Talitiaiset herättävät minut aamuisin, ne nokkivat huoneeni ikkunan valkoisia karmeja ja ajan haurastuttamaa hyönteisverkkoa. Yrittävät päästä sisälle. Eikä minulla olisi mitään sitä vastaan, tulisivat vain, lentäisivät pitkin katon ääriviivoja tuoden mukanaan pilvet ja taivaanholvin, jossa puhaltaa tuuli. Jotta tuntisin etäisesti eläväni.
Mutta täällä on liian ahdasta,
vanhoja, unohdettuja tavaroita,
pölyinen hiljaisuus ja minä.
Lapsesta asti olen halunnut itselleni korpin, varpushaukan tai kalasääsken. Ilman kahlitsevia sopimuksia, lohduttavia valheita omistamisesta ja tahdosta jäädä. Se saisi lähteä ja tulla takaisin, mutta en minä olisi koskaan yksin.
Olen päättänyt omistautua kirjoittamiselle, sillä näköni heikkenee pelottavan nopeasti. En lähde enää opiskelemaan, en enää. Tiedän heittäytyväni tyhjyyteen, ei mihinkään. Vanhempani eivät hyväksy suunnitelmiani, äiti ennustaa tulevaisuuteni olevan onneton ja isä pudistelee päätään. Mummi pyörtyisi, jos kuulisi. Mutta minä en välitä muiden mielipiteistä, en kaipaa ylellisyyttä tai suuria rahavuoria. Ainoa tavoitteeni on kirjoittaa runokokoelma ja ehkä muutakin, sen jälkeen olen valmis. Haen töitä (vaikka tarjonta on kovin huono) ja yritän saada mahdollisimman pian myös oman asunnon. Hyvin pienen tosin. En minä suuria odota, tiedän tämän olevan melko uhkarohkeaa, ehkä tyhmääkin.
En halua tuhlata elämääni istumalla tunkkaisissa luokkahuoneissa ja auditorioissa, pakottaa itseäni johonkin, mitä olen aina vihannut. Huomata olevani sokea ennen kuin ehdin kirjoittaa ensimmäistäkään kirjaa.
Eivät onnistuneet vangitsemaan minua.
