I'm with you in Rockland where you scream in a straightjacket

Puoliltapäivin oli hoitoneuvottelu, jonka aikana vastailin vain yhdellä sanalla ja yritin välttää totaalista nukahtamista nojatuoliin. Huomenna alkaa työkokeilu kirjansitomossa, mutta päivärytmini on niin sekaisin, etten tiedä miten saan itseni aamuisin ylös. Heräilen yöllä tunnin välein, jääkaappi hurisee liian kovaa tai on liian kuuma tai usean eri kellon luoma kakofonia tai jokin muu. Ketipinoria otan enää vain harvoin, sillä se tuntuu pahentavan rytmihäiriöitäni.

Lääkärin mielestä verenpainelukemat ovat olleet ikäiselleni huolestuttavia, ja hän käski seurata niitä säännöllisesti terveyskeskuksen omamittauspisteessä. Hän ei ollut tyytyväinen myöskään nykyisiin syömisiini. Näytän kuulemma aliravitulta. Lääkäri ja omahoitaja ehdottivat, että menisin viimeistään työkokeilun jälkeen aikuisprykiatrian päiväpoliklinikalle. Opettelemaan säännöllistä ja monipuolista syömistä. Kokopäiväisesti. Ei ikinä.

Ja jos olen alipainoinen vielä ensi syksynä, en saa lähteä edelleenkään opiskelemaan Jyväskylään. Eivät he voi sitä päättää, eivät voi. Eikä minun painoni ole läheskään niin pieni. En kestä, jos joudun tuottamaan jälleen kerran pettymyksen sukulaisilleni. Olemaan pettymys. Häpeä.

Sain lääkärin uusimaan Opamoxin reseptin. Vaikka ei hän sitä kovin mielellään tehnytkään. Sinun on muistettava, että tässä on melko suuri riippuvuusriski. Alkaa olla myöhäistä tässä vaiheessa.

Vanhemmat painostavat minua yhä sydäntutkimuksiin. Viikonlopulla olin tuupertua myöhään illalla suojatielle hölkkäämisen jälkeen. Jaloista katosi tunto, silmissä pyörivät autojen valot ja ihmisten ääriviivat, oli vaikeaa pysyä pystyssä. En tiedä, mitä tämä on.

Näytän seonneelta ja silmäpussit yltävät pian maahan.
Fuck you and your eyebrows.

Who sank all night in submarine light

Rauhoittavat ovat taas loppumassa, enkä usko että he uusivat reseptiä enää kovin kauaa. Olen käyttänyt lääkkeitä enemmän, kuin mitä olen kertonut omahoitajalle vastaanotoilla. En tule toimeen ilman Opamoxia, olen kyllä yrittänyt, mutta se on päättynyt aina huonosti. Ja nyt kun äiti häipyi pääkaupunkiseudulle, meidän YYA-sopimuksemme toimii vain osittain.

Ahmin jälleen lähes joka toinen päivä, joskus vielä useammin. Pureskelen ruokaa, syljen ruokaa, syön särkylääkkeitä sylkirauhasten kipuun. Nielen Gavisconia jo kuudetta kuukautta ja teeskentelen, että ruokatorveni on aivan kunnossa.

Sydämessäni on luultavasti jotain vikaa, ja omahoitaja kehotti varaamaan ajan tutkimuksiin. Verenpaine on ollut jo pitkään huolestuttavan korkea, samoin syke. Minulla on myös päivittäin rytmihäiriöitä sekä levossa että rasituksessa. Muljahduksia, nopeita ylimääräisiä lyöntejä, taukoja, puristusta ja polttavaa kipua. Jatkuvaa huimausta ja voimattomuutta.

Pelkään olla täällä yksin. Pelkään, että olen aiheuttanut tämän jotenkin itse. En tiedä onko se mahdollista, en ole koskaan ollut sairaalloisen alipainoinen, mutta eriasteinen ruoalla pelleily on jatkunut jo yhdeksän vuotta. Paino on taas hieman pienempi, ei silti läheskään niin pieni, että se voisi saada aikaan jotakin tällaista.

Vanhempi koiristamme joudutaan lopettamaan lähipäivinä. Sairaus eteni huonompaan suuntaan hoidosta huolimatta, eikä Liinu pysty enää lainkaan liikkumaan. Äiti lähti kotiin ja pyysi, että olisin tullut sinne myös. Mutta en minä voi. Vihaan itseäni enemmän kuin koskaan, mutta minusta ei ole siihen. Olemaan vieressä. Anna anteeksi.

Ja kaikki, mitä kaltaisenani epäihmisenpaskana osaan tehdä, on käyttää alkoholia ja lääkkeitä sekaisin tai ahmia ahmia ahmia, kunnes vuorokausi vaihtuu vähitellen seuraavaan.

But you're all alone, in these time passages

En ole siellä, en ole täällä, kaupassa en voi kohdistaa katsetta kehenkään, se olisi liian vaarallista, voisin hajota atomeiksi. Tai joksikin. En halua elää tämän olotilan kanssa ikuisesti, en tiedä mitä pitäisi tehdä, kenelle olisi puhuttava. Psykopolilla ne ovat keskittyneet syömishäiriöihin, eikä tämä ole sitä, ne eivät ymmärrä.

Isä soitti ja kerroin että depersonalisaatio vain pahenee. Carlingsissa luulin törmääväni vahingossa päin toista asiakasta, olin pyytämässä jo anteeksi. Mutta se olin minä. Peilissä. En tunnista itseäni.

Isä sanoi, että hänen isänsä joutui kamppailemaan koko elämänsä kahden eri todellisuuden välillä. Ja että he saivat tietää siitä vasta paljon myöhemmin. Tähän ei ole parannuskeinoa. En edes tiedä, mitä lääkkeitä minun tulisi syödä. Isän mielestä meidän olisi etsittävä oikeanlaista apua. Minä en enää jaksa.

Olen vain maalannut ja maalannut. Katsonut Breaking Badia. Vahtinut mummin asuntoa hänen ollessaan poissa, sillä siellä käy kuulemma epämääräisiä henkilöitä, jotka pudottelevat kultahippuja matoille ja siirtävät tavaroita. Se tapahtuu vain mummin skitsofrenisessa päässä. Löysin hänen työpöydältään jälleen kirjoituksia robottitäsmäaseista, joilla lääkärit asentavat sairauksia ihmisten aivoihin. Reunahuomautuksia lehtien palstoissa.

Me olemme hulluja kaikki.

Legend says we're swept away

Koko kaula on kipeänä ja iho tuntuu kiristyneen, todennäköisesti Sjögrenin syndrooman aiheuttama imusolmuketulehdus. Taas. Vasemmalta puolelta ne löysivät silloin sen suurentuman, aivan korvan alapuolelta.

Makasin selälläni hämärässä huoneessa ja seurasin toisella silmällä monitoria, niitä välkkyviä punaisia alueita, joita ei olisi pitänyt olla. Radiologi kirjoitti jotakin ylös, ja minä käänsin hieman päätäni, katso minuun, katso minuun. Että olisin hetken jotakin muuta kuin vain imusolmukkeita ja toimimattomia sylkirauhasia ja 44-kertainen riski sairastua Hodgkinin lymfoomaan. Mutta ne eivät koskaan katso minuun.

Maanantaina aika Terveystalon silmänpohjatutkimukseen, kaksikymmentäviisi minuuttia jotka vievät yli sata euroa, jotka vievät viimeiset ruokarahani. Koska en päässyt keskussairaalaan, en vaikka välähdykset ovat paljon suurempia kuin ennen. Me emme ota kantaa taloudellisiin ongelmiin. Mene yksityiselle. Kiitos ja hei.

Paino on pudonnut takaisin samoihin lukemiin kuin kaksi vuotta sitten. Kun sain lähetteen psykiatriselle poliklinikalle. Ruokahalu on osittain kadonnut, ei ole nälkä tai sitten minä vain unohdan syödä. Koska tällä hetkellä millään muulla kuin kirjoittamisella ei ole väliä, sillä sarjakuvaromaanilla ja kuvitetulla novellilla, jotka ovat vasta suunnitteluvaiheessa. Mutta jotka aion saada vielä joskus valmiiksi. Ja sen jälkeen millään ei ole enää mitään väliä.

Depersonalisaatio pahenee yhä. Kun kävelen iltaisin hämärässä, ei ole enää yhtenäistä Viikkaa, on vain käsiä ja jalkoja, jotka liikkuvat eri aikaan. Välillä ne kutistuvat, välillä kasvavat ja kasvavat ja minä voisin kurottautua ylös katuvaloihin, heilauttaa itseni jalankulkijoiden yli. Jos en purisi kieltäni tai upottaisi rikkinäisiä kynsiäni kämmeniin, minä irtautuisin. En olisi kehoni sisällä, en sen ulkopuolella. Näkisin kaiken kuin suuren lämpökameran läpi. Ja niin ei saa käydä, ei silloin kun ympärillä on muita.

Se alkoi jo lapsena, pääni tuntui liian suurelta tai aivan liian pieneltä, raajat pitkiltä tai lyhyiltä. Esineet muuttivat itsestään kokoaan, minä katsoin ja katsoin, en tiennyt mitä uskoa. Kuulin keskusteluja joita ei koskaan käyty. Yhtenä yönä huusin äitiä ja hän juoksi hätääntyneenä huoneeseen, itkin ja toistin vain samoja sanoja: haluan että tämä loppuu. Mutta ei se loppunut.

Kauppakeskuksessa väistelen ihmisiä ja pidän katseeni lattiassa. Kenkiä, kenkiä, kenkiä. Aina joskus niin vain käy, kaikesta huolimatta. Minun on juostava yleiseen vessaan, avattava laukku, etsittävä metallirasia ja nielaistava jälleen uusi valkoinen tabletti.

En tiedä, mitä on tapahtumassa.
En tiedä, miten selviän jos Opamox-reseptiä ei enää tässä kuussa uusita.


ps. Haluaisin vielä tietää, että häiritseekö teitä (tekstin lukemisen kannalta) tämä värillinen tausta? Palautin blogin ulkoasun samanlaiseksi kuin se oli alkuaikoina, sillä pidän siitä jollain tavalla enemmän.