Lääkitystä täytyi jälleen muuttaa, Esipral pois ja Sertralin takaisin. Vaikka ei se auta, ei se tehnyt niin viimeksikään, oli vain päiviä ja kuukausia ja vuosia, joiden aikana minä leijuin tyhjyydessä, makasin lattialla, kuuntelin Pattia, katsoin kattoa ja siihen kuolleita hyönteisiä, itseäni
ja katto oli lattia ja toisinpäin ja minä matto ja missään tässä ei ole enää järkeä
Haluaisin luopua kaikista lääkkeistä, antaa vain olla
olla minä, vaikkakin auttamattomasti depressiivinen ja maaninen ja harhainen ja vääränlainen ja aivan väärässä paikassa
sillä tämä tuntuu juuri siltä, mitä Max sanoi
It would be like trying to change the colour of my eyes
Lähden huomenna kotiin, enkä tiedä mitä siitä pitäisi ajatella
koska joulut eivät ole enää samanlaisia, kaikki ovat paikalla mutta silti jossakin muualla
ja on vain minä ja Lumiukko ja Saiturin joulu ja Samusirkan joulutervehdys ja ne muutamat muut
Kuuntelen Sir Edward Elgarin Jerusalemia vaikka en ole koskaan välittänyt virsistä, vaikka en ole koskaan uskonut tarpeeksi mihinkään ja nykyään vielä vähemmän
paitsi kellumiseen ajassa ja lattialla
ja kuolleisiin hyönteisiin katossa
Moi.
VastaaPoistaOlen seurannut useamman vuoden blogiasi, mutta en ole tullut kommentoineeksi mitään.
Vilkuilin jokin aika sitten artikkelia erilaisista keinotekoisista silmistä ja hoidoista, ja tulit mieleen. Homma vaikuttaa ilmeisesti aika lupaavalta - vaikka siihen vielä onkin matkaa. Ei siis ilmeisesti olisi kovin kaukaa haettua ajatella, että vaikka se ikävin mahdollisuus joskus toteutuisikin, mitään ei koskaan olisi tehtävissä. (Ei sillä että niinkään olisi mahdotonta elää - onhan jo tietokoneissakin toimivia apuvälineitä siinä missä muualla maailmassa.)
Jos nyt yleensäkään kenelläkään on syytä hävetä näitä ongelmia, sulla ei todellakaan ole vasten tätä päähänpotkimista, jota olet osaksesi saanut. Olet siinä vielä, sussa on jäljellä herkkyys ja luovuus. Et ole velkaa selityksiä tai anteeksipyyntöjä.
Mulla on muuten ihon kanssa samanlaista ongelmaa. Syy on pohjimmiltaan ei-psyykkisperäinen atooppinen iho, mutta lopputulos aika lailla kai saman kaltainen. Jalat täynnä punoittavia haavoja. Kai siihen on vain tullut totuttua.
Uutta vuotta ja sellaista, kaikkea hyvää.
Halusin vain kertoa, että rakastan blogiasi. Se on hyvin surullinen ja epätoiveikas, mutta samaan aikaan hirvittävän herkkä ja kaunis. Kirjoittamaasi on ilo lukea ja pidän tavastasi ilmaista itseäsi. Välillä tuntuu, että kirjoitat asioista niin kuin minä kirjoittaisin - jos osaisin - ja tältä osin sinua tuntematta, en voi kuin ihailla sinua siltä osin.
VastaaPoistaH: Ensinnäkin anteeksi, että vastaan viesteihin aina jotakuinkin valovuosien viiveellä.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi. Eniten pelkään ehkä sitä, että menetän näköni ennen kuin ehdin kirjoittaa niitä kahta kirjaa jotka haluaisin yrittää joskus julkaista. Niiden valmistuminen on minulle tällä hetkellä kaikki.
Harmittaa, että silmän takaosien sairauksien osalta hoitomenetelmät kehittyvät niin hitaasti.
Kaikkea hyvää sinullekin.
Anonyymi: Voi, suuri kiitos sanoistasi ♥ Etenkin juuri nyt, kun olen ajatellut luopua koko blogistani.