Napinlävessä mattoveitsi

Ei ole helppoa myöntää pelkäävänsä. Annan päivien kadota sinne, missä niistä tulee 

vain harmaata ja muodotonta massaa, ei muistoja väreistä. 

Minä tahdon niiden katoavan.

Odotan varhaisia aamuja ja yön syvimpiä tunteja vailla unta kivusta ja 

pitkistä käytävistä, jotka tuoksuvat puhdistusaineelta ja kirkkaalta valolta. 

Häikäisee.

Jos olisi olemassa Alapuolinen Lontoo, minä haluaisin pudota asfaltin 

terävien halkeamien läpi ja unohtaa kuka olen.

Hylättyjä metrotunneleita ja katakombeja.

Fire and fleet and candlelight.

"Sanoivat ne ennustajat
että minusta tulee säälittävä aikuinen
sosiaalipummi
ja asun roskiksessa päästäisten kanssa

Kiitin."
 

Between un-being and being

Lopetin tänään kortisonin syömisen. Luultavasti koko lääkitys oli täysin turha, sillä oireeni viittaavat enemmänkin borrelioosiin myös sukuumme kuuluvan lääkärin mielestä. Mahdollisuus siihen pitäisi vielä tutkia, minkä lisäksi minulta on kaiketi otettava D-dimeeri eli fidd.

Eilen kävi ilmi, että edellisen verikokeen näytteet menivät kaikki pilalle hoitajien virheen vuoksi. Niitä ei olisi saanut todellakaan pakastaa, vaikka vastaanottoluukulla ollut virkailija väitti aivan toista. Joudun uusiin kokeisiin, ja tulosten odottaminen vie jälleen yli kuukauden. Myös erikoislääkärin lähettämä diagnoosi valkosormisuudesta (hänen on oltava värisokea, sillä käteni ovat punaiset) oli täysin väärä. Ja jotkut vielä väittävät, että keskussairaalan henkilökunta on ammattitaitoista.

Adalatia minun on luultavasti pakko syödä seuraavaan kontrolliin asti, vaikka se aiheuttaakin jatkuvaa päänsärkyä ja verisuonten laajenemista.

Olen pahoillani, että blogini on alkanut kuulostaa yhä enemmän päättymättömältä epikriisiltä.

Mittanauha väittää minun laihtuneen;

rinnanympärys, vyötärö, lantio ja reidet 

ovat kaikki kaventuneet tasaisesti kolme senttiä.

The dance along the artery

He katsovat kummissaan kuinka koluan kirjaston lastenosastolla ja yritän epätoivoisesti tehdä itseni näkymättömäksi. Mutta Myyrä, Rotta, Konna ja Mäyrä ovat jotakin, mikä saa vielä hymyilemään, kun mikään muu ei siihen enää pysty.

Aion lopettaa salaa lääkkeiden syönnin, sillä olen alkanut pelätä haittavaikutuksia liikaa. Moni on ihmetellyt, miksi minulle määrätään erilaisia kuureja, vaikka kukaan lääkäreistä ei edes tarkalleen tiedä mikä minua vaivaa. Jo ensimmäisen viikon aikana minulla on ollut jatkuvia vatsakipuja, kouristuksia rinnassa, näköhäiriöitä sekä päihtymyksen kaltainen olotila. Vaa'an mukaan en ole ainakaan toistaiseksi lihonut, mutta peilistä katsottuna näytän kyllä hieman turvonneen.

En osaa ajatella enää selkeästi, eikä kirjoittamisesta tahdo tulla mitään. Kaksi päivää sitten olisin halunnut iskeä kuulakärkikynällä käsivarteni täyteen pieniä mustia aukkoja, sillä sanat paperilla toistivat vain itseään. Turhautumiseni ei ole ollut koskaan näin suurta.

No one saves the day

Jokin lääkityksistäni saa minut voimaan pahoin, eikä ainoastaan fyysisesti. Hermoni ovat entistä kireämmällä, ja tietoisuus mahdollisista sivuvaikutuksista pelottaa. Akneni voi kuulemma alkaa uudestaan, silmälääkäri muistutti kaihin riskistä ja kasvojen turpoaminen ahdistaa. En olisi halunnut aloittaa kortisonikuuria. Mutta ainakaan verkkokalvojani ei tarvinnut tällä kertaa laseroida, mistä olin todella helpottunut. 

Ensi viikolla joudun tosin menemään jälleen terveyskeskukseen, sillä vasenta korvaani on vaivannut jo pitkään jokin tinnituksen tapainen. En ymmärrä, mistä näitä vaivoja oikein tulee. Minua hävettää juosta yhtenään lääkärissä; pelkään, että he pitävät minua pian luulosairaana.

Reumalääkäri kysyi minulta, onko viisi vuotta sitten puhjennut anoreksiani jo parantunut. En oikein tiennyt, mitä minun olisi pitänyt sanoa. Vastasin kuitenkin myöntävästi. Minun on vaikea ajatella itseäni enää syömishäiriöisenä, vaikka tuskin ajatusmaailmani pidettäisiin kovinkaan terveenä. Ilmeisesti lääkkeitä ei olisi saanut määrätä, jos potilaalla on jokin psyykkinen sairaus.

Hoitaja mainitsi kortisoniin liittyvästä ruokahalun kasvamisesta ja painonnoususta. En halua lihoa, en kestäisi sitä. Eilen illalla minulla oli niin kova nälkä, että vatsaani koski, mutta en voinut antaa itseni syödä. Vihaan tätä kaikkea.