Schwarzer Engel, lass mich fliegen wie noch nie

Tämä blogi alkaa olla jo kuollut
eikä se juurikaan hämmästytä, sillä niin olen minäkin
asiani ovat huonommin kuin pitkiin aikoihin
kenties huonommin kuin koskaan ennen

En pysty enää kirjoittamaan, sillä kaikki on niin tyhjää
katkenneita ajatuksia ja kadonnut keskittymiskyky

Marraskuussa tapasin tytön, jota tapailin vain hetken
Joulukuussa nelikymppisen naisen, joka oli helvetin sekaisin
ja aloitin neljä kuukautta kestäneen suhteen, jossa ei ollut mitään järkeä
ja joka päättyi kaikkea muuta kuin hyvin

Paniikkihäiriöni ja ahdistukseni ovat kasvaneet hallitsemattomiin mittasuhteisiin
neurologilta uusi diagnoosi: essentiaalinen vapina
Naapurini luuli minun muuttaneen pois, kun ei ollut nähnyt minua viikkoihin
Opinnot eivät ole edistyneet ja olen pian ongelmissa Kelan kanssa

Kun asunnosta poistuminen on lopulta mahdotonta
Voimakas vapina, puristus rinnassa, lisälyönnit ja jalat, jotka eivät kanna
Kun on helpompaa jäädä paikoilleen
pahentaa tilannetta tieten tahtoen ja tahtomattaan
kadota ennen sosiaalista kanssakäymistä vessaan ja vetää sekaisin lääkkeitä ja vodkaa
ja juoda myös iltaisin, jotta voisi nukahtaa

Kun ymmärtää, ettei tulevaisuutta ole
ettei ole enää sitä Viikkaa, jonka joskus tunsin

The catatonic, the sacrilege, your primadonnas are a privilege

Liikaa baareja ja tupakansavua, liikaa tekemättömiä kurssitöitä ja kahden henkilön sijasta äkkiä kolme.

Tiistai-iltana kerron yhdelle heistä välittäväni ja ihastuneeni enemmän, kuin mitä osasin odottaa. Sovimme, että katsomme mitä tästä kenties voisi tulla, seurustelua ilman stressiä ja paineita, sillä molemmilla sitoutumiskammo, paniikkihäiriö, pakko-oireita ja läheisyyden pelko. Hänellä entinen huumeriippuvuus, minulla rauhoittavien väärinkäyttöä.

Keskiviikkoiltana kolmas tyttö pyytää päästä luokseni viettämään iltaa ja puhumaan. Mikä muuttuu varsin nopeasti kasvavaksi humalaksi ja lopulta seksiksi. Aamulla valtava krapula, välistä jäänyt saksan luento, vaivautuneisuus ja se katumus, kun katson lattialla lojuvia tölkkejä, satunnaisia ruoanmuruja ja alusvaatteita. Ei näin olisi pitänyt tapahtua, ei olisi saanut tapahtua.

En tiedä, pystynkö enää pitämään tätä blogia. Pelkään, että väärät henkilöt löytävät tämän (mikä on oikeastaan naurettavan helppoa), sillä liian monet tuntevat minut nykyisin Viikkana. Ja kaikki nämä tekstit saavat minut voimaan pahoin.

What doesn't kill you, makes you wish you were dead

Mummi kuoli keskiviikkoiltana. Syöpä levisi kahdessa kuukaudessa valtavalla nopeudella, eikä tämä vieläkään tunnu todelliselta. Ei mikään tunnu. Hautajaiset ovat jouluna ja minua ahdistaa mennä paikalle, ahdistaa näyttää kaikki ne tunteet, joita yritän aina padota ja tukahduttaa mahdollisimman pitkään. Lääkkeillä ja alkoholilla ja ahmimisella ja ihoni tuhoamisella. Kun tekisi mieli vain huutaa ja huutaa ja huutaa.

Väsyttää liikaa, en jaksa enää keskittyä luennoilla tai lukea tai kirjoittaa tai keskustella tai yhtään mitään. Opintopisteitä ei ole kertynyt koko syksyn ajalta vielä ainuttakaan ja odotankin vain, milloin Kela ottaa minuun yhteyttä. Myös psykiatri oli huolissaan siitä, etten ole osoittanut edistymistä juuri minkään suhteen. Tämä oli kai sitten tässä.

And re-establish laughter in the dolls house once again

Tämä blogi alkaa muistuttaa kuollutta ja samoin minä, kaikkien niiden kuukausien aikana kun olisin halunnut kirjoittaa ja samalla tuhota joka ainoan tekstin

kun olen maannut lattialla ja yrittänyt olla kuuntelematta niitä pakkoajatuksia, jotka ovat aina siellä, jotka eivät tukahdu lääkkeillä, alkoholilla tai niiden yhdistelmällä

tapa itsesi tapa itsesi tapa itsesi

hyppää hyppää hae veitsi tai hyppää

ja se olisi niin helppoa, parveke ja kahdeksas kerros, asfaltti

Kun olen huutanut isälleni puhelimessa, etten enää jaksa, enää en, että olen sairaampi ja yksinäisempi kuin koskaan ennen, en pysty puhumaan ihmisille, en käymään missään ottamatta lääkkeitä yli sallitun rajan, en osallistumaan kontaktiopetukseen, en keskittymään tenttikirjoihin saati muistamaan mitään, en aloittamaan esseiden kirjoittamista, en keräämään opintopisteitä samaa tahtia kuin muut, en ajattelemaan

Vihaan itseäni ikuisesti ja vielä senkin jälkeen, jos joudun nyt luovuttamaan ja tunnustamaan olevani oman setäni kopio, se jota joskus ennen häpesin, sekakäyttöä ja hoipertelua ja lattialle levinneitä pillereitä

Olen niin kiinni rauhoittavissa, etten selviä päivääkään niitä ilman, en edes ollessani yksin, en halunnut tätä, mitään tästä, olla mieleltäni täydellisen sairas ja vailla sitä, mitä kutsutaan elämäksi, myöntämään, että jos YTHS:n psykiatri päättää lopettaa rauhoittavien kirjoittamisen, minä tapan itseni

Mummi sai elokuun lopussa akuutin skitsofreniakohtauksen ja hänet vietiin ambulanssilla keskussairaalaan, jossa samalla todettiin sattumalta myös pitkälle levinnyt suusyöpä

ja kaikki on edennyt niin nopeasti, mummi ei pysty puhumaan, ei syömään ilman letkuja, ei mitään, ja kipujen lievitys on ainoa mitä voidaan enää tehdä

Enkä minä ole nähnyt mummia yli vuoteen, kaiken sen vuoksi mitä minä olen, sukulaisten mielestä on parempi niin, mummi ei hyväksyisi ja pahentaisin hänen oloaan vielä enemmän, enkä minä juuri ihmettele, sen jälkeen kun ajoin pääni kaljuksi on moni muukin ottanut minuun etäisyyttä

Olen pahoillani, niin helvetin pahoillani kaikesta.

Who sank all night in submarine light

Rauhoittavat ovat taas loppumassa, enkä usko että he uusivat reseptiä enää kovin kauaa. Olen käyttänyt lääkkeitä enemmän, kuin mitä olen kertonut omahoitajalle vastaanotoilla. En tule toimeen ilman Opamoxia, olen kyllä yrittänyt, mutta se on päättynyt aina huonosti. Ja nyt kun äiti häipyi pääkaupunkiseudulle, meidän YYA-sopimuksemme toimii vain osittain.

Ahmin jälleen lähes joka toinen päivä, joskus vielä useammin. Pureskelen ruokaa, syljen ruokaa, syön särkylääkkeitä sylkirauhasten kipuun. Nielen Gavisconia jo kuudetta kuukautta ja teeskentelen, että ruokatorveni on aivan kunnossa.

Sydämessäni on luultavasti jotain vikaa, ja omahoitaja kehotti varaamaan ajan tutkimuksiin. Verenpaine on ollut jo pitkään huolestuttavan korkea, samoin syke. Minulla on myös päivittäin rytmihäiriöitä sekä levossa että rasituksessa. Muljahduksia, nopeita ylimääräisiä lyöntejä, taukoja, puristusta ja polttavaa kipua. Jatkuvaa huimausta ja voimattomuutta.

Pelkään olla täällä yksin. Pelkään, että olen aiheuttanut tämän jotenkin itse. En tiedä onko se mahdollista, en ole koskaan ollut sairaalloisen alipainoinen, mutta eriasteinen ruoalla pelleily on jatkunut jo yhdeksän vuotta. Paino on taas hieman pienempi, ei silti läheskään niin pieni, että se voisi saada aikaan jotakin tällaista.

Vanhempi koiristamme joudutaan lopettamaan lähipäivinä. Sairaus eteni huonompaan suuntaan hoidosta huolimatta, eikä Liinu pysty enää lainkaan liikkumaan. Äiti lähti kotiin ja pyysi, että olisin tullut sinne myös. Mutta en minä voi. Vihaan itseäni enemmän kuin koskaan, mutta minusta ei ole siihen. Olemaan vieressä. Anna anteeksi.

Ja kaikki, mitä kaltaisenani epäihmisenpaskana osaan tehdä, on käyttää alkoholia ja lääkkeitä sekaisin tai ahmia ahmia ahmia, kunnes vuorokausi vaihtuu vähitellen seuraavaan.

Katsoa ulos kun siellä ei ole mitään

Yksi kilo pudonnut, neljä jäljellä. On turhauttavaa palata aina lähtöpisteeseen, vaikka järjen mukaan se ei ehkä paljoa olekaan. Mutta silti liikaa. Tästä lähtien yritän syödä kolme kertaa päivässä, en yhtään enempää. Ei karkkeja, ei leivoksia, ei mitään sokeroituja jälkiruokia, ei hedelmiä (paitsi silloin tällöin 50g banaania tarkasti punnittuna).

Mutta valitettava totuus on se, etten tunne kiusausta enää ainoastaan makeaan, vaan myös joulusta jääneisiin (harmillisen kaloripitoisiin) juomiin. Bacardi Superior, Rhum Negrita, Irish Creme ja ne muutamat kevytsiiderit, joiden keveys on pelkkää sahausta linssiin.

Perjantaina reumapoli ja fysioterapeutti, en haluaisi kuulla verikokeiden tuloksia, olen melkein varma että maksa-, sokeri- ja kolesteroliarvot ovat jälleen koholla. Ja sitten ne kysyvät, olenko treenannut lihaksiani, sinä tarvitsisit enemmän bodya. No juu juu, mutta polvilumpiot ovat ongelma jota on hieman vaikea sivuuttaa.

Minun pitäisi alkaa täyttää asuntohakemuksia sinne, tänne ja tuonne, en vain enää tiedä mitä olen tekemässä. En ole varma, haluanko sittenkään tuottajaksi. Se on lähes pelkkää budjettilaskelmaa, aikataulutusta ja muuta mikä ei todellakaan kiinnosta. Mieluummin koulutus, jossa perehdytään 2D- piirrosanimaatioon, nukkeanimaatioon ja 3D- animaatioon, mutta se alkaa jo tänä vuonna. Ja se taas tarkoittaa jatkuvaa näyttöpäätetyöskentelyä, jota minun silmäni eivät kestä.

Vihaan tätä tilannetta.

Joukkohypnoosi

Olen lihonut. Liikaa. Huomattavasti liikaa. Jos omahoitaja käskee minun seuraavalla viikolla astua vaa'alle, saatan hyvinkin suorittaa murhan ja paeta paikalta. En voi uskoa, että olen mennyt jälleen pilaamaan kaiken. Kun nyt katselen syyskuussa otettuja kuvia, näytän niissä kovin pieneltä, silloin en edes huomannut. Samoin kävi myös edellisellä kerralla. Harmillisen hidas sytytys.

Kaipaan sitä rintalastaa ja teräviä olkapäitä, joita minä yhtenään sormeilin ja joista olin salaa ylpeä. Ne olivat todiste siitä, ettei itsekurini ollut täysin kadonnut roskakoriin käärepapereiden ja tyhjien suklaarasioiden ja muun ällötyksen mukana. Nyt se on. Ainakin melkein, jos yritän olla oikein optimistinen ja repiä positiivisuutta tyhjyydestä ja ei-mistään.

Isä haluaa nähtävästi varmistaa epäonnistumiseni kahmimalla puoleen hintaan myytäviä konvehtirasioita, jotta joulu taatusti jatkuisi kynttilänpäivään asti. Sillä isä päättää edelleen asioista, ja jos hän sanoo että kuusen on oltava keittiössä vielä tammikuun vaihtuessa helmikuuhun, se on.

Eilen oli labra, ja veriarvoni ovat luultavasti kaoottisessa tilassa. Kaiken lisäksi unohdin alkoholikiellon edeltävänä päivänä, ja join mitään ajattelematta Iris Creamea ja söin loput liköörikonvehdeista. Mutta nyt tämä saa riittää. Sillä seitsemän uuden vuoden lupausta:

en ahmi

en tuhoa ihoani

hankin oman asunnon

etsin töitä

lähetän tekstit kustantajille

alan kirjoittaa uutta kirjaa

laihdutan viisi kiloa

Huomenna silmänpohjatarkastus, ja minua pelottaa. Jos taas. Jos sittenkin.

Niittaisi haavat

Yritän vähitellen lopettaa tämän ulkoasun jatkuvan muuttamisen, mutta lupaa en silti mitään. Mikään ei tunnu omalta, ei värit, ei kuvat, ei mitkään. Joskus minä haluaisin jättää kirjoittamisen tai ainakin nämä blogit, antaa sanojen juosta karkuun. Ehkä se olisikin vain hyväksi, edes väliaikaisesti.

En osaa enää nukkua, heräilen yhtenään olemattomiin ääniin, kirjoitan ylös palasia runoista, sekavaa käsialaa ja levinnyttä mustetta, luen kirjaa tai teen vatsalihaksia. Varastan isän kirsikkaviiniä tai oksettavan makeaa likööriä, joita sekoitan Pepsi Maxiin yhdeksän aikaan aamulla, mutta ei se auta. Kuten ei myöskään se naurettavan pieni grammamäärä melatoniinia, jota ylilääkäri määräsi.

Minusta vaikuttaa siltä, että Viikka voi nykyään paremmin. Ei se niin ole, ei ollenkaan niin. Tällä kertaa se tapahtui lähes huomaamatta, ruoan vähentäminen ja kilometrien lisääminen, minä onnistuin huijaamaan itseänikin. Vasen nilkkani on kipeytynyt, eikä sille pysty kunnolla astumaan, polvissa tunne kuin ne olisivat täynnä rikottua lasia. Mutta onneksi on ideaaliside, sillä lepopäiviä minä en enää osaa pitää, en vain osaa.

Kuollakseni

Ihoani on paikkailtu laastareilla ja jalat eivät enää kanna, mutta minä olen nauranut enemmän kuin pitkään aikaan. Aurinkoa, jäätelöä, merenrantoja, Porvoon mukulakivikatuja, Pirates of the Caribbean 4 ja puoli kiloa (melkein oksennettuja) irtokarkkeja, valvottuja öitä, DTM ja paluu takaisin.

Vaikka jaksankin paremmin kuin ennen, lääkkeet, alkoholi ja univelat laukaisivat yhdessä depersonalisaation pitkän tauon jälkeen. Nykyään pystyn tosin hallitsemaan kohtauksia paremmin, en leijaile enää pitkiä aikoja kehoni ulkopuolella tai saa yhtä voimakkaita aistihäiriöitä. Peilikuvaani en kylläkään tunnista, saatan luulla sitä yhä vieraaksi ihmiseksi.

Huomenna psykologi, enkä minä jaksaisi juuri nyt puhua mitään. Olen laihtunut jälleen kaksi kiloa jostakin tuntemattomasta syystä. Puhuin viikko sitten oireistani lääkärille, mutta hän käski vain pitämään painon kurissa. Kukaan ei usko minua.