Oh hello, I am the ghost of Troubled Joe

Ahmin eilen enemmän kuin pitkiin aikoihin, en tiedä kuinka siinä kävi taas niin ja miksi ja mitä minä silloin ajattelen, kuka minä olen, onko minua, onko ketään

olen viettänyt vessassa kymmeniä minuutteja ja yrittänyt oksentaa, mutta en minä pysty, pelottaa liikaa, olen aina pelännyt sen jälkeen mitä pienenä tapahtui, pelännyt vatsatauteja ja syömistä vieraiden luona, tarkistanut salaa elintarvikkeiden päivämäärät ja tarkistanut yhä, pidätellyt kipeänä oksennusta viimeiseen asti

en minä osaa
muuta kuin ahmia
kuvottava paska
 

Huomenna on omahoitajan aika ja pian sen jälkeen viimeinen hoitoneuvottelu, miten minä saan rauhoittavia jatkossa, en selviä ilman, en osaa puhua, en kävellä, en käydä kaupassa, voi helvetti, en halunnut tällaista, haluan olla se Viikka joka joskus olin

AAVA Helsinki olisi valmis tekemään yhteistyötä kanssani ja ottamaan minut Designed By -taiteilijaksi, rojaltit ovat kylläkin pienet ennen kuin galleria laajentaa toimintaa Suomen ulkopuolelle, on kulunut jo kohta kaksi viikkoa enkä minä ole vieläkään vastannut sille miehelle mitään, en tiedä mitä vastata

Hung by his pretty white neck

Painoni on jälleen samoissa lukemissa kuin silloin, kesällä 2011. Mutta en minä sitä peilistä huomaa, ainoastaan vaa'asta ja mittanauhasta ja väljentyneistä vaatteista. En ole laiha, en niin kuin ne tytöt, joilla on yhtä kapeat jalat kuin minulla kädet. Reidet ovat yhä liian paksut paksut paksut. Samoin lantio, mutta sille en mahda mitään.

Kaulaani on ilmestynyt jo kolmas suurentunut imusolmuke, eikä tämä vaikuta enää ollenkaan hyvältä. Valtava väsymys, säryt ja kuvotus. Vanhemmat käskevät minun mennä jälleen uusiin kuvauksiin. En halua, en tahdo tietää. Jos se on lymfooma, ei meillä olisi edes rahaa kaikkiin hoitoihin. Enkä minä halua hoitoihin.

Kirjansitomossa minun aivoni liukenevat lopullisesti siihen liiman hajuun. Päättymätön jono pahvilaatikoita, paperipinoja, painomustetta sormissa, pölyä ja kolmiolääkkeitä. Teen työt konemaisesti, enkä puhu juuri kenelläkään mitään. En minä enää edes osaisi.

Viime torstaina oli näyttelyn pystytys. Jos ainuttakaan taulua ei mene kaupaksi, olen yhtä kuin kuollut.

I'm with you in Rockland where you scream in a straightjacket

Puoliltapäivin oli hoitoneuvottelu, jonka aikana vastailin vain yhdellä sanalla ja yritin välttää totaalista nukahtamista nojatuoliin. Huomenna alkaa työkokeilu kirjansitomossa, mutta päivärytmini on niin sekaisin, etten tiedä miten saan itseni aamuisin ylös. Heräilen yöllä tunnin välein, jääkaappi hurisee liian kovaa tai on liian kuuma tai usean eri kellon luoma kakofonia tai jokin muu. Ketipinoria otan enää vain harvoin, sillä se tuntuu pahentavan rytmihäiriöitäni.

Lääkärin mielestä verenpainelukemat ovat olleet ikäiselleni huolestuttavia, ja hän käski seurata niitä säännöllisesti terveyskeskuksen omamittauspisteessä. Hän ei ollut tyytyväinen myöskään nykyisiin syömisiini. Näytän kuulemma aliravitulta. Lääkäri ja omahoitaja ehdottivat, että menisin viimeistään työkokeilun jälkeen aikuisprykiatrian päiväpoliklinikalle. Opettelemaan säännöllistä ja monipuolista syömistä. Kokopäiväisesti. Ei ikinä.

Ja jos olen alipainoinen vielä ensi syksynä, en saa lähteä edelleenkään opiskelemaan Jyväskylään. Eivät he voi sitä päättää, eivät voi. Eikä minun painoni ole läheskään niin pieni. En kestä, jos joudun tuottamaan jälleen kerran pettymyksen sukulaisilleni. Olemaan pettymys. Häpeä.

Sain lääkärin uusimaan Opamoxin reseptin. Vaikka ei hän sitä kovin mielellään tehnytkään. Sinun on muistettava, että tässä on melko suuri riippuvuusriski. Alkaa olla myöhäistä tässä vaiheessa.

Vanhemmat painostavat minua yhä sydäntutkimuksiin. Viikonlopulla olin tuupertua myöhään illalla suojatielle hölkkäämisen jälkeen. Jaloista katosi tunto, silmissä pyörivät autojen valot ja ihmisten ääriviivat, oli vaikeaa pysyä pystyssä. En tiedä, mitä tämä on.

Näytän seonneelta ja silmäpussit yltävät pian maahan.
Fuck you and your eyebrows.

Who sank all night in submarine light

Rauhoittavat ovat taas loppumassa, enkä usko että he uusivat reseptiä enää kovin kauaa. Olen käyttänyt lääkkeitä enemmän, kuin mitä olen kertonut omahoitajalle vastaanotoilla. En tule toimeen ilman Opamoxia, olen kyllä yrittänyt, mutta se on päättynyt aina huonosti. Ja nyt kun äiti häipyi pääkaupunkiseudulle, meidän YYA-sopimuksemme toimii vain osittain.

Ahmin jälleen lähes joka toinen päivä, joskus vielä useammin. Pureskelen ruokaa, syljen ruokaa, syön särkylääkkeitä sylkirauhasten kipuun. Nielen Gavisconia jo kuudetta kuukautta ja teeskentelen, että ruokatorveni on aivan kunnossa.

Sydämessäni on luultavasti jotain vikaa, ja omahoitaja kehotti varaamaan ajan tutkimuksiin. Verenpaine on ollut jo pitkään huolestuttavan korkea, samoin syke. Minulla on myös päivittäin rytmihäiriöitä sekä levossa että rasituksessa. Muljahduksia, nopeita ylimääräisiä lyöntejä, taukoja, puristusta ja polttavaa kipua. Jatkuvaa huimausta ja voimattomuutta.

Pelkään olla täällä yksin. Pelkään, että olen aiheuttanut tämän jotenkin itse. En tiedä onko se mahdollista, en ole koskaan ollut sairaalloisen alipainoinen, mutta eriasteinen ruoalla pelleily on jatkunut jo yhdeksän vuotta. Paino on taas hieman pienempi, ei silti läheskään niin pieni, että se voisi saada aikaan jotakin tällaista.

Vanhempi koiristamme joudutaan lopettamaan lähipäivinä. Sairaus eteni huonompaan suuntaan hoidosta huolimatta, eikä Liinu pysty enää lainkaan liikkumaan. Äiti lähti kotiin ja pyysi, että olisin tullut sinne myös. Mutta en minä voi. Vihaan itseäni enemmän kuin koskaan, mutta minusta ei ole siihen. Olemaan vieressä. Anna anteeksi.

Ja kaikki, mitä kaltaisenani epäihmisenpaskana osaan tehdä, on käyttää alkoholia ja lääkkeitä sekaisin tai ahmia ahmia ahmia, kunnes vuorokausi vaihtuu vähitellen seuraavaan.