Why are you still dressed in your mourning suit

Eilen illalla äidiltä tuli viesti: Neksu nukkui pois 19:23. Rakas Viikka, mä en tiedä, mitä sanoa. Enkä minäkään tiedä. Neksu oli minulle korvaamaton ystävä ja itse asiassa ainut ystävä monta vuotta. Ja rakkauteni eläimiin on ylittänyt aina kymmenkertaisesti sen, mitä olen pystynyt ihmisiä kohtaan ikinä tuntemaan. Viime viikolla Neksulle kehittyi yllättäen kohtutulehdus, jota ei voinut hoitaa leikkauksella korkean iän tähden. Ja antibiootit eivät riittäneet avuksi.

Tänään kävin YTHS:n erikoislääkärin luona pitkittyneiden kurkkuoireiden ja säryn vuoksi. Hän kokeili kaulaani ja näytti huolestuneelta. Päänkiertäjälihaksen tuntumasta löytyi todella suuri imusolmuke, toinen niskasta. Molempien tutkiminen aloitetaan välittömästi: ensin labrakokeet ja niiden jälkeen todennäköisesti koepalat. Ja koska mitään tulehdusta ei ilmeisesti ole, imusolmukesyövän mahdollisuus on melko vahva.

Kyllä minä olen osannut tätä odottaa, sillä Sjögrenin syndrooma nostaa lymfooman riskin 40-kertaiseksi. Ja kaksi vuotta sitten kaulassani havaittiin suurentunut imusolmuke, jota olisi pitänyt nähtävästi seurata. Aiemmista tiedoista huolimatta olin kuitenkin vähällä romahtaa vastaanotolla täysin. Kun en enää vain jaksaisi. En tätä, en yhtään mitään.

Huomenna syntymäpäivä ja ensimmäiset verikokeet. Hyvää syntymäpäivää Viikka.

The catatonic, the sacrilege, your primadonnas are a privilege

Liikaa baareja ja tupakansavua, liikaa tekemättömiä kurssitöitä ja kahden henkilön sijasta äkkiä kolme.

Tiistai-iltana kerron yhdelle heistä välittäväni ja ihastuneeni enemmän, kuin mitä osasin odottaa. Sovimme, että katsomme mitä tästä kenties voisi tulla, seurustelua ilman stressiä ja paineita, sillä molemmilla sitoutumiskammo, paniikkihäiriö, pakko-oireita ja läheisyyden pelko. Hänellä entinen huumeriippuvuus, minulla rauhoittavien väärinkäyttöä.

Keskiviikkoiltana kolmas tyttö pyytää päästä luokseni viettämään iltaa ja puhumaan. Mikä muuttuu varsin nopeasti kasvavaksi humalaksi ja lopulta seksiksi. Aamulla valtava krapula, välistä jäänyt saksan luento, vaivautuneisuus ja se katumus, kun katson lattialla lojuvia tölkkejä, satunnaisia ruoanmuruja ja alusvaatteita. Ei näin olisi pitänyt tapahtua, ei olisi saanut tapahtua.

En tiedä, pystynkö enää pitämään tätä blogia. Pelkään, että väärät henkilöt löytävät tämän (mikä on oikeastaan naurettavan helppoa), sillä liian monet tuntevat minut nykyisin Viikkana. Ja kaikki nämä tekstit saavat minut voimaan pahoin.

And in between it's never as it seems

Tapailen samaan aikaan kahta eri tyyppiä ja tunnen itseni täydeksi kusipääksi. Kun toinen laittaa viestiä: "On sanomattakin selvää, että olet mulle todella tärkeä" ja minä en osaa vastata juuri mitään, en mitään järjellistä tai jotain, mitä tarkoittaisin oikeasti. Kun en pysty luottamaan kehenkään ja toisaalta en voi luottaa edes itseeni. En ole koskaan voinut. Minkään suhteen.

Ahmimishäiriöni on jälleen pahentunut, enkä ole uskaltanut käydä vaa'alla enää aikoihin. Tästä lähtien en voi ostaa jääkaappiini enää mitään muuta kuin kaikkein askeettisimmat tarvikkeet aamu- ja iltapalaan. Eikä minulla olisi edes rahaakaan muuhun, sillä olen tuhlannut aivan liikaa lävistyksiin ja vaatteisiin. Sen vuoksi jätin menemättä myös silmänpohjien jälkitarkastukseen.

Opintopisteiden määrässä laahaan kaikkia muita valovuosia jäljessä. Esseet Tennessee Williamsista, Walt Whitmanista ja T. S. Eliotista ovat roikkuneet tekemättöminä Google Drivessa jo joulusta asti. Queer-tutkimuksen tenttiä varten olen lukenut vasta yhden teoksen ja tällä vauhdilla suoritan kurssin kenties maailmanloppuun mennessä. Olen jakanut kurssit päin helvettiä ja seuraava vuosi näyttää kaikin puolin painajaiselta.

Hyvä Viikka.

Shoot it up, straight to the heart please

Kävin perjantaina silmänpohjatarkastuksessa Terveystalossa. Odotusaulassa luin Hankalaa sukupuolta ja toivoin että ei enää, ei nyt kun mumminkin kuolemasta on vain muutama viikko. Toivoin vielä istuutuessani mustaan nojatuoliin ja asettaessani pääni telineeseen, katsoessani häikäisevän kirkasta valoa. Mutta ei se mene niin.

Oikeassa silmässä verkkokalvon repeämä ja lukuisia pieniä läpikuultavia pyöröreikiä, lattice-muutos levinnyt molempiin silmiin kauttaaltaan. Joulun jälkeen laserhoito keskussairaalassa. Lääkäri myönsi, että hyödyn sijaan laserin on todettu aiheuttavan miltei enemmän haittaa ja tuhoavan samalla tarkan näön aluetta. Mutta minun tilanteessani ei voida tehdä muutakaan, sillä ilman hoitoa verkkokalvo irtoaisi heti. Tulen menettämään yhä kiihtyvällä vauhdilla näkökenttäni laitaosat, kunnes näkökenttä kaventuu putkimaiseksi jäänteeksi. Ja katoaa lopulta kokonaan.

Opiskelu on nopeuttanut merkittävästi prosessin etenemistä, enkä lainkaan tiedä, mitä minun pitäisi jatkossa tehdä. Silmäni eivät kestä sitä loputonta lukemista, jota kirjallisuuden opinnot edellyttävät. Rivien seuraaminen aiheuttaa jo selvää fyysistä kipua. En pysy samassa tahdissa kuin muut, en pysy enää missään tahdissa.

Kun kävelen kadulla, toivon jonkun vastaantulijan tappavan minut, yllättäen ja vailla syytä. Toivon, että minulla olisi rohkeutta astua parvekkeen kaiteen yli. Juosta viime hetkellä rekan eteen. Mitä tahansa. Ihan mitä tahansa.