But you're all alone, in these time passages

En ole siellä, en ole täällä, kaupassa en voi kohdistaa katsetta kehenkään, se olisi liian vaarallista, voisin hajota atomeiksi. Tai joksikin. En halua elää tämän olotilan kanssa ikuisesti, en tiedä mitä pitäisi tehdä, kenelle olisi puhuttava. Psykopolilla ne ovat keskittyneet syömishäiriöihin, eikä tämä ole sitä, ne eivät ymmärrä.

Isä soitti ja kerroin että depersonalisaatio vain pahenee. Carlingsissa luulin törmääväni vahingossa päin toista asiakasta, olin pyytämässä jo anteeksi. Mutta se olin minä. Peilissä. En tunnista itseäni.

Isä sanoi, että hänen isänsä joutui kamppailemaan koko elämänsä kahden eri todellisuuden välillä. Ja että he saivat tietää siitä vasta paljon myöhemmin. Tähän ei ole parannuskeinoa. En edes tiedä, mitä lääkkeitä minun tulisi syödä. Isän mielestä meidän olisi etsittävä oikeanlaista apua. Minä en enää jaksa.

Olen vain maalannut ja maalannut. Katsonut Breaking Badia. Vahtinut mummin asuntoa hänen ollessaan poissa, sillä siellä käy kuulemma epämääräisiä henkilöitä, jotka pudottelevat kultahippuja matoille ja siirtävät tavaroita. Se tapahtuu vain mummin skitsofrenisessa päässä. Löysin hänen työpöydältään jälleen kirjoituksia robottitäsmäaseista, joilla lääkärit asentavat sairauksia ihmisten aivoihin. Reunahuomautuksia lehtien palstoissa.

Me olemme hulluja kaikki.

Legend says we're swept away

Koko kaula on kipeänä ja iho tuntuu kiristyneen, todennäköisesti Sjögrenin syndrooman aiheuttama imusolmuketulehdus. Taas. Vasemmalta puolelta ne löysivät silloin sen suurentuman, aivan korvan alapuolelta.

Makasin selälläni hämärässä huoneessa ja seurasin toisella silmällä monitoria, niitä välkkyviä punaisia alueita, joita ei olisi pitänyt olla. Radiologi kirjoitti jotakin ylös, ja minä käänsin hieman päätäni, katso minuun, katso minuun. Että olisin hetken jotakin muuta kuin vain imusolmukkeita ja toimimattomia sylkirauhasia ja 44-kertainen riski sairastua Hodgkinin lymfoomaan. Mutta ne eivät koskaan katso minuun.

Maanantaina aika Terveystalon silmänpohjatutkimukseen, kaksikymmentäviisi minuuttia jotka vievät yli sata euroa, jotka vievät viimeiset ruokarahani. Koska en päässyt keskussairaalaan, en vaikka välähdykset ovat paljon suurempia kuin ennen. Me emme ota kantaa taloudellisiin ongelmiin. Mene yksityiselle. Kiitos ja hei.

Paino on pudonnut takaisin samoihin lukemiin kuin kaksi vuotta sitten. Kun sain lähetteen psykiatriselle poliklinikalle. Ruokahalu on osittain kadonnut, ei ole nälkä tai sitten minä vain unohdan syödä. Koska tällä hetkellä millään muulla kuin kirjoittamisella ei ole väliä, sillä sarjakuvaromaanilla ja kuvitetulla novellilla, jotka ovat vasta suunnitteluvaiheessa. Mutta jotka aion saada vielä joskus valmiiksi. Ja sen jälkeen millään ei ole enää mitään väliä.

Depersonalisaatio pahenee yhä. Kun kävelen iltaisin hämärässä, ei ole enää yhtenäistä Viikkaa, on vain käsiä ja jalkoja, jotka liikkuvat eri aikaan. Välillä ne kutistuvat, välillä kasvavat ja kasvavat ja minä voisin kurottautua ylös katuvaloihin, heilauttaa itseni jalankulkijoiden yli. Jos en purisi kieltäni tai upottaisi rikkinäisiä kynsiäni kämmeniin, minä irtautuisin. En olisi kehoni sisällä, en sen ulkopuolella. Näkisin kaiken kuin suuren lämpökameran läpi. Ja niin ei saa käydä, ei silloin kun ympärillä on muita.

Se alkoi jo lapsena, pääni tuntui liian suurelta tai aivan liian pieneltä, raajat pitkiltä tai lyhyiltä. Esineet muuttivat itsestään kokoaan, minä katsoin ja katsoin, en tiennyt mitä uskoa. Kuulin keskusteluja joita ei koskaan käyty. Yhtenä yönä huusin äitiä ja hän juoksi hätääntyneenä huoneeseen, itkin ja toistin vain samoja sanoja: haluan että tämä loppuu. Mutta ei se loppunut.

Kauppakeskuksessa väistelen ihmisiä ja pidän katseeni lattiassa. Kenkiä, kenkiä, kenkiä. Aina joskus niin vain käy, kaikesta huolimatta. Minun on juostava yleiseen vessaan, avattava laukku, etsittävä metallirasia ja nielaistava jälleen uusi valkoinen tabletti.

En tiedä, mitä on tapahtumassa.
En tiedä, miten selviän jos Opamox-reseptiä ei enää tässä kuussa uusita.


ps. Haluaisin vielä tietää, että häiritseekö teitä (tekstin lukemisen kannalta) tämä värillinen tausta? Palautin blogin ulkoasun samanlaiseksi kuin se oli alkuaikoina, sillä pidän siitä jollain tavalla enemmän.

Miltä elävä maailma näytti

Lääkitystä täytyi jälleen muuttaa, Esipral pois ja Sertralin takaisin. Vaikka ei se auta, ei se tehnyt niin viimeksikään, oli vain päiviä ja kuukausia ja vuosia, joiden aikana minä leijuin tyhjyydessä, makasin lattialla, kuuntelin Pattia, katsoin kattoa ja siihen kuolleita hyönteisiä, itseäni

ja katto oli lattia ja toisinpäin ja minä matto ja missään tässä ei ole enää järkeä

Haluaisin luopua kaikista lääkkeistä, antaa vain olla
olla minä, vaikkakin auttamattomasti depressiivinen ja maaninen ja harhainen ja vääränlainen ja aivan väärässä paikassa

sillä tämä tuntuu juuri siltä, mitä Max sanoi
It would be like trying to change the colour of my eyes

Lähden huomenna kotiin, enkä tiedä mitä siitä pitäisi ajatella
koska joulut eivät ole enää samanlaisia, kaikki ovat paikalla mutta silti jossakin muualla

ja on vain minä ja Lumiukko ja Saiturin joulu ja Samusirkan joulutervehdys ja ne muutamat muut

Kuuntelen Sir Edward Elgarin Jerusalemia vaikka en ole koskaan välittänyt virsistä, vaikka en ole koskaan uskonut tarpeeksi mihinkään ja nykyään vielä vähemmän

paitsi kellumiseen ajassa ja lattialla
ja kuolleisiin hyönteisiin katossa

Lord knows, it would be the first time

Alan erkaantua ruumiistani yhä enemmän ja lopullisemmin. Kaduilla minä leijun, ei ole jalkoja ei asfalttia, upotan kynteni syvälle kämmeniin ja yritän pitää katseeni edelläkulkevan kengissä, yritän pysyä siinä ja vain siinä. Huimaa.

Mutta sitten oli se aamupäivä kauppakeskuksessa. Käännyin kulman taakse, väistin kahta vastaantulevaa ihmistä ja äkkiä se vain tapahtui, koko vartalon läpi kulkeva sähköisku, raajojen totaalinen puutuminen, syke kaksisataa. Kaikki äänet loittonivat jonnekin hyvin kauas, minä vieläkin kauemmas. Ehdin lopulta istumaan ennen kuin pyörryin.

Tilanne ei rauhoittunut vielä illallakaan; sydän oli hakata ulos rinnasta, päähän ja kaulaan kohdistui puristava paine. Jääkylmistä käsistäni katosi tunto, pidin niitä lämpimän veden alla ja tuijotin verestäviä silmiäni kylpyhuoneen peilistä. Tuo ei ole minä, nämä kädet eivät ole minun.

Soitin Akuutti24 -neuvontaan ja sanoin, etten tiedä mitä pitäisi tehdä. "Soita välittömästi taksi kun tämä puhelu loppuu. Ok?" Mutta en minä koskaan soittanut, enkä lähtenyt päivystykseen.

Lopulta oli pakko kertoa totuus. Pyysin omahoitajalta, että voisin lähettää hänelle sähköpostia, sillä puhua minä en osaa. Kirjoitin masennuslääkkeiden käytön lopettamisesta, ahdistuskohtauksista, siitä miten vaikea on poistua kotoa, miten hiukseni ovat jo niin ohuet, etten voi lähteä minnekään ilman pipoa, että haluaisin tappaa itseni joka päivä ja joka hetki.

Hoitoneuvottelussa lääkäri määräsi minulle sairaslomaa vuoden loppuun saakka (lomaa mistä?), diagnooseina paniikkihäiriö ja vaikea masennus. Sain Opamoxit, uudet mielialalääkkeet (Esipral) ja Ketipinoria jatketaan samalla vahvuudella kuin aikaisemmin. Arveluttaa nuo essitalopraamin yleiset sivuvaikutukset, erityisesti painonnousu. Jotkut ovat kuulemma lihoneet useita kiloja lääkityksen aikana. Osaako kukaan teistä sanoa tuohon mitään?

Korva-, nenä- ja kurkkutautien polin lääkäri soitti kaulan ultraäänitutkimuksesta. Sylkirauhasissa ei pitäisi olla kiviä tai kasvaimia, mutta vasemman puolen imusolmukkeet ovat suurentuneet. Ja koska happosalpaajat eivät ole auttaneet refluksiin, joudun todennäköisesti gastroskopiaan. Ja mahaportin kiristysleikkaukseen.

Minun piti luvata heille, etten yritä tappaa itseäni. Miten sellaista voi luvata?

ps. Painoni on kaiketi päässyt putoamaan ja kuukatiset ovat jääneet jälleen pois.

U is for Una who slipped down a drain

Jääkaappi hurisee liian kovaa ja kolme kelloa tikittävät eri tahtiin, minä en pysty ajattelemaan, en muistamaan milloin ja mistä kaikki alkoi. Milloin minusta tuli Viikka. Koska se minä nykyään olen enkä kukaan muu, se joka pelkää, joka on aina väsynyt, joka ei halua nähdä ketään, jolla ei ole ketään jota nähdä, joka on itse tuskin näkyvä. Apua, en lainkaan huomannut että sinä olit siinä. Äkkiä ovensuussa seisoi vain tumma varjo. Haluatko järjestää sydänkohtauksia?

 
En osaa kertoa niille miksi ja miten ja kuinka paljon minua väsyttää, että ainoa mitä jaksan tehdä on kirjoittaa ja maalata. Ja joskus sekin on liikaa. Että minusta ei ole siihen mihin muista on, minussa on jotain väärää ja väärinpäin, että tämä on häpeä minullekin. Ne odottivat jotakin muuta ja sitten. Ei mitään. Ei yhtään mitään.

Käynnit psykopolilla ovat turhauttavampia kuin ikinä, yritän puhua depersonalisaatiosta, mutta omahoitaja katsoo vain suu auki ja näyttää siltä, kuin ei osaisi edes tavata koko sanaa. Ja minusta tuntuu, että käyn parempia keskusteluja jopa leivänpaahtimeni kanssa. Sillä loppujen lopuksi tänne mahtuu vain yhdenlaisia ihmisiä, niitä jotka ovat vahvoja ja käyvät töissä ja jotka eivät erkane ruumiistaan keskellä jalkakäytävää. Viikat eivät kuulu niihin.

En enää muista mistä minun piti alun perin kirjoittaa, söin viimeiset Ketipinorit ja päässä pyörii ja haluan nukkumaan.

V is for Victor who squashed under a train.

Niittaisi haavat

Yritän vähitellen lopettaa tämän ulkoasun jatkuvan muuttamisen, mutta lupaa en silti mitään. Mikään ei tunnu omalta, ei värit, ei kuvat, ei mitkään. Joskus minä haluaisin jättää kirjoittamisen tai ainakin nämä blogit, antaa sanojen juosta karkuun. Ehkä se olisikin vain hyväksi, edes väliaikaisesti.

En osaa enää nukkua, heräilen yhtenään olemattomiin ääniin, kirjoitan ylös palasia runoista, sekavaa käsialaa ja levinnyttä mustetta, luen kirjaa tai teen vatsalihaksia. Varastan isän kirsikkaviiniä tai oksettavan makeaa likööriä, joita sekoitan Pepsi Maxiin yhdeksän aikaan aamulla, mutta ei se auta. Kuten ei myöskään se naurettavan pieni grammamäärä melatoniinia, jota ylilääkäri määräsi.

Minusta vaikuttaa siltä, että Viikka voi nykyään paremmin. Ei se niin ole, ei ollenkaan niin. Tällä kertaa se tapahtui lähes huomaamatta, ruoan vähentäminen ja kilometrien lisääminen, minä onnistuin huijaamaan itseänikin. Vasen nilkkani on kipeytynyt, eikä sille pysty kunnolla astumaan, polvissa tunne kuin ne olisivat täynnä rikottua lasia. Mutta onneksi on ideaaliside, sillä lepopäiviä minä en enää osaa pitää, en vain osaa.