Pelkään syyskuuta, pelkään ihmisiä, pelkään puhumista, pelkään sitä että joku puhuu minulle, pelkään rauhoittavien loppumista, pelkään reikiä verkkokalvoissani, pelkään syömistä ja syömättömyyttä, pelkään sitä etten jaksa.
Asun nyt Jyväskylässä, kerrostalon kahdeksannessa ja ylimmässä kerroksessa. Neliöitä on enemmän kuin edellisessä yksiössäni, minulla on tilava parveke (ja mahdollisuus hypätä tarvittaessa ilman epäonnistumisen pelkoa), erillinen keittiö ja vessa kylpyammeella.
Sain asunnon luultavasti puhtaasta säälistä, sillä äitini kertoi vuokranantajalle verkkokalvojen rappeumasta ja reumasta ja helvetti ties mistä. Verkkokalvojen rappeuma? Minun äitini sairastaa sitä ja hän on sentään 87-vuotias. Ja minä seisoin ovensuussa ja häpesin meitä kaikkia. Tulitte sitten koko perheen voimin? Ei, ei tuo ole minun isäni. Mutta ei sitä voinut sanoa, kun ne kaksi pysyivät hiljaa ja hymyilivät typerästi.
Käynnit syömishäiriöklinikalla päättyivät. En tiedä, jatkanko niitä enää täällä. Viimeisessä punnituksessa omahoitaja huomautti, että painoni on selkeästi pudonnut kesän aikana. Kenties onkin, en tosin huomaa peilissä suurtakaan muutosta. Vanhempieni mielestä näytän riutuneelta, mutta heidän kommentteihinsa ei voi täysin luottaa.
En jaksa tehdä mitään. Väsyttää niin paljon, että voisin huomaamattani nukahtaa huoneen nurkkaukseen, lattialle tai sängylle lukiessani kirjaa. Odotan vain aamuja, maitokahvia, maapähkinävoita ja Adventure Timesia. Pahimpia ovat iltapäivät. Kun on aivan yksin, eikä tunne ketään. Kun ei saa syödä, vaikka olisikin vielä nälkä.
Hei
VastaaPoistatämä ehkä tuntuu vähän tyhmältä ja oudolta ja kaikelta muulta mutta mietin vain että kun olen jo pitkään seurannut blogiasi ja vaikutat niin mukavalta ja kun nyt asutaan samalla paikkakunnalla
niin haluaisin nähdä sinut
Hei,
VastaaPoistaei tunnu tyhmältä. Vaikka sinänsä vähän hämmästyttää, jos joku saa minusta tämän blogin perusteella mukavan vaikutelman. Sillä ainakin itse kuvittelisin, että näiden tekstien kirjoittaja on jokin kylpyhuoneen nurkkaan piiloutunut ameeba. Tai jotain vielä surkeampaa.
Mutta nähdään vain, en muutenkaan tunne täältä vielä oikein ketään. Arveluttaa aina tutustua uusiin ihmisiin, kun pelkään heidän pettyvän epäsosiaalisuuteeni.
Ameebat eivät ole surkeita, etkä sinäkään, vaikka siltä saattaa joskus tuntua. Mutta olen siihen tulokseen tullut, että olet ihminen johon haluaisin tutustua.
VastaaPoistaÄlä pelkää että petyn epäsosiaalisuuteesi, en minäkään mikään sosiaalisin ihminen ole. Ja jos totta puhutaan, en minäkään Jyväskylästä oikein ketään tunne vaikka täällä olen koko ikäni asunut. Olisi erittäin mukavaa jos nähtäisiin joskus jossain suhteellisen rauhallisessa paikassa (en halua kuulostaa oudolta ja pelästyttää sinua, mutta en ole erityisemmin mikään julkisten ja vilkkaiden paikkojen fani, semmoisissa rupeaa aina ahdistamaan, siksi ehdotin rauhallista paikkaa). Mutta kuten olen varmaan jo monesti sanonut, haluaisin tavata sinut.
Et kuulosta oudolta, en minäkään viihdy suuren ihmismäärän keskellä. Laita vain viestiä, jos haluaisit joskus nähdä.
VastaaPoista