What doesn't kill you, makes you wish you were dead

Mummi kuoli keskiviikkoiltana. Syöpä levisi kahdessa kuukaudessa valtavalla nopeudella, eikä tämä vieläkään tunnu todelliselta. Ei mikään tunnu. Hautajaiset ovat jouluna ja minua ahdistaa mennä paikalle, ahdistaa näyttää kaikki ne tunteet, joita yritän aina padota ja tukahduttaa mahdollisimman pitkään. Lääkkeillä ja alkoholilla ja ahmimisella ja ihoni tuhoamisella. Kun tekisi mieli vain huutaa ja huutaa ja huutaa.

Väsyttää liikaa, en jaksa enää keskittyä luennoilla tai lukea tai kirjoittaa tai keskustella tai yhtään mitään. Opintopisteitä ei ole kertynyt koko syksyn ajalta vielä ainuttakaan ja odotankin vain, milloin Kela ottaa minuun yhteyttä. Myös psykiatri oli huolissaan siitä, etten ole osoittanut edistymistä juuri minkään suhteen. Tämä oli kai sitten tässä.

And re-establish laughter in the dolls house once again

Tämä blogi alkaa muistuttaa kuollutta ja samoin minä, kaikkien niiden kuukausien aikana kun olisin halunnut kirjoittaa ja samalla tuhota joka ainoan tekstin

kun olen maannut lattialla ja yrittänyt olla kuuntelematta niitä pakkoajatuksia, jotka ovat aina siellä, jotka eivät tukahdu lääkkeillä, alkoholilla tai niiden yhdistelmällä

tapa itsesi tapa itsesi tapa itsesi

hyppää hyppää hae veitsi tai hyppää

ja se olisi niin helppoa, parveke ja kahdeksas kerros, asfaltti

Kun olen huutanut isälleni puhelimessa, etten enää jaksa, enää en, että olen sairaampi ja yksinäisempi kuin koskaan ennen, en pysty puhumaan ihmisille, en käymään missään ottamatta lääkkeitä yli sallitun rajan, en osallistumaan kontaktiopetukseen, en keskittymään tenttikirjoihin saati muistamaan mitään, en aloittamaan esseiden kirjoittamista, en keräämään opintopisteitä samaa tahtia kuin muut, en ajattelemaan

Vihaan itseäni ikuisesti ja vielä senkin jälkeen, jos joudun nyt luovuttamaan ja tunnustamaan olevani oman setäni kopio, se jota joskus ennen häpesin, sekakäyttöä ja hoipertelua ja lattialle levinneitä pillereitä

Olen niin kiinni rauhoittavissa, etten selviä päivääkään niitä ilman, en edes ollessani yksin, en halunnut tätä, mitään tästä, olla mieleltäni täydellisen sairas ja vailla sitä, mitä kutsutaan elämäksi, myöntämään, että jos YTHS:n psykiatri päättää lopettaa rauhoittavien kirjoittamisen, minä tapan itseni

Mummi sai elokuun lopussa akuutin skitsofreniakohtauksen ja hänet vietiin ambulanssilla keskussairaalaan, jossa samalla todettiin sattumalta myös pitkälle levinnyt suusyöpä

ja kaikki on edennyt niin nopeasti, mummi ei pysty puhumaan, ei syömään ilman letkuja, ei mitään, ja kipujen lievitys on ainoa mitä voidaan enää tehdä

Enkä minä ole nähnyt mummia yli vuoteen, kaiken sen vuoksi mitä minä olen, sukulaisten mielestä on parempi niin, mummi ei hyväksyisi ja pahentaisin hänen oloaan vielä enemmän, enkä minä juuri ihmettele, sen jälkeen kun ajoin pääni kaljuksi on moni muukin ottanut minuun etäisyyttä

Olen pahoillani, niin helvetin pahoillani kaikesta.

But you're all alone, in these time passages

En ole siellä, en ole täällä, kaupassa en voi kohdistaa katsetta kehenkään, se olisi liian vaarallista, voisin hajota atomeiksi. Tai joksikin. En halua elää tämän olotilan kanssa ikuisesti, en tiedä mitä pitäisi tehdä, kenelle olisi puhuttava. Psykopolilla ne ovat keskittyneet syömishäiriöihin, eikä tämä ole sitä, ne eivät ymmärrä.

Isä soitti ja kerroin että depersonalisaatio vain pahenee. Carlingsissa luulin törmääväni vahingossa päin toista asiakasta, olin pyytämässä jo anteeksi. Mutta se olin minä. Peilissä. En tunnista itseäni.

Isä sanoi, että hänen isänsä joutui kamppailemaan koko elämänsä kahden eri todellisuuden välillä. Ja että he saivat tietää siitä vasta paljon myöhemmin. Tähän ei ole parannuskeinoa. En edes tiedä, mitä lääkkeitä minun tulisi syödä. Isän mielestä meidän olisi etsittävä oikeanlaista apua. Minä en enää jaksa.

Olen vain maalannut ja maalannut. Katsonut Breaking Badia. Vahtinut mummin asuntoa hänen ollessaan poissa, sillä siellä käy kuulemma epämääräisiä henkilöitä, jotka pudottelevat kultahippuja matoille ja siirtävät tavaroita. Se tapahtuu vain mummin skitsofrenisessa päässä. Löysin hänen työpöydältään jälleen kirjoituksia robottitäsmäaseista, joilla lääkärit asentavat sairauksia ihmisten aivoihin. Reunahuomautuksia lehtien palstoissa.

Me olemme hulluja kaikki.

Katatoninen skitsofrenia

Tulehdus meni ohi itsestään, hyvä niin, sillä muutoin iho olisi ehkä pitänyt avata. Pian minulla on suurentuneita imusolmukkeita kaikkialla, nyt jo sylkirauhasissa ja kainalossa.

Sain eilen hyväksymiskirjeen Lahden kansanopistosta. Olisin kuollut häpeästä, jos sitäkään ei olisi tullut, tunne siitä että on läpikotaisin lahjaton, auttamattomasti ja todistetusti.

Mummi toivottaa onnea, mutta ei se sitä tarkoita, Viikka ei ole pitkälle lukenut, yliopiston käynyt ja kansainvälisyyttä nähnyt tai mitään muutakaan niistä kamalista sanoista. Koska Viikan pitäisi olla taideteollisessa korkeakoulussa tai humanistisessa tiedekunnassa, mieluiten kuitenkin lääketieteellisessä. Sillä yliopisto on ainoa oikea, se on ainoa millä on väliä, se on käytävä vaikka vain periaatteesta, minä vihaan sitä.


Minun pitäisi kai hankkia tukia varten jokin todistus siitä, etten voi asua muiden kanssa, en edes tiedä voiko sellaista saada. Ja mitä he haluavat kuulla. Että olen vailla sosiaalisia taitoja oleva idiootti, täysin arvaamaton psykopaatti. Ehkä se on osittain tottakin, en päästä enää ketään liian lähelle, lihakseni jännittyvät ja pidätän henkeäni, haluaisin paeta. Fysioterapeutin lausunnosta: ei osaa rentoutua, ei pidä kosketuksesta, ei anna koskea itseään päähän.

Painoni on noussut jälleen normaalipainon alarajalle, toisinaan se ei haittaa mutta toisinaan kyllä, olen päättänyt etten aloita sitä kaikkea uudestaan ja pelkään aloittavani kuitenkin. Seuraan liian monia blogeja, jotka pyörivät vain laihduttamisen ympärillä, niiden pitäjät ovat minua laihempia, paljon laihempia. Ei sen pitäisi tuntua tältä, mutta tuntuu silti.

Kategorisoikaa

Ei niitä kutsuja tule, en minä sitä odottanutkaan, mutta kun. Ideoita ei enää ole, täti ja hänen miehensä tulivat viikonlopuksi mökilleen, en pysty tapaamaan heitä, en vain pysty. Kuulin olohuoneeseen asti, kun täti huusi vanhemmilleni pihassa etteivät he ole tukeneet minua lainkaan, että Viikka ei saa koskaan omaa elämää ja että Viikka jää tänne loppuiäksi.

Viikka ei ole ihminen. Viikka ei ole kukaan. Silloin päätin, että jos muuta vaihtoehtoa ei ole, niin minä teen sen, kaikki on suunniteltu jo valmiiksi, ihan kaikki. En halunnut joutua tällaiseen loukkuun.

Lenkillä otettu kuva,

laatu surkea. Käsivarteni näyttää 

kamalalta, erityisesti ranne.

Olen kai laihtunut vaikka luulin lihonneeni.

Eikä tämä edes liity tekstiin mitenkään.

Mun silmät oli ennen kai ruskeat

Eilen yöllä isäni hevonen sai ensimmäistä kertaa ähkyn, se oli kai onnistunut syömään liian paljon heinää. Valmistauduimme jo siihen, ettei se enää näkisi aamua, kello oli kaksitoista yöllä, viikonloppu ja päivystys toisessa kunnassa. Toisin sanottuna monia satoja euroja. Isä kutsui kuitenkin eläinlääkärin, joka letkutti hevosen suolistoon parafiiniöljyä ja vettä. Se selviää onneksi.

Lasku tulee perässä, eikä meillä ole mitään millä maksaa, siihen menevät kaikki Kelasta tulevat rahat jotka oli tarkoitettu ruokaan. Olemme velkaa lähes jokaiselle, ja sossun luukulta emme kuulemma saa mitään.

En saanut kutsua Metropolian valintakokeisiin, Turun AMK:sta ne lähetetään huomenna ja tiedän että en kuulu niiden kahdeksankymmenen joukkoon. Ja kohta sukulaiset alkavat kysellä, tämä on niin helvetin nöyryyttävää, en päässyt edes ensimmäiseen vaiheeseen.

Täti pakottaa minut kortistoon, jotta isä saisi siten lisää rahaa, joutuisin käymään kaikilla kursseilla ja muuttumaan niin epäihmiseksi kuin mahdollista. Vain kaikki kylän spurgut ovat siellä. Ja äiti sanoo, että kun olet noin heikoksi syntynyt. Äiti häpeää minua, näen sen hänen kasvoistaan. Mä olen niin täynnä teitä jokaista, kun lähden täältä ei mulle tule ikävä ketään.

Kahvi ei enää maistu miltään, en jaksa katsoa edes piirrettyjä, en pysty tapaamaan ihmisiä, en ketään muuta kuin Kilpikonnaa ja sekin lähtee kolmen viikon päästä Australiaan. Jaloissa on outo tunne, ne painavat liikaa ja tutkimusmatkailu on vain pelkkää särkyä lihaksissa. Vatsassa jotakin raskasta ja tummaa, en saisi sitä ulos vaikka oksentaisin oksentaisin oksentaisin.

Haluan lopettaa terapian, minulle se ei ole ollut sitä koskaan. En jaksa enää kuunnella kenenkään älykkäitä neuvoja, en jaksa enää kuunnella, en nähdä. Mutta sille vuorelle minä aion vielä kiivetä, sieltä voi katsoa koko kylää ja ihmisiä jotka ovat hyvin pieniä, pienempiä kuin uskovat olevansa. Pian katoavat hiirenkorvat minä haluan nähdä.

En tiedä, pystynkö enää pitämään tätä blogia.

Ad infinitum

Pituuteni on jossain vaiheessa lisääntynyt peräti yhdellä sentillä, BMI:ni on sittenkin aavistuksen pienempi, kuinka huimaa. Alipainon puolella on edelleen turvallisempaa, vaikka en haluaisi sitä myöntää.

"Sä olet sairastunut taas henkisesti."
-Miten niin taas?

Isä luulee, että syömishäiriö katoaa välillä kokonaan ja palaa sitten uudestaan. Ei se niin mene, ne ajatukset ovat päässä kaiken aikaa, joskus huomaamattomampina ja joskus taas ei muita olekaan.

Asuminen täällä on nykyään mahdotonta, isän lääkenarkkari-veli pyöräilee tänne silloin kun itse haluaa, edellisestä kerrasta on vasta kaksi päivää. Tänään tulimme koirien kanssa lenkiltä ja se vanha miestenpyörä oli siinä portin vieressä, vilkaisin äitiin ja hän muodosti huulillaan sanat voi helvetti. Veli oli avannut oven itse ja vain kävellyt sisään. Minä en kestä, pakko päästä pois.

Muuten te siellä, 
toivottavasti olette huomanneet 
tuon sivupalkissa olevan kyselyn.

Kuolleiden hautaus

Eliot oli väärässä sanoessaan, että huhtikuu on kuukausista julmin. Ei se ole. Marraskuu on. Koska pian se tapahtuu, luultavasti jo ennen vuoden vaihdetta, ehkä aikaisemminkin. Minusta tulee hullu, aivan kuten mummista joka huutaa asunnossaan toisinaan kuin villieläin, koko kerrostalo kuulee.  

Erosin kirkosta, aavistan vaaran. En sairasta persoonanmuutosta tai mitään, olen sama mummi kuin ennenkin. Äiti tallentaa viestin muun todistusaineiston joukkoon, minkä jälkeen me nauramme vedet silmissä ja heitämme arvauksia siitä, kuka seuraavaksi sekoaa. Ninety nine down, three to go.

Minä haluan lopettaa terapian, lopettaa niiden monistenippujen täyttämisen, niiden joissa kysytään vähintään kymmenellä eri tavalla olenko tyytyväinen takapuoleeni vai onko se kenties liian suuri. Mitä luulette?

Ja äiti kysyy, että onko tuo nyt olevinaan sitä auttamista, jos potilas haluaa jokaisen käynnin jälkeen saada päänsä sekaisin. Ja minähän olen luvannut ryhdistäytyä. Sillä vielä hieman yli viisi vuotta sitten vannoin olevani absolutisti, aseksuaali ja muutamia muita yleviä a-alkuisia määritelmiä, jotka tekivät minusta jos eivät pyhimystä niin ainakin henkilön, joka pelastuu hyvissä ajoin ennen muita. Ja nyt minä nauran.

Linja-autoasemalla katselen kikattavaa kanalaumaa, suttuisia meikkejä ja paitoja, jotka ovat pelkkää kaula-aukkoa. Niiden aivoissa ei ole muuta kuin tyhjyyttä, ei mitään muuta. Juon lattea, jota ei olisi pitänyt tilata, miksi ihmeessä ne lisäävät aina sokeria?, ja jonka heitän lopulta ylitsepursuavaan roskakoriin. Bussi on puoli tuntia myöhässä ja minun sormistani kadonnut tunto, ilmeisesti myös jaloista. Koska marraskuu on aina kylmä.

Kerroin isälle lukeneeni, ettei depersonalisaatiohäiriö ehkä olekaan neurologinen sairaus, vaan enemmänkin lahja. Mahdollisesti yhteydessä astraaliprojektioihin. Että mitä jos vain päästäisi irti. Ja äiti sanoi: te olette molemmat hulluja, minä haluan Kanadaan.