. Jossakin ajelehtisi teatterilaiva, minä voisin olla kuiskaaja.

Ehkä tulee vielä päiviä, jolloin sataa vähemmän eikä tien railoihin enää putoa. Hymyilin viimeksi maatessani Hyde Parkin nurmikolla vatsallani, aurinko oli yhtä lämmin kuin kesällä, mutta maassa oli kuolleita lehtiä ja piikkipalloja. Kaksi poikaa jahtasi puluja kädessään katkaistut oksat, pelästyneitä siiveniskuja ja naurua, mielessäni minä tapoin heidät kolmesti.

Aion pitää päätöksestäni kiinni, en hae opiskelemaan, näytän että on olemassa toinen tie. Minusta tulee renttu, runoilijarenttu, joka heitetään työpaikasta toiseen. Ja minä julkaisen sen kirjan, suunnitelma on melkein valmis, vain muutama sivu vielä ja sitten. Vaikka kuka sanoisi mitä.

Ettepäs onnistuneet.

Koska en toivo

Terapiakäynnit alkavat kesäkuun viimeisellä viikolla, eikä minulta enää kysytä mitään. Koepalojen otto ensi keskiviikkona, minkä jälkeen en saa syödä kuin sosemaista ruokaa. 

Äiti huomauttelee, että olen jälleen laihtunut, mutta se on tapahtunut kylläkin täysin itsestään. Ensimmäistä kertaa painon putoaminen pelottaa. Ja se tuntuu jokseenkin ironiselta.

Minulla ei ole enää ideoita runoihin tai tarinoihin, vaikka jotenkin tiedän että jos haluan saada julkaistua ainuttakaan nidettä, alkaa olla jo kiire.

En jaksa huutaa sanoja loppuun.

Vaikka pelkäänkin pimeää

Mummi on nähtävästi ehtinyt kertoa kaikille sukulaisillemme tilanteestani, ja osanottoja lähetetään niin paljon, että tuntuu kuin olisin jo kuollut. Onneksi isän puolelta kukaan ei vielä tiedä, joten onnistun ehkä selviämään mummon hautajaisista ilman turhia kyselyitä.

Vihlovat vatsakivut estävät minua nukkumasta ja haluaisin vain paeta yöhön, kuten se pieni ikkunani alla rapisteleva eläin. Kävellä järvenrantaan ja istua venevajaa ympäröivillä kivillä, kirjoittaa viestejä seinän vanhoihin hirsiin. Se pikkuotus on varmasti yksi näkymättömistä päästäisistä.

Pöydälläni odottaa kaksi tyhjää muistikirjaa, enkä minä osaa enää luoda tarinoita. Sellaisia, joissa on meri ja korkea taivas.

Juosta alas kattoja pitkin

Ulkona on liian paljon pilviä ja yhtä harmaata kuin sen pienen olennon takkuinen turkki 

sen joka rapistelee ruokakomerossa enkä minäkään osaa syödä koskaan oikein en 

vaikka kuinka yritän sillä minussa on jotakin tyhjää mitä mikään ei pysty täyttämään

palkintojen jakoon on enää vain muutama viikko eikä runokilpailusta oteta yhteyttä

ja tiesin ettei olisi pitänyt osallistua sillä oman lahjattomuuden myöntäminen sattuu

vaikka väitän olevani valmis häviämään en koskaan ole

The dance along the artery

He katsovat kummissaan kuinka koluan kirjaston lastenosastolla ja yritän epätoivoisesti tehdä itseni näkymättömäksi. Mutta Myyrä, Rotta, Konna ja Mäyrä ovat jotakin, mikä saa vielä hymyilemään, kun mikään muu ei siihen enää pysty.

Aion lopettaa salaa lääkkeiden syönnin, sillä olen alkanut pelätä haittavaikutuksia liikaa. Moni on ihmetellyt, miksi minulle määrätään erilaisia kuureja, vaikka kukaan lääkäreistä ei edes tarkalleen tiedä mikä minua vaivaa. Jo ensimmäisen viikon aikana minulla on ollut jatkuvia vatsakipuja, kouristuksia rinnassa, näköhäiriöitä sekä päihtymyksen kaltainen olotila. Vaa'an mukaan en ole ainakaan toistaiseksi lihonut, mutta peilistä katsottuna näytän kyllä hieman turvonneen.

En osaa ajatella enää selkeästi, eikä kirjoittamisesta tahdo tulla mitään. Kaksi päivää sitten olisin halunnut iskeä kuulakärkikynällä käsivarteni täyteen pieniä mustia aukkoja, sillä sanat paperilla toistivat vain itseään. Turhautumiseni ei ole ollut koskaan näin suurta.

A dull boy

Pakenen yhä enemmän muistikirjoissani aukeaviin maailmoihin, joiden kulissit olen rakentanut sana sanalta. Minulla on jälleen neljä blogia, joista uusimman olettekin ehkä jo huomanneet. 

En tiedä, miksi en vain osaa olla tässä ajassa ja paikassa. Ja tuolla sivupalkissa olevalla laskurilla huijaan vain itseäni, sillä päivien sijasta siinä tulisi lukea pikemminkin "20 valhetta". Taidan poistaa sen jo tänään. Mutta en minä silti aio luovuttaa.

Vanhempani ihmettelevät, kun haluan nykyään sulkeutua huoneeseeni kirjoittamaan. Ehkä he pelkäävät löytävänsä vielä jonain päivänä paperiliuskoja, jotka toistavat vain yhtä ja samaa lausetta.

"All work and no play makes Jack a dull boy. "

"All work and no play makes Jack a dull boy. "

"All work and no play makes Jack a dull boy. "

"All work and no play makes Jack a dull boy. "

"All work and no play makes Jack a dull boy. " 

... 

Well, you ain't never caught a rabbit

Tämä väsymys on jotakin aivan uutta. En usko sen pohjautuvan täydelliseen laiskuuteen, joka tosin on eräs valloittavista ja tunnetuimmista luonteenpiirteistäni. Minulla ei ole enää arkea eikä sen mukanaan tuomia päivärutiineja; ei ainakaan sellaisia jotka saisivat arvostusta keneltäkään muulta kuin ehkä ojan pohjien kodittomalta asukilta.

Herään puolenpäivän aikoihin tai sen jälkeen. Syön aamupalan. Menen takaisin nukkumaan. Luen kirjaa. Käyn lenkillä. Syön. Menen nukkumaan. Kirjoitan pahimmillaan yhden lauseen, parhaimmillaan kaksi sivua. Katson puoli tuntia tv:tä. (Ansaitsen ehkä lisää kunnioitusta osakseni mainitsemalla, että kyseessä on Salatut elämät.) Syön. Käyn suihkussa. Luen kirjaa. Puolenyön jälkeen vaivun viimeiseen uneen (tai ainakin melkein).

Rakas mummini, joka arvioi ihmisiä koulutuksen ja palkan suuruuden perusteella, ei pitäisi kuulemastaan. Mitä todennäköisimmin hän kohtelisi minua kuin ilmaa, jos totuus elämästäni epähenkilönä kävisi ilmi.

Tunnin tappelun ja jahkailun jälkeen suostuin lähettämään osan runoistani erääseen kilpailuun, jossa mahdollisuuteni ovat tosin olemattomat. Olin jo mielessäni luopunut koko ajatuksesta, mutta isäni pakotti minut sullomaan paperinipun valtavaan kirjekuoreen ja "kestämään tulevan häviämisen". 

Tunnustan rakastavani hiljaisesti muutamia kliseitä ja stereotypioita. Salaisissa unelmissani istun kahvilan nurkassa baskeri kallellaan, sikari huulessa ja hymyillen kuin LSD:tä napannut kettu.

And they said Marianne killed herself

Muutama päivä sitten sain vihdoin uuden idean, jonka pohjalta voin kirjoittaa jotain pidempääkin kuin vain runoja. En vielä tiedä, tuleeko tästä mitään, mutta sillä ei ole merkitystä. Ainakin minulla on hetkittäin jotain muuta ajateltavaa kuin kalorit, laihduttaminen ja käyttökelvottomat katoamissuunnitelmat 1-100.

Tarinassa alkaa olla tosin hieman turhankin eroottinen jännite, jollaista en ollut kylläkään ensin tarkoittanut. Hmm. Nauroin lukiessani eilen kyhäilemiäni tekstejä, ja äiti kysyi olenko tullut hulluksi. En tiedä. Ehkä.

Teitä on yli 50, kiitos ihanat ♥

Puut liikkuvat lapsen silmissä

Tarinoita minä suunnittelen hiljattain ostamaani kirjaan, jonka kannessa Pikkumyy lentää tiehensä punaisella sateenvarjollaan. Siinä ei ole viivoja, enkä minä niitä tarvitsekaan. En ole kirjoittanut pitkään aikaan satua ja juuri sen vuoksi minua hieman pelottaa. Kahden maailman välinen raja, pieni poika, metsäjänis, liito-orava, mäyrä, helmipöllö ja valkohäntäpeura. Olen ajatellut tekeväni myös jonkinlaisen kuvituksen peiteväreillä. 

Syön niin paljon suklaata, että mustat silmäteränikin muuttuvat pian ruskeiksi. Enkä minä jaksa oikeastaan välittää. Mutta silti on suuri vääryys, ettei minulla ole kuin yksi joulukalenteri.

Valolla on valkoisen ikkunaverhon ääni

Talitiaiset herättävät minut aamuisin, ne nokkivat huoneeni ikkunan valkoisia karmeja ja ajan haurastuttamaa hyönteisverkkoa. Yrittävät päästä sisälle. Eikä minulla olisi mitään sitä vastaan, tulisivat vain, lentäisivät pitkin katon ääriviivoja tuoden mukanaan pilvet ja taivaanholvin, jossa puhaltaa tuuli. Jotta tuntisin etäisesti eläväni.

Mutta täällä on liian ahdasta, 

vanhoja, unohdettuja tavaroita, 

pölyinen hiljaisuus ja minä. 

Lapsesta asti olen halunnut itselleni korpin, varpushaukan tai kalasääsken. Ilman kahlitsevia sopimuksia, lohduttavia valheita omistamisesta ja tahdosta jäädä. Se saisi lähteä ja tulla takaisin, mutta en minä olisi koskaan yksin.

Olen päättänyt omistautua kirjoittamiselle, sillä näköni heikkenee pelottavan nopeasti. En lähde enää opiskelemaan, en enää. Tiedän heittäytyväni tyhjyyteen, ei mihinkään. Vanhempani eivät hyväksy suunnitelmiani, äiti ennustaa tulevaisuuteni olevan onneton ja isä pudistelee päätään. Mummi pyörtyisi, jos kuulisi. Mutta minä en välitä muiden mielipiteistä, en kaipaa ylellisyyttä tai suuria rahavuoria. Ainoa tavoitteeni on kirjoittaa runokokoelma ja ehkä muutakin, sen jälkeen olen valmis. Haen töitä (vaikka tarjonta on kovin huono) ja yritän saada mahdollisimman pian myös oman asunnon. Hyvin pienen tosin. En minä suuria odota, tiedän tämän olevan melko uhkarohkeaa, ehkä tyhmääkin.

En halua tuhlata elämääni istumalla tunkkaisissa luokkahuoneissa ja auditorioissa, pakottaa itseäni johonkin, mitä olen aina vihannut. Huomata olevani sokea ennen kuin ehdin kirjoittaa ensimmäistäkään kirjaa. 

Eivät onnistuneet vangitsemaan minua.