Celebrate, I'm alive again

Mulla on ikävä niitä aikoja, kun juostiin myöhäisiltoina pitkin asfalttia, huudettiin kurkkumme kipeiksi ja yläkerran vanha nainen heitti meitä kostoksi tikkareilla. Ja äiti sanoi, että älkää syökö niitä, ne voi olla myrkytettyjä. Mutta me syötiin silti, sun kielestä tuli sininen ja mun oli kai hohtavan pinkki.

En mä edes tiedä, miksi se tuli nyt mieleen, olen juonut liikaa Irish Creamia ja tuhonnut neljänsadan gramman karkkipussin. Mulla on kohta diabetes ja vaikka mitä, sen siitä saa jos ulko-ovelta on vain muutama metri Makuuniin.

Ensi perjantaina psykopoli, mä olen siirtänyt sitä aikaa jo miljoona kertaa, en halua että ne kysyy taas oletko ahminut? Enkä mä myöskään halua, että ne pakottaa mut vaa'alle, olen lihonut ja sen näkee ilman niitä numeroitakin. Vaikka äiti väittää, ettei sitä huomaa, se ei vain uskalla sanoa totuutta.

Musta on tullut jossain vaiheessa huolestuttavan välinpitämätön ja silti välitän ihan vääristä asioista. Nyt on yksinäistä ja ikävä ja huono omatunto sokeriyliannostuksen takia, en jaksa kirjoittaa kirjakieltä ja mitä vielä.