I'm kinda getting hurt

Väsymys
Toistuvia pelkotiloja
Satunnaisia poissaoloja
Elämistä omassa kuplassa
Sylkirauhastulehdus  -jälleen
Kynnenpaloja lattialla

En ole pystynyt kirjoittamaan, sillä ei ole mitään kirjoitettavaa ja toisekseen minulla ei ole vieläkään koskaan ikinä milloinkaan tietokonetta, ei ehkä ollenkaan tämän vuoden puolella. Applen koneet ovat loppuneet lähes kaikista liikkeistä ja uusista ei ole mitään tietoa toimitusvaikeuksien vuoksi. Luovutan. Ei minulla ole edes tv:tä, enkä lue lehtiä saati tilaa niitä, enkä tiedä enää mistään mitä täällä tai siellä jossakin tapahtuu, enkä toisaalta edes haluakaan.

Olen syönyt liikaa ja vaa'alla en uskalla käydä muualla kuin unissani, niissä painajaisissa jotka päättyvät aina liian myöhään. Jostakin syystä minulla on yhtenään nälkä, aamulla, koulussa ja monta kertaa illalla. Yöllä.

Toissapäivänä korvasylkirauhaseni tulehtui jälleen, syödessä se turpoaa valtavaksi ja aiheuttaa sietämätöntä särkyä. Ja suuhuni valuu taas tiehyitä pitkin mätää. Viehättävää. Minun pitäisi mennä uudelleen lääkäriin, ultraan ja ohutneulanäytteeseen. Kaulassani olevat rauhaset ovat kasvaneet, samoin kainaloissa, tiedän tämän olevan jotakin mitä en halua kuulla. Joten en mene enää lääkäriin.

Selkäni olen raapinut verille. Kahdesti päivässä. Vähintään. Sillä täydellisyyttähän minä haluan. Olla täydellisen ruma.

'Cause I'm a loser, and sooner or later you know I'll be dead

Pakenin kesken viikon kotiin, sillä ahdistus alkoi kasvaa liian suureksi. En pystynyt enää kulkemaan ihmisten keskellä, S-marketissa nipistelin käsivarsiani pitääkseni itseni tässä todellisuudessa, mutta en minä ollut siellä, en tärisemässä kahvi-ja teehyllyjen välissä. Kirjakaupassa työnsin kassalla lukijaan ensiksi kirjastokorttia, löysin lopulta pankkikortin mutta näppäilin tunnusluvun sijasta sotuni loppuosan. Sydän alkoi muljahdella ja kasvot olivat valkoiset, myyjä katsoi minua kulmiensa alta, samoin seuraava asiakas.

Asunnossani istuin pitkään eteisen lattialla ilman valoja ja tuijotin itseäni vaatekaapin peilistä. Seuraavaksi makasin selälläni matolla ja kuuntelin repeatilla Patti Smithin Trespassesia. Aamulla en mennyt kouluun, soitin isälle ja pyysin päästä kotiin. Hän kysyi mitä oli tapahtunut, enkä minä osannut selittää. Itketkö sä siellä? Kolmena päivänä poissaolot kaikilta tunneilta, edellisellä viikolla äänityksen opettaja sanoi, että katsoo "myöhästymiseni" vielä sormiensa läpi, mutta nyt ei enää.

Arvasin, että näin tulee käymään. Neljä viikkoa meni hyvin, olin useimmiten ensimmäisenä paikalla, mutta sitten tapahtui jotain. Kun en minä osaa sopeutua, en helvetti edes puhua toisten kanssa. Olen aivan liian erilainen kuin ne muut, en jaksa selittää miksi joku asia on näin tai joku noin.

Kerran ne alkoivat puhua sokeutumisesta, siitä kun ei voisi enää lukea ja piirtää. Katsoa elokuvia. Vittu mä varmaan tappaisin itteni. Minä en sanonut mitään, en pystynyt, toisaalta olisin halunnut kertoa, mutta toisaalta en. Tuli käsittämättömän huono olo ja lähdin pois, silloinkin.

Kilpikonna palaa poikaystävänsä kanssa Suomeen ensi viikolla, sillä he eivät saaneet töitä Australiasta. Olen oikeastaan iloinen siitä, Kilpikonna tuntuu olevan ainut joka sietää minun kömpelyyttäni. Enkä minä edes osaisi enää tutustua uusiin ihmisiin.

Kouristus

Minun pitäisi saada oma kone kahden viikon sisällä, jollei tule mitään ongelmia. Kuluneen puolentoista kuukauden aikana olen vain lukenut lukenut ja lukenut, käynyt säälittävän epäsäännöllisesti lenkillä, keittänyt liikaa kahvia ja kärsinyt huomattavan korkeasta verenpaineesta. Asunnossani ei ole edes tv:tä, mikä tarkoittaa luopumista piirretyiden katsomisesta, mikä taas puolestaan tappaa minut.Öisin valvon ja kuuntelen jääkaapin hurinaa, joka muistuttaa enemmänkin sarjatuliasetta. Jos se hajoaa, siirryn säilykkeisiin.

Olen ehkä hyvin laiska ja velvollisuudentunnoton ja kamala ihminen, mutta minun on pakko myöntää, etten jaksaisi käydä kansanopiston ohella töissä. Vaikka opiskelu siellä onkin kevyttä verrattuna yliopistoihin tai ammattikorkeakouluihin. Vaikka olenkin ollut kaksi vuotta tekemättä mitään.

Minut on vain ilmeisesti jaettu osiin, joista jotkut ovat käyttökelpoisia ja toiset eivät. Jälkimmäisiin kuuluvat silmät, joiden näkökyky muuttuu vähitellen yhä sumeammaksi, kuva on alkanut jo vääristyä huolestuttavasti, en tunnista ihmisiä kuin vasta muutaman askeleen päästä. Toinen on pää tai hienommin ilmaistuna henkinen kapasiteetti. Se on ongelma, joka tekee kaikesta muustakin ongelman.

Ehkä palaan ensi kevään jälkeen takaisin entiseen epäelämääni. Siinäkin oli oma viehätyksensä. Hyvin vähäinen tosin.

Stumble and cough and grin a lie

Kävin viime perjantaina ihotautilääkärillä, mikä olisi pitänyt tehdä jo paljon aikaisemmin. Se alkoi yli kaksi vuotta sitten, kasvoihin ja muualle ihoon ilmestyi yhä enemmän ja enemmän pieniä punaisia näppyjä, joihin tuli vähän ajan päästä valkoinen, kutiseva keskus. Silloin minä ajattelin sen olevan vain uusitunut akne, minulle määrättiin toinen Isotretinoin-kuuri (ja aivan turhaan), edes lääkäri ei osannut epäillä mitään muuta.

Mutta ei se ole akne, se on homeen aiheuttama ihotulehdus. Kaksikymmentäyksi vuotta altistumista homeelle. Lääkkeisiin katosi kahden viikon ruokarahat, ja tulee katoamaan jatkossakin sillä kuuria pitää jatkaa vähintään puoli vuotta. Kasvoni ovat tosin jo täynnä arpia ja posket tuntuvat sormien alla karheilta kuin hiekkapaperi, sille ei voi enää mitään.

En saisi olla hetkeäkään kotona ja silti minut on jälleen raahattu tänne, vanhemmat haluavat nähdä minut joka viikko, koirien vuoksi en voi kieltäytyä. Mutta tällä tavoin altistun homeelle aina uudelleen.

Opintolainani hupenee pelottavan nopeasti, sähköhammasharjani hajosi ja sen tilalle on ostettava uusi, tarvitsisin myös vahvemmat silmälasit sekä oman tietokoneen. En tiedä mitä pitäisi tehdä.