In the room downstairs he sat and stared

Haluaisin olla olematta, kirjoittamatta ainoatakaan sanaa tänne, päiväkirjaani tai lukupiiriraporttiin, teosanalyysiin tai mihinkään enää koskaan ikinä

Psykiatrian poliklinikan ylilääkäri katsoi parhaaksi katkaista hoitosuhteen, sillä motivaationi keskustelemiseen ei riitä, tuhlaan sekä omaa että heidän aikaansa, ehkä joskus uudelleen tai sitten ei. Sertralinin syömisen lopetin jälleen ominpäin, mutta pian loppuvat myös rauhoittavat ja niitä ei minulle enää kirjoiteta, ei ylilääkäri eikä kuulemma kukaan muukaan. Ja paniikkihäiriö on vain pahentunut, olen yrittänyt olla ilman lääkkeitä, mutta siitä ei ole tullut mitään

kun varmuusketjun poistaminen ja oven avaaminen ovat jotain, mikä saa sydämen hakkaamaan kovaa ja kovempaa, hallitsemattomasti, saa minut käpertymään eteiseen pyöreälle matolle, jota kengät ja kuivunut hiekka ympäröivät sikin sokin,
kaiken sotkin

Se voimakas puristus päässä on pahinta, kuin joku kääntäisi jakoavaimella, silmien sumeneminen, korvien kohina, pistely rinnassa joka leviää polttavana käsivarsiin, tärinä, kielen lukkiutuminen suuhun

ja kun ei voi olla koskaan varma, mikä johtuu mistäkin, mikä paniikkihäiriöistä, mikä jännitysniskasta, mikä sydämestä, mikä jostain ihan muusta, haluan tämän loppuvan, haluan oksentaa sen kaiken poispois

kuten myös kaiken maapähkinävoin, jonka olen ahminut ja joka on takertunut minuun neljänä kilona, kuin se olisi ollut yllätys, kuin en olisi huomannut, ja minä annoin sen tapahtua ja nyt sen on tehtävä tapahtumattomaksi, minun on jälleen laihduttava, kaksi kiloa maaliskuussa ja kaksi huhtikuussa

Ylilääkäri ei päätöksestään huolimatta ollut täysin tyytyväinen, hän ei haluaisi jättää minua yksin, sillä henkinen vointini ei ole parantunut ja itsemurha-ajatuksia on yhä enemmän, kärsin samanlaisesta unettomuudesta kuin abivuonna, kun yö oli aamua ja aamu yötä

Keskiviikkona minulta otetaan viimeiset labrat ja EKG rytmihäiriöiden vuoksi, sen jälkeen vielä yksi omahoitajan tapaaminen ja sitten  ei m i t ä ä n.

Now it has too many voices

Paastoverensokerin mukaan minulla on alkava diabetes. Insuliiniresistenssi on jo huomattavasti heikentynyt ja beetasoluja on alkanut tuhoutua. Myös kolesteroli on liian korkea, samoin hemoglobiini. Minulla on siis yhä suurempi vaara saada uusi verisuonitukos.

Häpeän itseäni. Häpeän sitä, että lukujen perusteella voisin olla sohvalle koteloitunut ihrakasa. Mutta nämä kaikki ovat geeneissä, enkä minä voi vaikuttaa niihin kuin olemattoman vähän. Ainoa vaihtoehto on laihduttaa alle viidenkymmenen kilon. Vain silloin veriarvoni ovat hieman paremmat.

Pelkään, etten jaksa enempää. Juoksin keskellä yötä metsässä oksennus kurkussa ja teki mieli huutaa ääneen. Diabetes. Ei ei ei.

ps. Sain lähetteen korvapolille, jossa sylkirauhaseni kuvataan.

It`s not the way you look dead

Tämän kesän aikana tulee lähtemään seitsemän kiloa. En tahdo elää tämän vartalon kanssa. Pelkkää rasvaa, ei yhtään lihasta. Silmieni vuoksi en saa treenata. Ei sitten, mutta nämä rasvat haluan ainakin pois.

Ei pitäisi katsoa elokuvia. Tässä tapauksessa vanhoja. Audrey Hepburn 170cm ja 46kg, vyötärö 50cm (no okei, syömishäiriö ehkä osasyy). Grace Kelly 170cm ja 50kg, vyötärö 60cm. Takaikkunassa en nähnyt mitään muuta kuin Kellyn vyötärön. Miksimiksimiksi. Miksi en minä?

ps. Ylihuomenna taidehistorian pääsykoe Helsingissä. Olen lukenut vain muutaman viikon enkä osaa mitään. Ei jaksanut edes kiinnostaa.

Viikka on pelkkä möykky

Kadulla tulee vastaan tyttöjä, joiden jalkoja ei tahdo ensin edes erottaa, yhdellä oli yhtä kapeat jalat kuin minulla kädet. Se seisoi liikennevaloissa ja minä sen takana hieman kauempana. Koskaan en ole tuntenut itseäni yhtä lihavaksi. Tytön vyötärö oli niin ohut, että olisin saanut kämmeneni helposti sen ympärille. Lihavalihavalihava.

Eikä se ollut vain se yksi tyttö, niitä samanlaisia on aivan liian monta. Jos joskus aamulla onnistun jotenkin hyväksymään edes puolet itsestäni, niin kävellessäni kouluun ehdin vihata itseäni jo kymmenet kerrat. Se tunne on ollut olemassa viidennestä luokasta asti, kun minulle kasvoivat rinnat ja lantio. Ei sen pitänyt mennä niin, en minä olisi halunnut. Eivät ne kuulu minulle. (Rinnat ovat tosin laihduttaessa pienentyneet ainakin puolella, mikä on vain hyvä asia.)

Isä valitti, että nykyään liian monella naisella on lyhyet ja paksut sääret, jenkkakahvat tai turhan leveä rintakehä. Minulta paloi sulake täysin. En kestä enää kuunnella mitään vastaavaa, etenkin kun hänellä itsellään ei ole juurikaan varaa arvosteluun.

Asiasta poiketen, rakastuin Frankenweenie-animaatioon.

Minulla on hyvin suuri kylkiluukehikko, jota olen aina hävennyt. Muutenkin olen perinnyt luustoni enemmän isän puolelta, enkä voisi näyttää koskaan samalta kuin se tyttö liikennevaloissa vaikka laihduttaisin kuinka. Joskus vuosia sitten joku mies huusi perääni Kerrankin näkee naisia joilla on leveä selkä! Ahahah, voi kiitos.

Ruokien valitseminen on nykyään taas vaikeampaa ja saatan pyöriä kaupassa pitkään tyhjän korin kanssa. Minun on pakko laihduttaa ainakin ne viisi kiloa, jotka olen onnistunut lihomaan omaan asuntoon muuttamisen jälkeen. Jo kahdeksan vuotta samaa kitinää. Lihoin, laihduin, lihoin. Ihmettelen, miten jotkut teistä jaksavat vielä lukea tätä.

Josta ei pääse

Psykopolilla kerrottiin viimeisimpien verikokeiden tulokset. Kolesteroli on jälleen kohonnut, nyt korkeammalle kuin koskaan ennen. Se johtuu perintötekijöistä, enkä minä voi vaikuttaa arvoihin syömisilläni enempää kuin 10%. Tulevaisuudessa on odotettavissa myös diabetes. Se yhdistettynä verenkiertohäiriööni on yhtäkuin amputaatio.

Isä soitti:

"Isoäidillänikin oli sokeritauti. Siltä jouduttiin amputoimaan ensin toinen jalka. 

Ja sitten toinen. Mutta se kuoli siinä välillä."

 -Öh. Mitä? Kuoli siinä välillä?

"Siltä ei ehditty amputoida sitä toista."

-Jaaha.

Osallistuin tahtomattani yhteishakuun, mutta en ota mitään erityisen vakavasti. Hutaisen ennakkotehtävät enempiä miettimättä ja pääsykoekirjat vain lueskelen kerran läpi. Teenkin tämän lähinnä työkkärin takia, en halua enää jatkossa saada ukaaseja ja kysymyksiä että mitä ja miksi ja minkä vuoksi välivuosi ja edellisenä keväänä vain kaksi hakukohdetta, sitä ei lasketa hauksi.

Olen päättänyt laihduttaa viisi kiloa ja katsoa, miten se vaikuttaa veriarvoihini. Kolesteroli ja sokeri ovat aina laskeneet ihanteellisiksi silloin, kun olen ollut alipainoinen. Mutta normaalipainossa ne ovat jotakin muuta.

It's not much of a tail, but I'm sort of attached to it

Paino on pudonnut hieman. Sekin johtuu luultavasti vain siitä, ettei minun ole tehnyt mieli ahmia. Ja olen vähentänyt ruokaostoksia enimmäkseen rahan takia. Toisaalta en enää jaksaisi laihduttaa, toisaalta mittanauha ja vaaka näyttävät liikaa. Vaikka ei sillä oikeasti edes ole juurikaan väliä.

En ole osannut selittää itselleni vieläkään, mistä tässä on kyse. Sillä eihän minua viehetä seksuaalisessa mielessä laihat ja huomattavasti alipainoiset naiset, mutta silti haluaisin olla itse sellainen. En ymmärrä.

Eräs punaruskeahiuksinen tyttö pyysi minut tänään treffeille ja pitkästä aikaa en tehnyt niin kuten yleensä aina, eli peruutan viime hetkellä. Annoin itsestäni varmasti aivan idiootin vaikutelman, ei minulta muuta voi odottaakaan. Pitäisi kai aloittaa puheterapia.

Poissaoloja tulee silmien takia joka viikko, ja jos Kela katkaisee tuet, olen yhtäkuin kuollut. Anteeksi että osaan olla vain masentava. Ja tylsä.

Ja jaksan kuvata itseäni vain peilin kautta. Teini.

Katatoninen skitsofrenia

Tulehdus meni ohi itsestään, hyvä niin, sillä muutoin iho olisi ehkä pitänyt avata. Pian minulla on suurentuneita imusolmukkeita kaikkialla, nyt jo sylkirauhasissa ja kainalossa.

Sain eilen hyväksymiskirjeen Lahden kansanopistosta. Olisin kuollut häpeästä, jos sitäkään ei olisi tullut, tunne siitä että on läpikotaisin lahjaton, auttamattomasti ja todistetusti.

Mummi toivottaa onnea, mutta ei se sitä tarkoita, Viikka ei ole pitkälle lukenut, yliopiston käynyt ja kansainvälisyyttä nähnyt tai mitään muutakaan niistä kamalista sanoista. Koska Viikan pitäisi olla taideteollisessa korkeakoulussa tai humanistisessa tiedekunnassa, mieluiten kuitenkin lääketieteellisessä. Sillä yliopisto on ainoa oikea, se on ainoa millä on väliä, se on käytävä vaikka vain periaatteesta, minä vihaan sitä.


Minun pitäisi kai hankkia tukia varten jokin todistus siitä, etten voi asua muiden kanssa, en edes tiedä voiko sellaista saada. Ja mitä he haluavat kuulla. Että olen vailla sosiaalisia taitoja oleva idiootti, täysin arvaamaton psykopaatti. Ehkä se on osittain tottakin, en päästä enää ketään liian lähelle, lihakseni jännittyvät ja pidätän henkeäni, haluaisin paeta. Fysioterapeutin lausunnosta: ei osaa rentoutua, ei pidä kosketuksesta, ei anna koskea itseään päähän.

Painoni on noussut jälleen normaalipainon alarajalle, toisinaan se ei haittaa mutta toisinaan kyllä, olen päättänyt etten aloita sitä kaikkea uudestaan ja pelkään aloittavani kuitenkin. Seuraan liian monia blogeja, jotka pyörivät vain laihduttamisen ympärillä, niiden pitäjät ovat minua laihempia, paljon laihempia. Ei sen pitäisi tuntua tältä, mutta tuntuu silti.

Katsoa ulos kun siellä ei ole mitään

Yksi kilo pudonnut, neljä jäljellä. On turhauttavaa palata aina lähtöpisteeseen, vaikka järjen mukaan se ei ehkä paljoa olekaan. Mutta silti liikaa. Tästä lähtien yritän syödä kolme kertaa päivässä, en yhtään enempää. Ei karkkeja, ei leivoksia, ei mitään sokeroituja jälkiruokia, ei hedelmiä (paitsi silloin tällöin 50g banaania tarkasti punnittuna).

Mutta valitettava totuus on se, etten tunne kiusausta enää ainoastaan makeaan, vaan myös joulusta jääneisiin (harmillisen kaloripitoisiin) juomiin. Bacardi Superior, Rhum Negrita, Irish Creme ja ne muutamat kevytsiiderit, joiden keveys on pelkkää sahausta linssiin.

Perjantaina reumapoli ja fysioterapeutti, en haluaisi kuulla verikokeiden tuloksia, olen melkein varma että maksa-, sokeri- ja kolesteroliarvot ovat jälleen koholla. Ja sitten ne kysyvät, olenko treenannut lihaksiani, sinä tarvitsisit enemmän bodya. No juu juu, mutta polvilumpiot ovat ongelma jota on hieman vaikea sivuuttaa.

Minun pitäisi alkaa täyttää asuntohakemuksia sinne, tänne ja tuonne, en vain enää tiedä mitä olen tekemässä. En ole varma, haluanko sittenkään tuottajaksi. Se on lähes pelkkää budjettilaskelmaa, aikataulutusta ja muuta mikä ei todellakaan kiinnosta. Mieluummin koulutus, jossa perehdytään 2D- piirrosanimaatioon, nukkeanimaatioon ja 3D- animaatioon, mutta se alkaa jo tänä vuonna. Ja se taas tarkoittaa jatkuvaa näyttöpäätetyöskentelyä, jota minun silmäni eivät kestä.

Vihaan tätä tilannetta.

Ateriasuunnitelma (jota en usko noudattavani)

Ravitsemusterapeutti ei näyttänyt kovinkaan vakuuttavalta muistuttaessaan erehdyttävästi kuivahtanutta luumua. Ja hän päätti ilmeisesti heti, ettei pidä minusta eikä tule pitämäänkään. Mutta ei se minua haittaa, tunne oli koko lailla molemminpuolinen.

"Miten sinä pysyt noin hoikkana, jos ahmit säännöllisesti?"
- En minä tiedä. Joskus vain skarppaan ja yritän syödä järkevämmin.
"Skarppaat vai karppaat?"
- No hah, luultavasti vähän molempia.

"Mikset syö pastaa, riisiä tai perunaa?"
- Olen halunnut jättää ne pois.
"Mutta syöthän sinä sitä makeaakin niin paljon. Eihän se sellainen ole mitään karppaamista."

Ja ivallinen hymy.

Aamupala: 2dl maustamatonta ja rasvatonta jogurttia, 1dl mustikoita, pellavansiemenrouhetta,

                    soijarouhetta, n. 10-20g pähkinöitä 

                    

                     +jotakin tuoretta

Lounas: peruna/riisi/pasta/ohra ~ 2dl

              kana/kala/kananmuna/korvike (pavut, linssit yms.) ~1,5-2dl

              kasviksia

              maitoa 2dl   (enkä edes pidä maidosta)

Välipala: hedelmä/jogurtti/jäätelö/pulla yms.

Päivällinen: 2-3 leipää + margariini + leikkele 4-5 siivua

                    kasviksia

                    jogurtti/maito

Iltapala: rahka, pähkinät ym, hedelmä/ 2 leipää + rasva + leikkele + kasviksia, maitoa/ 

               hedelmä + leipä + leikkeleet

 

Kotona näytin suunnitelmaa äidille. Hän sanoi, ettei häntä todellakaan kiinnosta, mutta vilkaisi kuitenkin lopulta paperin nopeasti läpi. 

"Kamalasti ruokaa. Ja mitä tuo jäätelö ja pulla tuolla listalla tekevät?"

- No en minä niitä ajatellutkaan syödä. Eikä muutenkaan kiinnostaisi noudattaa tätä.

"Sanot vain seuraavalla käynnillä jotain, että yritit syödä noin mutta ei aina onnistunut."

- Niin kai sitten.

Koska minä haluaisin olla laihempi, mutta panttaaminen johtaa ahmimiseen ja ahmiminen johtaa panttaamiseen ja minä en enää kestä.

Tarpeeksi tilaa kadota ilmaan

Alan odottaa joulua aina lokakuun vaihtuessa marraskuuhun, kun varjot vain kasvavat ja kasvavat, kun ulkona ei voi enää kävellä kantamatta valoa mukanaan. Mutta sitten tapahtuu jotakin ja minä käännyn sisäänpäin, huomaan etten odotakaan enää mitään, en kynttilöitä en koristeita en musiikkia en kanelia en neilikkaa en glögiä en mitään. Ne kaikki karkaavat ulottumattomiini enkä saa niitä kiinni. Ja en minä mahdu enää piiloutumaan edes kuusen alle, vaikka olenkin pienempi kuin vuosiin. Mutta sitä pienuutta ei voikaan saavuttaa tällä tavoin.

Eilen revin itseni ylös sängynpohjalta, ettei joulu kiitäisi ohitseni lääkekoomaillessani päiväkausia ja teeskennellessäni että en välitä, en. Siivosin kaikki kolme suurta kirjahyllyä, jotka olivat täynnä kymmeniä hylättyjä tavaroita ja joihin oli kertynyt mattoa muistuttava pölykerros, sillä tämä perhe ei osaa pitää mitään puhtaana. Isä sanoi, että et sinä tuosta selviä, et varmasti, mutta hän sai samassa ajassa järjestettyä vain yhden hyllyn päällisen.

Käyn tästä lähtien seitsemän kilometrin lenkeillä, kahtena päivänä ehkä kymmenen. Omahoitaja oli tosin sitä mieltä, että se on keholleni tällä hetkellä liikaa. Minä en usko.

Maahan kiinni

Jossakin maailman laitamilla minä kuljen, siellä reunalla missä puhaltaa kylmä Bora-tuuli ja jäätä pitkin voi liukua pimeään mutta ei takaisin. Taivaalla ei ole näkynyt enää tähtiä, ne ovat joutuneet suurten pilvivalaiden vatsaan, valtavat pyrstöt katoavat avaruuden sisään, koko taivaankansi läikkyy. Myös lumen ne ovat vieneet.

Kilometrejä on lisättävä vähitellen, sillä:

"Minä en kutsuisi viittä kilometriä edes lenkiksi."

Ja minua väsyttää, enkä todellakaan tahtoisi, en enää, nilkat kipeytyvät jo nyt koska yliliikkuvat nivelet ja vasemmassa polvessa murtuma joka ei koskaan täysin parane. Ja hölkätä en saisi.

Mutta kun.

Vaaka näytti tänä aamuna kilon vähemmän ja silloin minun vatsassani hypähti kuten aina silloin, kun numerot juoksevat alaspäin. Vaikka ihan hiljalleen vain.

Äiti sanoi, että Kilpikonna olisi halunnut nähdä lauantaina, mutta ei kehdannut edes ehdottaa minulle mitään. Hävettää. Milloin minusta on tullut sellainen, jolle ei uskalla puhua?

Juoksen jäniksenä

Tein joulua varten yli kymmenen litraa rasvanpolttokeittoa, eikä minulla ole aavistustakaan, mahtuvatko kaikki purkit edes pakastimeen. Nestettä taisi tulla hieman liikaa, sillä koko litku maistuu lähinnä veden ja sellerin säälittävältä sekoitukselta (mutta kaloreita on litraa kohden vain 200, mikä on pääasia). Seuraava punnitus on heti tammikuun alussa, enkä tahdo nähdä lukujen enää kasvavan. Vaikka tiedänkin, että juuri niin pitäisi tapahtua jos haluan saada kuukautiseni takaisin. Ja jos ylipäätään haluan saada elämäni takaisin.

Äiti lähtee huomenna mummille siskonsa ja tämän miesystävän kanssa, mutta minä jään jälleen kerran kotiin. En kestä juuri nyt mitään järjettömiä ahmimiskohtauksia, en suklaita, korvapuusteja, jäätelöä, keksejä, en yhtään mitään. Luulen hieman, että myös Kilpikonna oli salaa helpottunut; hän sanoi lähtevänsä vain jos minäkin lähden.

Minä haluaisin olla se, joka joskus olin, se jonka ei tarvinnut ottaa päivittäin yhtätoista eri pilleriä, joka osasi koota itsensä oli tilanne mikä hyvänsä, jolle ei esitetty typeriä kysymyksiä ja suositeltu Pallo haltuun -kurssia (omahoitaja ei tunnu luottavan kykyihini selviytyä animaatiotuottajana) ja jota ei kohdeltu toistuvasi kuin aivokuollutta.

Seinäkello laskee uniaikaa

Verestäni oli löytynyt reumatekijä, mutta muuten arvot olivat kaiketi kunnossa. Joudun aloittamaan jälleen kaksi uutta lääkitystä, toisen refluksihäiriöön ja toisen hypolaktasiaan (entsyyminpuutokseen).

Kävellessäni minä leijun enkä tunne jalkojani, kadut ovat täynnä ihmisiä, minä väistän ja kuljen läpi räpäyttämättä silmiäni, irtoan ruumiistani ja olen jo kaukana poissa. Raajoissa ei kulje veri, kasvot ovat valkoiset, sinä näytät aina siltä kuin olisit juuri pyörtymässä.

Numerot nousevat ja laskevat, raavin ihoni verille, se on alkanut jälleen ja minä olen rumuutta. En tiedä onko tämän tarkoitus ollakin näin, pölyhiukkasista rakentunut epätodellisuus, valoa joka takertuu kattoon, sillä on kärpäsen siivet.

Ehkä minun ei pidäkään päästä pois.

Huudetaan yöhön

Painan vähemmän kuin koskaan tällä pituudella (vaaka näytti neljällä alkavan luvun), enkä tiedä onko tämä enää niin hauskaa. Tuntuu että olen menettämässä vähitellen järkeni, tulossa hulluksi. En voi olla varma miksi näin tapahtuu, minne kilot katoavat, minähän olen syönyt, en ole tehnyt mitään väärää. Enhän?

Vanhemmat lähtivät pystyttämään näyttelyä ja minä jäin yksin kotiin. Ahdistaa enemmän kuin pitkään aikaan ja sydän hakkaa miten sattuu, tarvitsisin jonkun jolle puhua. Jonkun joka kertoisi, ettei ole mitään hätää.

Huomenaamulla verikoe.

Mahdollisesta kuolemattomuudestani

Psykiatrisen polin vaaka näytti vähemmän kuin viime kerralla, ja hetken minä olin varma siitä, että he olivat jotenkin säätäneet sen niin: potilaan lihoessa näytölle ilmestyy pienempiä lukuja ja taas päinvastoin. Se olisi kieroa, mutta kätevää. Ja taidan uskoa siihen, sillä ahmimisputki jatkui vielä keskiviikon, torstain ja perjantain. Vihatkaa minua.

Kerroin huimauksesta, rytmihäiriöistä ja vasemman käsivarren pistelystä, jotka alkavat usein liikkuessani. Sairaanhoitaja kielsi minua tekemästä pitkiä lenkkejä ja kehotti syömään enemmän. Mutta minähän syön, aivan liikaa, enkö minä jo niin sanonut.

Eikä minulla voi edes olla mitään vaaraa, en ole laiha, en samalla tavoin kuin ne tytöt, jotka poistuvat poliklinikan ovista ja ohittavat minut. (Erään jalat olivat varmasti ohuemmat kuin käteni.)

Maissilapsia

Painoni putoaa edelleen, enkä minä osaa kertoa miltä se tuntuu, ristiriitaiset ajatukset ja pelko siitä ettei tämä koskaan lopu, minä luulen olevani yhä lapsi Hello Kitty- paidassani ja vaaleanpunaisissa pörrösukissa, aamuisin muumeja, Vili Vilperiä ja Beatrix Potterin satuja vanhoilta videokaseteilta

ehkä minä olen hullu, mutta ei se aina haittaa, ei silloin kun minä kiellän maailman ja maailma kieltää minut, ja hetkeen yksinäisyys ei ole rumaa

"Kai minusta on vain niin vaikea pitää."
-Minä pidän sinusta. Juuri sellaisena kuin olet.

Outoja nimiä ovissa

Psykologi sanoi olevansa huolissaan painostani, hänen mielestään se ei saisi enää yhtään tippua. Hän lupasi keskustella tilanteestani muun hoitohenkilöstön kanssa. Myös äidin pitäisi tulla jollekin käynnille mukaan, mutta en usko hänen suostuvan ainakaan ilman isää.

Olen kertonut psykologille, että vanhempani eivät ymmärrä minua, erityisesti äiti. He sanovat tämän kaiken johtuvan omasta tyhmyydestäni, eräänlaisesta huomionhausta. Ja äiti haluaa olla syömishäiriön kanssa mahdollisimman vähän tekemisissä. Minun pääni sekoaa, jos joudun kuulemaan tai lukemaan aiheesta yhtään enempää.
Hyvä on.

"Eli sinä joudut kamppailemaan sairautesi kanssa aivan yksin."

-Kutakuinkin niin.

Älä katso

 Kesä 2004 (hyi)

Kesä 2005

Kesä 2010 (lakitus)

Kesä 2010

Kesä 2011

Vaikka olen aina ajatellut, etten tee tällaista, niin taidan tehdä sittenkin. En jaksa skannata kuvia vuosien 2005 ja 2010 väliltä, mutta painossani ei tuona aikana tapahtunutkaan suuria muutoksia. (Tai ehkä vuonna 2007.) 

Hävettää.

Rantakallioilla on graniittihampaat

Olen ollut viime sunnuntaista lähtien (ja tämän jälkeen vielä kaksi päivää) saaressa ja soutanut aina välillä mantereelle hakemaan lisää ruokaa. Ei kai olisi pitänyt. Heti kotiin palatessani alan voida huonosti, heti siitä lähtien kun avaan ruskean, sateen kuluttaman puuoven. Ja sitten joku sanoo jotakin väärää, jotakin mikä pilaa kaiken, kääntää kaiken taas ylösalaisin.

Kuulin kun isäni puhui siskonsa kanssa puhelimessa ruokavaliostani ja painostani, siitä kuinka minulle ei mukamas kelpaa mikään, ja etten Lontoossakaan suostu luultavasti syömään kunnolla. Ja tätini sanoi, että olisi ihan hyvä jos voisin syödä sitä mitä hotellissa tarjotaan, muuten tulee liian kalliiksi. Ei se niin ole, en minä ole nirso, miksi aina pitää liioitella, kohta he eivät enää halua minua mukaan.

Ja sitten:

"Ei Viikka näytä alipainoiselta."
"No ei niin, mutta kuukautiset ovat jääneet taas pois."

Soudin takaisin mökille ja heitin osan ruoasta järveen, hetken se tuntui pahalta, mutta sitten ei enää. Ja myöhemmin löysin kaapista suolapähkinöitä, liikaa suolapähkinöitä, minä söin ne kaikki,
kaikki kaikki kaikki.

En voi uskoa, että tein sen taas.
Yhdentoista onnistuneen päivän jälkeen tein sen taas.

Ajovaloihin ei saa pysähtyä

Olen kävellyt liikaa ja liian ahtaissa kengissä, yksi varpaistani on lähes kuollut,
mutta en halua pysyä paikoillani. Sillä jostakin syystä painoni on noussut. Vaikka vielä vähän aikaa sitten ihmettelin laihtumistani, nyt kaikki päinvastainen tuntuu pelottavalta ja väärältä.

Lupasin itselleni, etten enää ota vaakaa esiin sohvan alta neljää kertaa päivässä,

ja silti