But can you see this opposition comes rising up sometimes?

Päivä päivältä impulssien kontrollointi on yhä vaikeampaa ja tiedän, että hetken kuluttua mitään kontrollia ei enää ole

Olen painanut keittiöveistä lujaa ranteitani vasten ja halunnut viiltää auki kaiken kaiken, iskeä terän vatsaani niin monta kertaa kuin vain pystyn, antaa ahdistuksen, yksinäisyyden, pelon, pahoinvoinnin ja itsevihan vuotaa viimein ulos

Ei ole ketään, kelle puhua
Enkä edes osaisi puhua
Olen eristäytynyt täydellisesti ja viettänyt lähes kuusi kuukautta kokonaan yksin
En halua enää tavata ihmisiä, en aiheuttaa kenellekään enempää pahaa oloa

Kuten olen tehnyt, joko pelkästään olemalla minä tai tietämättäni tai toimimalla tavalla, joka on vaikuttanut aluksi oikealta, mutta osoittautunut täysin päinvastaiseksi

Alkoholia en ole juonut neljään kuukauteen, enkä tule juomaan enää koskaan
Jatkossa en tule juomaan tai syömään paljoa muutakaan, sillä kaikki aiheuttaa voimakasta vatsakipua tai nousee takaisin ylös
Tähystyksessä havaittiin huomattavasti löystynyt ja toimimaton mahaportti sekä alkava palleatyrä, josta ei vielä vuosi sitten ollut mitään merkkejä
Kirurgi ei suosittele minun tapauksessani leikkausta ja lääkehoidollakaan ei saada vastetta

Kahden vuoden oireilun jälkeen myös munuaisiani alettiin tutkia viimein tarkemmin ja niiden todettiin toimivan vaillinaisesti, konsentrointikyky on 2-4-vuotiaan lapsen tasolla
Lääkärin mukaan vaihtoehtoja on kaksi: munuaisten vajaatoiminta tai aivolisäkkeen häiriö/kasvain

Olen yrittänyt jaksaa, mutta en kykene siihen enää

And in between it's never as it seems

Tapailen samaan aikaan kahta eri tyyppiä ja tunnen itseni täydeksi kusipääksi. Kun toinen laittaa viestiä: "On sanomattakin selvää, että olet mulle todella tärkeä" ja minä en osaa vastata juuri mitään, en mitään järjellistä tai jotain, mitä tarkoittaisin oikeasti. Kun en pysty luottamaan kehenkään ja toisaalta en voi luottaa edes itseeni. En ole koskaan voinut. Minkään suhteen.

Ahmimishäiriöni on jälleen pahentunut, enkä ole uskaltanut käydä vaa'alla enää aikoihin. Tästä lähtien en voi ostaa jääkaappiini enää mitään muuta kuin kaikkein askeettisimmat tarvikkeet aamu- ja iltapalaan. Eikä minulla olisi edes rahaakaan muuhun, sillä olen tuhlannut aivan liikaa lävistyksiin ja vaatteisiin. Sen vuoksi jätin menemättä myös silmänpohjien jälkitarkastukseen.

Opintopisteiden määrässä laahaan kaikkia muita valovuosia jäljessä. Esseet Tennessee Williamsista, Walt Whitmanista ja T. S. Eliotista ovat roikkuneet tekemättöminä Google Drivessa jo joulusta asti. Queer-tutkimuksen tenttiä varten olen lukenut vasta yhden teoksen ja tällä vauhdilla suoritan kurssin kenties maailmanloppuun mennessä. Olen jakanut kurssit päin helvettiä ja seuraava vuosi näyttää kaikin puolin painajaiselta.

Hyvä Viikka.

We can see our chaos in motion, our chaos in motion

Syömishäiriöklinikalta saapui loppuarvio, joka lähetetään myös Jyväskylän polille.

F32.2 Vaikea-asteinen masennustila ilman psykoottisia oireita
F50.3 Epätyypillinen ahmimishäiriö (BED)

BED. Se ei ole vielä koskaan ennen ollut BED. Istuin eteisen lattialla ja olisin halunnut repiä koko potilaskertomuksen, kaikki ne sanat ja numerot, valkoisiksi paloiksi ja vieläkin pienemmiksi, työntää ne takaisin ulos postiluukusta tai sulloa roskakoriin tai vaikka syödä, niinhän minä aina teen, kaikelle kaikelle.

Mutta en minä voi. Sillä tuota paperia minun on näytettävä, jos yliopistolla kysytään jotakin opintojen lykkäämisestä. Katsokaa, olen oksettava ihrakasa joka on syönyt syönyt syönyt, ei ole edes oksentanut mitään siitä paskasta ulos, joka on laihtunut hieman ja lihonut taas, joka kärsii toistuvista paniikkioireista ja depersonalisaatiosta, joka on viettänyt viimeiset neljä vuotta täysin yksin, jolla ei ole ystäviä tai muitakaan ihmissuhteita, joka on toisin sanoen kuollut.

Verikokeiden mukaan P-ferritiini on alhainen ja punasolujen koossa liikaa vaihtelua. Lääkäri kehotti aloittamaan muutaman kuukauden rautakuurin, mutta minua ei juurikaan kiinnosta. Etenkin, kun hemoglobiini on edelleen normaali. Minun pitäisi käydä myös gastroskopiassa mahdollisen imeytymishäiriön ja pahentuneen refluksin vuoksi.

Enää viikko opintojen alkuun ja minua ahdistaa enemmän kuin pitkään aikaan, olen repinyt ihoni verille ja peittänyt sen jälkeenpäin laastareilla. En halua katsoa peiliin, en halua katsoa roskikseen jossa on tyhjiä maapähkinävoipurkkeja sekä yli 500 grammaa pistaasipähkinöiden kuoria, mitä minä olen tehnyt, miksi miksi miksi. Olen käyttänyt rauhoittavia enemmän kuin olisin saanut, liian monta kertaa ja kerralla liian monta, ne eivät riitä millään kuukautta. Tahdon että tämä loppuu, että joku lopettaa tämän.


Ja eräs blogi, joka voisi olla miltei omani:

"… the feeling you get when you look in the mirror and see a spotted monster staring back at you."

You'd look away with x-ray eyes

En ole osannut kirjoittaa pitkiin aikoihin, en pysty enää rakentamaan ymmärrettäviä lauseita ja kokonaisuuksia. Ja minun pitäisi vielä aloittaa luovan kirjoittamisen opinnot, enkä tiedä yhtään mitä siitä kaikesta tulee.

Pelkään syyskuuta, pelkään ihmisiä, pelkään puhumista, pelkään sitä että joku puhuu minulle, pelkään rauhoittavien loppumista, pelkään reikiä verkkokalvoissani, pelkään syömistä ja syömättömyyttä, pelkään sitä etten jaksa.

Asun nyt Jyväskylässä, kerrostalon kahdeksannessa ja ylimmässä kerroksessa. Neliöitä on enemmän kuin edellisessä yksiössäni, minulla on tilava parveke (ja mahdollisuus hypätä tarvittaessa ilman epäonnistumisen pelkoa), erillinen keittiö ja vessa kylpyammeella.

Sain asunnon luultavasti puhtaasta säälistä, sillä äitini kertoi vuokranantajalle verkkokalvojen rappeumasta ja reumasta ja helvetti ties mistä. Verkkokalvojen rappeuma? Minun äitini sairastaa sitä ja hän on sentään 87-vuotias. Ja minä seisoin ovensuussa ja häpesin meitä kaikkia. Tulitte sitten koko perheen voimin? Ei, ei tuo ole minun isäni. Mutta ei sitä voinut sanoa, kun ne kaksi pysyivät hiljaa ja hymyilivät typerästi.

Käynnit syömishäiriöklinikalla päättyivät. En tiedä, jatkanko niitä enää täällä. Viimeisessä punnituksessa omahoitaja huomautti, että painoni on selkeästi pudonnut kesän aikana. Kenties onkin, en tosin huomaa peilissä suurtakaan muutosta. Vanhempieni mielestä näytän riutuneelta, mutta heidän kommentteihinsa ei voi täysin luottaa.

En jaksa tehdä mitään. Väsyttää niin paljon, että voisin huomaamattani nukahtaa huoneen nurkkaukseen, lattialle tai sängylle lukiessani kirjaa. Odotan vain aamuja, maitokahvia, maapähkinävoita ja Adventure Timesia. Pahimpia ovat iltapäivät. Kun on aivan yksin, eikä tunne ketään. Kun ei saa syödä, vaikka olisikin vielä nälkä.

He counts the green faces

Pelkään ettei tästä mitään tule, ei kesästä ei syksystä ei mistään koskaan ikinä. Kun joka toinen hetki haluaisi tappaa itsensä tai toivoisi että joku ajaisi päälle, puukottaisi selkään. Haluaisi iskeä keittiöveitsen vatsaan ja kaivaa kaiken paskan pois, rasvaa, liikaa rasvaa.

Ne kaksi sanoivat Sinun mahasi näyttää tukevammalta muuhun kroppaan verrattuna. Yritin olla välittämättä, sivuuttaa sen lauseen kuin sitä ei olisi ollutkaan. Mutta sen jälkeen en ole ajatellut mitään muuta, yhtään mitään muuta. Oksettava läskiläskiläski. Ja silti minä ahmin. Vähintään kerran viikossa. Vaikka tiedän, mitä myöhemmin tapahtuu.

Päähäni ei mahdu muuta kuin ruoka ja kalorit ja luvut vaa'alla. Omahoitaja sanoi, ettei tuollaisessa kunnossa jaksa opiskella. Kun mikään ei muutu, yhdeksän vuotta ja ei mitään. Henkisesti olen epävakaampi kuin koskaan aikaisemmin. Myös näköni on jälleen huonontunut, se tapahtuu nopeasti, aivan liian nopeasti. Lääketiede ei ehdi kehittyä riittävästi, jotta tätä tilannetta voitaisiin enää pelastaa. Minä pelkään pimeää. Joka päivä.

Mitä ne ajattelevat, jos minä olen syksyllä yhä täällä, en lähde vieläkään opiskelemaan? Häpeän itseäni, häpeän tätä kaikkea. En pysty katsomaan heitä silmiin.

I'm with you in Rockland where you scream in a straightjacket

Puoliltapäivin oli hoitoneuvottelu, jonka aikana vastailin vain yhdellä sanalla ja yritin välttää totaalista nukahtamista nojatuoliin. Huomenna alkaa työkokeilu kirjansitomossa, mutta päivärytmini on niin sekaisin, etten tiedä miten saan itseni aamuisin ylös. Heräilen yöllä tunnin välein, jääkaappi hurisee liian kovaa tai on liian kuuma tai usean eri kellon luoma kakofonia tai jokin muu. Ketipinoria otan enää vain harvoin, sillä se tuntuu pahentavan rytmihäiriöitäni.

Lääkärin mielestä verenpainelukemat ovat olleet ikäiselleni huolestuttavia, ja hän käski seurata niitä säännöllisesti terveyskeskuksen omamittauspisteessä. Hän ei ollut tyytyväinen myöskään nykyisiin syömisiini. Näytän kuulemma aliravitulta. Lääkäri ja omahoitaja ehdottivat, että menisin viimeistään työkokeilun jälkeen aikuisprykiatrian päiväpoliklinikalle. Opettelemaan säännöllistä ja monipuolista syömistä. Kokopäiväisesti. Ei ikinä.

Ja jos olen alipainoinen vielä ensi syksynä, en saa lähteä edelleenkään opiskelemaan Jyväskylään. Eivät he voi sitä päättää, eivät voi. Eikä minun painoni ole läheskään niin pieni. En kestä, jos joudun tuottamaan jälleen kerran pettymyksen sukulaisilleni. Olemaan pettymys. Häpeä.

Sain lääkärin uusimaan Opamoxin reseptin. Vaikka ei hän sitä kovin mielellään tehnytkään. Sinun on muistettava, että tässä on melko suuri riippuvuusriski. Alkaa olla myöhäistä tässä vaiheessa.

Vanhemmat painostavat minua yhä sydäntutkimuksiin. Viikonlopulla olin tuupertua myöhään illalla suojatielle hölkkäämisen jälkeen. Jaloista katosi tunto, silmissä pyörivät autojen valot ja ihmisten ääriviivat, oli vaikeaa pysyä pystyssä. En tiedä, mitä tämä on.

Näytän seonneelta ja silmäpussit yltävät pian maahan.
Fuck you and your eyebrows.

Legend says we're swept away

Koko kaula on kipeänä ja iho tuntuu kiristyneen, todennäköisesti Sjögrenin syndrooman aiheuttama imusolmuketulehdus. Taas. Vasemmalta puolelta ne löysivät silloin sen suurentuman, aivan korvan alapuolelta.

Makasin selälläni hämärässä huoneessa ja seurasin toisella silmällä monitoria, niitä välkkyviä punaisia alueita, joita ei olisi pitänyt olla. Radiologi kirjoitti jotakin ylös, ja minä käänsin hieman päätäni, katso minuun, katso minuun. Että olisin hetken jotakin muuta kuin vain imusolmukkeita ja toimimattomia sylkirauhasia ja 44-kertainen riski sairastua Hodgkinin lymfoomaan. Mutta ne eivät koskaan katso minuun.

Maanantaina aika Terveystalon silmänpohjatutkimukseen, kaksikymmentäviisi minuuttia jotka vievät yli sata euroa, jotka vievät viimeiset ruokarahani. Koska en päässyt keskussairaalaan, en vaikka välähdykset ovat paljon suurempia kuin ennen. Me emme ota kantaa taloudellisiin ongelmiin. Mene yksityiselle. Kiitos ja hei.

Paino on pudonnut takaisin samoihin lukemiin kuin kaksi vuotta sitten. Kun sain lähetteen psykiatriselle poliklinikalle. Ruokahalu on osittain kadonnut, ei ole nälkä tai sitten minä vain unohdan syödä. Koska tällä hetkellä millään muulla kuin kirjoittamisella ei ole väliä, sillä sarjakuvaromaanilla ja kuvitetulla novellilla, jotka ovat vasta suunnitteluvaiheessa. Mutta jotka aion saada vielä joskus valmiiksi. Ja sen jälkeen millään ei ole enää mitään väliä.

Depersonalisaatio pahenee yhä. Kun kävelen iltaisin hämärässä, ei ole enää yhtenäistä Viikkaa, on vain käsiä ja jalkoja, jotka liikkuvat eri aikaan. Välillä ne kutistuvat, välillä kasvavat ja kasvavat ja minä voisin kurottautua ylös katuvaloihin, heilauttaa itseni jalankulkijoiden yli. Jos en purisi kieltäni tai upottaisi rikkinäisiä kynsiäni kämmeniin, minä irtautuisin. En olisi kehoni sisällä, en sen ulkopuolella. Näkisin kaiken kuin suuren lämpökameran läpi. Ja niin ei saa käydä, ei silloin kun ympärillä on muita.

Se alkoi jo lapsena, pääni tuntui liian suurelta tai aivan liian pieneltä, raajat pitkiltä tai lyhyiltä. Esineet muuttivat itsestään kokoaan, minä katsoin ja katsoin, en tiennyt mitä uskoa. Kuulin keskusteluja joita ei koskaan käyty. Yhtenä yönä huusin äitiä ja hän juoksi hätääntyneenä huoneeseen, itkin ja toistin vain samoja sanoja: haluan että tämä loppuu. Mutta ei se loppunut.

Kauppakeskuksessa väistelen ihmisiä ja pidän katseeni lattiassa. Kenkiä, kenkiä, kenkiä. Aina joskus niin vain käy, kaikesta huolimatta. Minun on juostava yleiseen vessaan, avattava laukku, etsittävä metallirasia ja nielaistava jälleen uusi valkoinen tabletti.

En tiedä, mitä on tapahtumassa.
En tiedä, miten selviän jos Opamox-reseptiä ei enää tässä kuussa uusita.


ps. Haluaisin vielä tietää, että häiritseekö teitä (tekstin lukemisen kannalta) tämä värillinen tausta? Palautin blogin ulkoasun samanlaiseksi kuin se oli alkuaikoina, sillä pidän siitä jollain tavalla enemmän.

It`s not the way you look dead

Tämän kesän aikana tulee lähtemään seitsemän kiloa. En tahdo elää tämän vartalon kanssa. Pelkkää rasvaa, ei yhtään lihasta. Silmieni vuoksi en saa treenata. Ei sitten, mutta nämä rasvat haluan ainakin pois.

Ei pitäisi katsoa elokuvia. Tässä tapauksessa vanhoja. Audrey Hepburn 170cm ja 46kg, vyötärö 50cm (no okei, syömishäiriö ehkä osasyy). Grace Kelly 170cm ja 50kg, vyötärö 60cm. Takaikkunassa en nähnyt mitään muuta kuin Kellyn vyötärön. Miksimiksimiksi. Miksi en minä?

ps. Ylihuomenna taidehistorian pääsykoe Helsingissä. Olen lukenut vain muutaman viikon enkä osaa mitään. Ei jaksanut edes kiinnostaa.

Closer comes the screaming knife

Viikka: Ajattelin, että voisin antaa itseni syödä karkkia kerran tai kaksi kuukaudessa.
Äiti: Parempi pitää se siinä kerrassa.

Omahoitaja: Sun kannattaa ostaa itsellesi porkkanoita ja näkkäriä. Niitä ei tule syötyä paljoa.
 
Toisin sanottuna, olet lihava. Yritin selittää niille, ettei minulla ole enää samanlaista tarvetta ahmia kuin aikaisemmin. Että niin käy nykyään huomattavasti harvemmin ja määrät ovat pienempiä. Että en haluaisi kuitenkaan luopua kaikesta. Kokonaan.

Viikka on pelkkä möykky

Kadulla tulee vastaan tyttöjä, joiden jalkoja ei tahdo ensin edes erottaa, yhdellä oli yhtä kapeat jalat kuin minulla kädet. Se seisoi liikennevaloissa ja minä sen takana hieman kauempana. Koskaan en ole tuntenut itseäni yhtä lihavaksi. Tytön vyötärö oli niin ohut, että olisin saanut kämmeneni helposti sen ympärille. Lihavalihavalihava.

Eikä se ollut vain se yksi tyttö, niitä samanlaisia on aivan liian monta. Jos joskus aamulla onnistun jotenkin hyväksymään edes puolet itsestäni, niin kävellessäni kouluun ehdin vihata itseäni jo kymmenet kerrat. Se tunne on ollut olemassa viidennestä luokasta asti, kun minulle kasvoivat rinnat ja lantio. Ei sen pitänyt mennä niin, en minä olisi halunnut. Eivät ne kuulu minulle. (Rinnat ovat tosin laihduttaessa pienentyneet ainakin puolella, mikä on vain hyvä asia.)

Isä valitti, että nykyään liian monella naisella on lyhyet ja paksut sääret, jenkkakahvat tai turhan leveä rintakehä. Minulta paloi sulake täysin. En kestä enää kuunnella mitään vastaavaa, etenkin kun hänellä itsellään ei ole juurikaan varaa arvosteluun.

Asiasta poiketen, rakastuin Frankenweenie-animaatioon.

Minulla on hyvin suuri kylkiluukehikko, jota olen aina hävennyt. Muutenkin olen perinnyt luustoni enemmän isän puolelta, enkä voisi näyttää koskaan samalta kuin se tyttö liikennevaloissa vaikka laihduttaisin kuinka. Joskus vuosia sitten joku mies huusi perääni Kerrankin näkee naisia joilla on leveä selkä! Ahahah, voi kiitos.

Ruokien valitseminen on nykyään taas vaikeampaa ja saatan pyöriä kaupassa pitkään tyhjän korin kanssa. Minun on pakko laihduttaa ainakin ne viisi kiloa, jotka olen onnistunut lihomaan omaan asuntoon muuttamisen jälkeen. Jo kahdeksan vuotta samaa kitinää. Lihoin, laihduin, lihoin. Ihmettelen, miten jotkut teistä jaksavat vielä lukea tätä.

Josta ei pääse

Psykopolilla kerrottiin viimeisimpien verikokeiden tulokset. Kolesteroli on jälleen kohonnut, nyt korkeammalle kuin koskaan ennen. Se johtuu perintötekijöistä, enkä minä voi vaikuttaa arvoihin syömisilläni enempää kuin 10%. Tulevaisuudessa on odotettavissa myös diabetes. Se yhdistettynä verenkiertohäiriööni on yhtäkuin amputaatio.

Isä soitti:

"Isoäidillänikin oli sokeritauti. Siltä jouduttiin amputoimaan ensin toinen jalka. 

Ja sitten toinen. Mutta se kuoli siinä välillä."

 -Öh. Mitä? Kuoli siinä välillä?

"Siltä ei ehditty amputoida sitä toista."

-Jaaha.

Osallistuin tahtomattani yhteishakuun, mutta en ota mitään erityisen vakavasti. Hutaisen ennakkotehtävät enempiä miettimättä ja pääsykoekirjat vain lueskelen kerran läpi. Teenkin tämän lähinnä työkkärin takia, en halua enää jatkossa saada ukaaseja ja kysymyksiä että mitä ja miksi ja minkä vuoksi välivuosi ja edellisenä keväänä vain kaksi hakukohdetta, sitä ei lasketa hauksi.

Olen päättänyt laihduttaa viisi kiloa ja katsoa, miten se vaikuttaa veriarvoihini. Kolesteroli ja sokeri ovat aina laskeneet ihanteellisiksi silloin, kun olen ollut alipainoinen. Mutta normaalipainossa ne ovat jotakin muuta.

Näen painajaisia siitä että se on aina niin

Metropolian ennakkotehtävät ovat nyt valmiit, en ole oikeastaan edes tyytyväinen, animaatiohahmoista ei tullut niin kolmiulotteisia kuin olisin halunnut, kuvakäsikirjoituksessa levisi muste (arviointikriteereitä mm. valitun tekniikan hallinta) ja lintuperspektiivi on jotakin mahdotonta. Turun tehtävät ilmestyvät vasta myöhemmin ja niiden tekemiseen on aikaa vaivainen viikko, sillä kymmenes huhtikuuta on laserhoito.

En ole osannut syödä vuoden vaihteen jälkeen vähemmän kuin mitä kulutan, paino on jäänyt ikuisesti näihin lukemiin tai sitten se vain nousee, enkä minä sitten ole enää Viikka vaan joku toinen. Sillä toisella on leveä lantio ja leveät reidet ja vääränlaiset vaatteet ja typerä hymy.

Ravitsemusterapeutti on varmasti ylpeä saavutuksistani. En ole noudattanut lainkaan ateriasuunnitelmaa, en ole lisännyt aamuun ja iltaan sitä naurettavaa leipäpalaa, jonka oli tarkoitus pelastaa minut ahmimiselta. Mutta tärkkelyksen alkaessa hajota suussani päivä on jo auttamatta pilalla, joten vaikutus olisi pikemminkin päinvastainen.

Sillä mikään ei saa jäädä epätäydelliseksi, ei edes repsahtaminen. Ja silloin häviävät kaapista leivän lisäksi myös kuivatut hedelmät, äidin sokeroitu mysli ja mustikkajogurtti, joita en syö koskaan muulloin, pähkinät, mantelit sekä kaikki muu mahdollisimman kaloripitoinen.

Terapeutti: "Mutta onneksi olet vielä normaalipainon alarajalla, ettei sinun tarvitse ruveta oksentamaan." Tarvitse ruveta? Hmmm.

Katsoin kaupassa kateellisena muita tyttöjä, jotka ostivat yhdessä karkkeja ja suklaata leffailtaa varten, minusta ei olisi siihen, ei enää ikinä olisi. Jos minä erehtyisin tekemään niin, se tarkoittaisi päätöstä tyhjentää kaapit elokuvan jälkeen, mahdollisimman huomaamatta tietysti.

Minua huvittavat suuresti elintarvikkeiden GDA-merkintöjen yhteydessä mainitut annoskoot. 'GDA-merkintä kertoo kuluttajalle, kuinka paljon yksi annos tai muu elintarviketta tyypillisesti käytettävä määrä sisältää energiaa ja keskeisiä ravintoaineita.' Tyypillisesti käytettävä määrä? Helvetin 15, 25 ja 30 grammaa. Esimerkiksi kuivatuissa luumuissa yksi 'annos' on 25g, joka vastaa noin kolmea luumua. Kuka syö niin vähän? Tai jos ostaisin suklaalevyn, ei se jäisi siihen neljään palaan. Mutta minä olenkin oksettava sika, joten haluaisin tietää, pysyttekö te suunnilleen noissa annoskoissa?

Pikaisen laskutoimituksen mukaan ihoni on auki yli kolmestakymmenestä kohtaa 
ja desinfiointiaine on kohta loppu. Ja Kelo-Cote Scar Gel ei vaalenna jälkiä asteen vertaa.
Dermatillomania käy kalliiksi.

Sanovat sitä ongelmaksi

Liikunta on vähentynyt väistämättä rajoitusten vuoksi, mutta syöminen ei, kalorilaskurin ennustuksen mukaan painan kuuden kuukauden päästä 76 kiloa, jos en saa näitä ylilyöntejä loppumaan. Hilpeää. Äiti ostaa kaupasta täytelakuja ja suklaata, napsii niistä vain muutamia ja kantaa loput minun eteeni. Ja minä odotan sitä päivää kun voin asua yksin ja päättää kaikesta itse.

Omahoitaja ei onneksi pakottanut minua vaa'alle, vaan hänelle riitti se että raportoin kuuliaisesti ja ympäripyöreästi tämänhetkisen painoni. Joka on aivan liikaa ja joka on pakko saada laskemaan.

Ennakkotehtävät eivät tahdo edistyä, sillä olen piirrellyt vain epämääräisiä hiililuonnoksia tai maalannut vesiväreillä tuherruksia, jotka rutistan myöhemmin palloiksi. Minun olisi pitänyt aloittaa harjoittelu jo vuosia sitten eikä vasta nyt kun on pakko.

Ja tänään minä olen tuskastuttava enkä jaksa kirjoittaa. Päähäni sattuu, olen onnistunut kolauttamaan sen kolme kertaa ovenpieliin hoippuessani kuin pyjamabanaani, silmälääkäri käski olla varovainen, ei mitään iskuja tai kolhuja jotta verkkokalvo pysyisi kiinni.

 © Viikka

© Viikka

Ei minulla ole sanoja vieläkään, mutta

Käynnit reumapolilla päättyvät, sillä tarvetta jatkotutkimuksiin ei enää ole. En tarvitse myöskään fysioterapiaa. Lopullisena diagnoosina siis Raynaud'n syndrooma ja jokin epämääräinen reumasairaus, jonka kanssa minun pitäisi selviytyä kuitenkin ilman lääkkeitä. (Verikokeiden mukaan reumafaktorini on 26, kun sen tulisi olla alle 15.)

Jatkossa vältettävä kylmyyttä, alkoholia, tupakointia jota en harrasta ja tupakoivaa seuraa, mikä on tosin mahdotonta. Eikä se minua edes häiritse.

He olivat tyytyväisiä siitä että olen lisännyt liikuntaa: päivittäin yli tunnin kävelylenkki, neljä kertaa viikossa lihaskuntotreeni ja kolme kertaa aerobiccia tms. Oikeastaan tuntuu hieman hassulta, että saisin syödä vuorokaudessa päälle 1800 kaloria ja laihtua silti puoli kiloa viikon aikana.

Mutta syön kuitenkin 2000 tai enemmän, sillä en jaksa enää laihduttaa, se on typerää eikä johda mihinkään muuhun kuin kolmen tai useamman päivän ahmimisputkiin. Ja sitä paitsi haluan kasvattaa lihaksiani. On jokseenkin surkuhupaisaa, että jotkut kuvittelevat saavansa lihaksikkaan vartalon yhdistämällä kitudieetin ja treenaamisen, vaikka vaikutushan on juuri päinvastainen.

Lääkärin mielestä olin enemmän läsnä kuin aikaisemmin, hymyilin ja nauroin ja vaikutin kuulemma iloisemmalta. Itse en osaa oikein sanoa tuosta mitään, mutta tiedän vain etten halua enää pitkittää tätä viisi vuotta kestänyttä kierrettä.

"Sinä olet selvinnyt tämän talven yli ja tiedän että selviät jatkossakin."

Katsoa ulos kun siellä ei ole mitään

Yksi kilo pudonnut, neljä jäljellä. On turhauttavaa palata aina lähtöpisteeseen, vaikka järjen mukaan se ei ehkä paljoa olekaan. Mutta silti liikaa. Tästä lähtien yritän syödä kolme kertaa päivässä, en yhtään enempää. Ei karkkeja, ei leivoksia, ei mitään sokeroituja jälkiruokia, ei hedelmiä (paitsi silloin tällöin 50g banaania tarkasti punnittuna).

Mutta valitettava totuus on se, etten tunne kiusausta enää ainoastaan makeaan, vaan myös joulusta jääneisiin (harmillisen kaloripitoisiin) juomiin. Bacardi Superior, Rhum Negrita, Irish Creme ja ne muutamat kevytsiiderit, joiden keveys on pelkkää sahausta linssiin.

Perjantaina reumapoli ja fysioterapeutti, en haluaisi kuulla verikokeiden tuloksia, olen melkein varma että maksa-, sokeri- ja kolesteroliarvot ovat jälleen koholla. Ja sitten ne kysyvät, olenko treenannut lihaksiani, sinä tarvitsisit enemmän bodya. No juu juu, mutta polvilumpiot ovat ongelma jota on hieman vaikea sivuuttaa.

Minun pitäisi alkaa täyttää asuntohakemuksia sinne, tänne ja tuonne, en vain enää tiedä mitä olen tekemässä. En ole varma, haluanko sittenkään tuottajaksi. Se on lähes pelkkää budjettilaskelmaa, aikataulutusta ja muuta mikä ei todellakaan kiinnosta. Mieluummin koulutus, jossa perehdytään 2D- piirrosanimaatioon, nukkeanimaatioon ja 3D- animaatioon, mutta se alkaa jo tänä vuonna. Ja se taas tarkoittaa jatkuvaa näyttöpäätetyöskentelyä, jota minun silmäni eivät kestä.

Vihaan tätä tilannetta.

Ateriasuunnitelma (jota en usko noudattavani)

Ravitsemusterapeutti ei näyttänyt kovinkaan vakuuttavalta muistuttaessaan erehdyttävästi kuivahtanutta luumua. Ja hän päätti ilmeisesti heti, ettei pidä minusta eikä tule pitämäänkään. Mutta ei se minua haittaa, tunne oli koko lailla molemminpuolinen.

"Miten sinä pysyt noin hoikkana, jos ahmit säännöllisesti?"
- En minä tiedä. Joskus vain skarppaan ja yritän syödä järkevämmin.
"Skarppaat vai karppaat?"
- No hah, luultavasti vähän molempia.

"Mikset syö pastaa, riisiä tai perunaa?"
- Olen halunnut jättää ne pois.
"Mutta syöthän sinä sitä makeaakin niin paljon. Eihän se sellainen ole mitään karppaamista."

Ja ivallinen hymy.

Aamupala: 2dl maustamatonta ja rasvatonta jogurttia, 1dl mustikoita, pellavansiemenrouhetta,

                    soijarouhetta, n. 10-20g pähkinöitä 

                    

                     +jotakin tuoretta

Lounas: peruna/riisi/pasta/ohra ~ 2dl

              kana/kala/kananmuna/korvike (pavut, linssit yms.) ~1,5-2dl

              kasviksia

              maitoa 2dl   (enkä edes pidä maidosta)

Välipala: hedelmä/jogurtti/jäätelö/pulla yms.

Päivällinen: 2-3 leipää + margariini + leikkele 4-5 siivua

                    kasviksia

                    jogurtti/maito

Iltapala: rahka, pähkinät ym, hedelmä/ 2 leipää + rasva + leikkele + kasviksia, maitoa/ 

               hedelmä + leipä + leikkeleet

 

Kotona näytin suunnitelmaa äidille. Hän sanoi, ettei häntä todellakaan kiinnosta, mutta vilkaisi kuitenkin lopulta paperin nopeasti läpi. 

"Kamalasti ruokaa. Ja mitä tuo jäätelö ja pulla tuolla listalla tekevät?"

- No en minä niitä ajatellutkaan syödä. Eikä muutenkaan kiinnostaisi noudattaa tätä.

"Sanot vain seuraavalla käynnillä jotain, että yritit syödä noin mutta ei aina onnistunut."

- Niin kai sitten.

Koska minä haluaisin olla laihempi, mutta panttaaminen johtaa ahmimiseen ja ahmiminen johtaa panttaamiseen ja minä en enää kestä.

Siellä missä on Viikka, siellä on ruokaa

Jotakin on pahasti pielessä, sillä toinen koiristammekin yhdistää nimeni nykyään kaikkeen mikä on syötävää. Äiti oli kuulemma sanonut lenkin loppupuolella Negatiiville, että "Missä Viikka?", ja se oli katsellut hetken silmät pyöreinä ympärilleen ja ampaissut sen jälkeen kotia kohti kuin ohjus. Ja missä Viikka oli? Syömässä, kuinkas muuten.

"Sinun isästäsi näki jo lapsena, että siinä on poika joka rakastaa ruokaa. Minussa ja E:ssä ei ole ollut koskaan sitä ominaisuutta." Ja minä sanon tädilleni kiireesti, että ei minussakaan. Sillä eihän Viikassa sellaista häpeällistä piirrettä voi ollakaan, Viikka syö aina terveellisesti, Viikka ei käytä voita, sokeria ja valkoisia jauhoja, Viikka niuhottaa muiden syömistottumuksista, Viikka kieltäytyy karkeista, Viikka ei ole lihava.

Se on minun valepukuni ja se on ommeltu peittämään todellisen Viikan. Sen, josta kukaan ei pitäisi. Sen, joka syö viimeisen vaniljafudgen, saa jäätelöt katoamaan mystisesti pakastimesta, juo kirsikkaviinit, unohtaa kysyä lupaa.

Sillä minä olen ollut aina se lapsi, jolla on pohjaton nälkä, joka ei tahdo pahoittaa mummin mieltä, joka syö sitä mitä tarjotaan. Minun viereeni asetetaan mukamas huomaamattomasti santsilautanen, vanukkaan jäännökset, viimeinen kakkupala, pikkuleivät joista halutaan päästä eroon. Ja minä teeskentelen, että en välitä.

"Viikka, voisitko syödä nuo kaksi pihviä tuosta pannulta?"
"Marjajäätelöä jäi vielä. Jos sinulle vain maistuu, niin..."
"Pellillä on muutama pala pannukakkua ja jääkaappi on jo täynnä." 
"Viikka, olen varma että sinulla on yhä nälkä." 

Ja sitten ne ovat olevinaan hauskoja ja tökkivät sormillaan vatsaani, tänne mahtuu vielä, katsokaa nyt kuinka pieni vyötärö. Eikä se edes ole pieni, jättäkää minut rauhaan, en minä tahdo.

Minä teen aina väärin, söin tai en, ne huomauttelevat ja naureskelevat, katsovat vinoon. Isä moittii ja huutaa, jos olen syönyt jotakin makeaa (No niin, avasit sitten Kantolan piparipakkauksen tai Olet ottanut taatelipikkuleipiä, äiti on pettynyt sinuun), mutta samoin käy myös silloin jos kieltäydyn. En enää tiedä, mitä saan tehdä ja mitä en. Mikä on oikein.

Ja silti. Ehkä minä kestän. Jos ensi vuonna oma asunto ja tyhjät ruokakaapit. Tai jogurttia, maitorahkaa, raejuustoa, marjoja ja kasviksia. Ei muuta. Ja silloin minä en enää tarvitse valepukuja. En enää koskaan en koskaan en koskaan.

William Leithin Pohjaton nälkä sattui sattui.

Juoksen jäniksenä

Tein joulua varten yli kymmenen litraa rasvanpolttokeittoa, eikä minulla ole aavistustakaan, mahtuvatko kaikki purkit edes pakastimeen. Nestettä taisi tulla hieman liikaa, sillä koko litku maistuu lähinnä veden ja sellerin säälittävältä sekoitukselta (mutta kaloreita on litraa kohden vain 200, mikä on pääasia). Seuraava punnitus on heti tammikuun alussa, enkä tahdo nähdä lukujen enää kasvavan. Vaikka tiedänkin, että juuri niin pitäisi tapahtua jos haluan saada kuukautiseni takaisin. Ja jos ylipäätään haluan saada elämäni takaisin.

Äiti lähtee huomenna mummille siskonsa ja tämän miesystävän kanssa, mutta minä jään jälleen kerran kotiin. En kestä juuri nyt mitään järjettömiä ahmimiskohtauksia, en suklaita, korvapuusteja, jäätelöä, keksejä, en yhtään mitään. Luulen hieman, että myös Kilpikonna oli salaa helpottunut; hän sanoi lähtevänsä vain jos minäkin lähden.

Minä haluaisin olla se, joka joskus olin, se jonka ei tarvinnut ottaa päivittäin yhtätoista eri pilleriä, joka osasi koota itsensä oli tilanne mikä hyvänsä, jolle ei esitetty typeriä kysymyksiä ja suositeltu Pallo haltuun -kurssia (omahoitaja ei tunnu luottavan kykyihini selviytyä animaatiotuottajana) ja jota ei kohdeltu toistuvasi kuin aivokuollutta.

Ohjelmoidusta tulevaisuudesta

Haluaisin pois täältä jouluksi, en vain tiedä minne voisin lähteä. Mummin kanssa en kestä muutamaa päivää kauempaa, etenkin kun vanhemmillanikin tuntuu jo heittävän päässä. Isä on ostanut talon täyteen suklaarasioita ja kaikkea muuta, mikä enemmän kuin varmasti laukaisee minulla ahmimiskohtauksen. Omahoitaja ihmetteli, miksi konvehdit täytyy välttämättä asettaa näkyville, eihän alkoholistillekaan kanneta eteen pullokaupalla viinaa.

Mutta kukaan ei näytä välittävän saati ymmärtävän, että en minä pysty syömään vain paria palaa suklaata, se on väistämättä pari levyä tai pari rasiaa. Ja kahdentoista päivän jälkeen minä kävin tyhjentämässä myös sen typerän pussikalenterin, joka on muinaismuisto lapsuudestani.

Aamulla huomasin kalenterin päälle kiinnitetyn naurettavan lapun, jossa isä ilmoittaa "ettei hyväksy tällaista". Äiti oli sentään minun puolellani ja sanoi, että tästä on tulossa nähtävästi mahtava joulu, ja hänkin alkaa liimata joka puolelle lappuja että "jättäkää mut helvetti rauhaan". Ja minä olen kyllästynyt tähän kaikkeen enemmän kuin koskaan ennen.

Resepti Ketipinoreihin tuli tänä aamuna postissa. Haluaisin kysyä, että onko teille tullut näistä lääkkeistä mitään sivuvaikutuksia? Lähinnä arveluttavat yleisten haittavaikutusten kohdassa maininut painonnousu, käsien ja jalkojen turvotus sekä kehotus varovaisuuteen, jos jollakulla suvussasi on ollut veritulppia, sillä tämän kaltaisten lääkkeiden käytön yhteydessä voi tulla veritulppia. (Minulla oli kaksi vuotta sitten tukos jalkavarren isossa pintalaskimossa.)


Teitä päästäisiä on tullut lisää, kiitos ♥

Eikä kukaan muista

Katson elokuvia, syön taatelia ja lihon. Se alkaa aina joulukuussa, vanhemmat ostavat taatelilevyjä kaappiin leipomista varten, mutta minä ehdin tuhota ne jo kauan ennen sitä. Paino nousee, enkä ihmettele yhtään, 68g sokeria 100 grammassa. Uusi vaaka tuli postissa, mutta en minä sitä uskalla käyttää, en ainakaan enää tämän vuoden puolella. Miksi teen aina näin?

Fire Walk With Me ei ollut tunnelmaltaan Twin Peaksin tasoa, oikeastaan petyin hieman. Mutta Lynchin tyylitaju on kuitenkin jotain, mitä ihailen suuresti. Äiti ei ole koskaan ymmärtänyt sitä, hänen mielestään Lynchin elokuvat ovat liian absurdeja ja perverssejä. Ei sillä, että kieltäisin sen.

Psst, mitä mieltä olette,
jos antaisin tämän pelkistetyn ulkoasun jäädä?