Hei

Tietokone on edelleen huollossa, Applen liikkeestä ei ole otettu vieläkään yhteyttä. En tiedä, voiko sille enää edes tehdä mitään.

Olen hakenut kansanopistoon vuoden mittaiseen sarjakuva ja animaatio koulutukseen. Harmittaa kylläkin yhä, etten päässyt Turun taideakatemiaan, että se oli vain yhdestä tehtävästä kiinni. Ja ensi vuonna ei ole hakua.

Olen alkanut jälleen ahmimaan, en tosin kovin suuria määriä mutta kuitenkin. Paino heittelee. Liikaa.

Älkää kadotko, päästäiset ♥

Here is my real head

Huomenna on Kilpikonnan lakkiaiset ja maanantaina hän lähtee Australiaan ja minulle tulee ikävä. Vaikka en uskonut, että pystyisin tuntemaan sellaista ketään ihmistä kohtaan, eläimiä vain. Mutta Kilpikonna on Kilpikonna.

Vatsassa kasvaa jokin mikä muistuttaa paniikkia, oksettaa, ei ole nälkä. En tiedä, miten kestän neljä päivää lähes yhtämittaista piirtämistä, sillä jo alle puolen tunnin jälkeen silmissäni alkaa viiltävä kipu ja verisuonet katkeilevat raks raks raks. Sattuu liikaa ja ääriviivat vääristyvät, Viscotears ei auta. Jos ne saavat tietää missä kunnossa näkökykyni on, minua ei valita ikinä.

Paino on laskenut taas itsestään, se tapahtuu aina toukokuussa, pelastus. Äiti katsoo käsivarsiani ja sanoo miten sä pysyt tollasena, vaikka syöt niin PALJON? Plus miinus kaksituhatta kaloria, senhän pitäisi olla se normaali, en ole enää edes ahminut. Ja silti. PALJON.

Hei hei päästäiset, katoan ainakin viikoksi.

Olen hukassa I'm lost Ich bin verloren

Piirrän piirrän piirrän, mutta tuntuu että mikään ei riitä, jos olisin aloittanut harjoittelun jo ensimmäisenä välivuotena, ei olisi näin suurta epävarmuutta. Tyhmä minä. Kaikkiin välineisiin on kulunut valtavasti isäni rahoja, jos lennän ulos jo ensimmäisen vaiheen jälkeen, en kehtaa enää palata kotiin.

Uin ehkä Gotlantiin. Muutan Huvikumpuun ja pakoilen poliiseja. Tulevaisuus. Se vaikuttaa aina yhtä loistavalta.

Torstaina oli silmänpohjatarkastus, heikot alueet verkkokalvoissa ovat yhtä heikkoja kuin ennenkin, mutta uusia reikiä ei kaiketi ole. Lääkäri ei tosin vaivautunut katsomaan kolmipeililasilla, jolla olisi nähnyt tarkemmin, uusi aika sovittiin vuoden päähän.

Vuoden? Ja vielä maaliskuussa tilanteeni oli erään lääkärin mielestä niin vakava, että voisin sokeutua hetkenä minä hyvänsä, jos verkkokalvoa ei välittömästi laseroitaisi. En tiedä, ketä pitäisi uskoa.

Ravitsemusterapia loppui.

Rakastan Peppiä. 
Toinen on Peppermint Patty. 
Rakastan pisamia.

We were so dumb

Kutsu Turun taideakatemian valintakokeeseen tuli sittenkin, nukuin vielä kahdentoista aikaan kun isä tuli sanomaan että sulle on postia. Ehkä ne olivat ne kirjalliset tehtävät jotka pelastivat minut, en tiedä.

Pitäisi saada rahaa, mutta sitä ei ole edes ruokaan. Matka Turkuun kahdeksankymppiä, neljä yötä hostellissa yhdeksänkymppiä, sitten pitäisi kai syödäkin, matka takaisin kahdeksankymppiä. Tätä kutsutaan mahdottomuudeksi.

Olen viettänyt liikaa aikaa neljän seinän sisällä, tuskin muistan milloin olen viimeksi puhunut jonkun muun kanssa kuin vanhempieni, ehkä se oli psykopolilla. Pelottaa kaikki tuntemattomat ihmiset, pelottaa että on yritettävä esittää edes jokseenkin normaalia, pelottaa se etten ole piirtänyt lainkaan tarpeeksi. Pelottaa helvetti liikaa.

Jos otan aina ennen kokeen alkamista rauhoittavia, kusen koko homman, jos en ota, olen hyytelöprinssi joka putoaa ulottuvuusaukosta alas

alas 

          

                                           alas

 alemmas.