You'd look away with x-ray eyes

En ole osannut kirjoittaa pitkiin aikoihin, en pysty enää rakentamaan ymmärrettäviä lauseita ja kokonaisuuksia. Ja minun pitäisi vielä aloittaa luovan kirjoittamisen opinnot, enkä tiedä yhtään mitä siitä kaikesta tulee.

Pelkään syyskuuta, pelkään ihmisiä, pelkään puhumista, pelkään sitä että joku puhuu minulle, pelkään rauhoittavien loppumista, pelkään reikiä verkkokalvoissani, pelkään syömistä ja syömättömyyttä, pelkään sitä etten jaksa.

Asun nyt Jyväskylässä, kerrostalon kahdeksannessa ja ylimmässä kerroksessa. Neliöitä on enemmän kuin edellisessä yksiössäni, minulla on tilava parveke (ja mahdollisuus hypätä tarvittaessa ilman epäonnistumisen pelkoa), erillinen keittiö ja vessa kylpyammeella.

Sain asunnon luultavasti puhtaasta säälistä, sillä äitini kertoi vuokranantajalle verkkokalvojen rappeumasta ja reumasta ja helvetti ties mistä. Verkkokalvojen rappeuma? Minun äitini sairastaa sitä ja hän on sentään 87-vuotias. Ja minä seisoin ovensuussa ja häpesin meitä kaikkia. Tulitte sitten koko perheen voimin? Ei, ei tuo ole minun isäni. Mutta ei sitä voinut sanoa, kun ne kaksi pysyivät hiljaa ja hymyilivät typerästi.

Käynnit syömishäiriöklinikalla päättyivät. En tiedä, jatkanko niitä enää täällä. Viimeisessä punnituksessa omahoitaja huomautti, että painoni on selkeästi pudonnut kesän aikana. Kenties onkin, en tosin huomaa peilissä suurtakaan muutosta. Vanhempieni mielestä näytän riutuneelta, mutta heidän kommentteihinsa ei voi täysin luottaa.

En jaksa tehdä mitään. Väsyttää niin paljon, että voisin huomaamattani nukahtaa huoneen nurkkaukseen, lattialle tai sängylle lukiessani kirjaa. Odotan vain aamuja, maitokahvia, maapähkinävoita ja Adventure Timesia. Pahimpia ovat iltapäivät. Kun on aivan yksin, eikä tunne ketään. Kun ei saa syödä, vaikka olisikin vielä nälkä.

He counts the green faces

Pelkään ettei tästä mitään tule, ei kesästä ei syksystä ei mistään koskaan ikinä. Kun joka toinen hetki haluaisi tappaa itsensä tai toivoisi että joku ajaisi päälle, puukottaisi selkään. Haluaisi iskeä keittiöveitsen vatsaan ja kaivaa kaiken paskan pois, rasvaa, liikaa rasvaa.

Ne kaksi sanoivat Sinun mahasi näyttää tukevammalta muuhun kroppaan verrattuna. Yritin olla välittämättä, sivuuttaa sen lauseen kuin sitä ei olisi ollutkaan. Mutta sen jälkeen en ole ajatellut mitään muuta, yhtään mitään muuta. Oksettava läskiläskiläski. Ja silti minä ahmin. Vähintään kerran viikossa. Vaikka tiedän, mitä myöhemmin tapahtuu.

Päähäni ei mahdu muuta kuin ruoka ja kalorit ja luvut vaa'alla. Omahoitaja sanoi, ettei tuollaisessa kunnossa jaksa opiskella. Kun mikään ei muutu, yhdeksän vuotta ja ei mitään. Henkisesti olen epävakaampi kuin koskaan aikaisemmin. Myös näköni on jälleen huonontunut, se tapahtuu nopeasti, aivan liian nopeasti. Lääketiede ei ehdi kehittyä riittävästi, jotta tätä tilannetta voitaisiin enää pelastaa. Minä pelkään pimeää. Joka päivä.

Mitä ne ajattelevat, jos minä olen syksyllä yhä täällä, en lähde vieläkään opiskelemaan? Häpeän itseäni, häpeän tätä kaikkea. En pysty katsomaan heitä silmiin.

Oh hello, I am the ghost of Troubled Joe

Ahmin eilen enemmän kuin pitkiin aikoihin, en tiedä kuinka siinä kävi taas niin ja miksi ja mitä minä silloin ajattelen, kuka minä olen, onko minua, onko ketään

olen viettänyt vessassa kymmeniä minuutteja ja yrittänyt oksentaa, mutta en minä pysty, pelottaa liikaa, olen aina pelännyt sen jälkeen mitä pienenä tapahtui, pelännyt vatsatauteja ja syömistä vieraiden luona, tarkistanut salaa elintarvikkeiden päivämäärät ja tarkistanut yhä, pidätellyt kipeänä oksennusta viimeiseen asti

en minä osaa
muuta kuin ahmia
kuvottava paska
 

Huomenna on omahoitajan aika ja pian sen jälkeen viimeinen hoitoneuvottelu, miten minä saan rauhoittavia jatkossa, en selviä ilman, en osaa puhua, en kävellä, en käydä kaupassa, voi helvetti, en halunnut tällaista, haluan olla se Viikka joka joskus olin

AAVA Helsinki olisi valmis tekemään yhteistyötä kanssani ja ottamaan minut Designed By -taiteilijaksi, rojaltit ovat kylläkin pienet ennen kuin galleria laajentaa toimintaa Suomen ulkopuolelle, on kulunut jo kohta kaksi viikkoa enkä minä ole vieläkään vastannut sille miehelle mitään, en tiedä mitä vastata

Hung by his pretty white neck

Painoni on jälleen samoissa lukemissa kuin silloin, kesällä 2011. Mutta en minä sitä peilistä huomaa, ainoastaan vaa'asta ja mittanauhasta ja väljentyneistä vaatteista. En ole laiha, en niin kuin ne tytöt, joilla on yhtä kapeat jalat kuin minulla kädet. Reidet ovat yhä liian paksut paksut paksut. Samoin lantio, mutta sille en mahda mitään.

Kaulaani on ilmestynyt jo kolmas suurentunut imusolmuke, eikä tämä vaikuta enää ollenkaan hyvältä. Valtava väsymys, säryt ja kuvotus. Vanhemmat käskevät minun mennä jälleen uusiin kuvauksiin. En halua, en tahdo tietää. Jos se on lymfooma, ei meillä olisi edes rahaa kaikkiin hoitoihin. Enkä minä halua hoitoihin.

Kirjansitomossa minun aivoni liukenevat lopullisesti siihen liiman hajuun. Päättymätön jono pahvilaatikoita, paperipinoja, painomustetta sormissa, pölyä ja kolmiolääkkeitä. Teen työt konemaisesti, enkä puhu juuri kenelläkään mitään. En minä enää edes osaisi.

Viime torstaina oli näyttelyn pystytys. Jos ainuttakaan taulua ei mene kaupaksi, olen yhtä kuin kuollut.