Viikka on pelkkä möykky

Kadulla tulee vastaan tyttöjä, joiden jalkoja ei tahdo ensin edes erottaa, yhdellä oli yhtä kapeat jalat kuin minulla kädet. Se seisoi liikennevaloissa ja minä sen takana hieman kauempana. Koskaan en ole tuntenut itseäni yhtä lihavaksi. Tytön vyötärö oli niin ohut, että olisin saanut kämmeneni helposti sen ympärille. Lihavalihavalihava.

Eikä se ollut vain se yksi tyttö, niitä samanlaisia on aivan liian monta. Jos joskus aamulla onnistun jotenkin hyväksymään edes puolet itsestäni, niin kävellessäni kouluun ehdin vihata itseäni jo kymmenet kerrat. Se tunne on ollut olemassa viidennestä luokasta asti, kun minulle kasvoivat rinnat ja lantio. Ei sen pitänyt mennä niin, en minä olisi halunnut. Eivät ne kuulu minulle. (Rinnat ovat tosin laihduttaessa pienentyneet ainakin puolella, mikä on vain hyvä asia.)

Isä valitti, että nykyään liian monella naisella on lyhyet ja paksut sääret, jenkkakahvat tai turhan leveä rintakehä. Minulta paloi sulake täysin. En kestä enää kuunnella mitään vastaavaa, etenkin kun hänellä itsellään ei ole juurikaan varaa arvosteluun.

Asiasta poiketen, rakastuin Frankenweenie-animaatioon.

Minulla on hyvin suuri kylkiluukehikko, jota olen aina hävennyt. Muutenkin olen perinnyt luustoni enemmän isän puolelta, enkä voisi näyttää koskaan samalta kuin se tyttö liikennevaloissa vaikka laihduttaisin kuinka. Joskus vuosia sitten joku mies huusi perääni Kerrankin näkee naisia joilla on leveä selkä! Ahahah, voi kiitos.

Ruokien valitseminen on nykyään taas vaikeampaa ja saatan pyöriä kaupassa pitkään tyhjän korin kanssa. Minun on pakko laihduttaa ainakin ne viisi kiloa, jotka olen onnistunut lihomaan omaan asuntoon muuttamisen jälkeen. Jo kahdeksan vuotta samaa kitinää. Lihoin, laihduin, lihoin. Ihmettelen, miten jotkut teistä jaksavat vielä lukea tätä.