Real life - killed me on the school bus

Omaa lomaa jälleen, mutta tiistaina kai on pakko palata takaisin. Teen mielummin töitä kotona, sillä silloin voin pitää taukoja koska haluan ja missä haluan. Tämä vahvistaa sen, ettei minun edes kannata hakea korkeakouluhin, jos minun silmäni eivät kestä täällä, eivät ne kestä muuallakaan.

Tarvitsisin uudet silmälasit, vaikka ei niistä paljoa apua olekaan. Hoitaja sanoi, että silmäni pullistuvat vähitellen yhä vain ulospäin, kuin ilmapallot. Se johtuu näön heikkenemisestä, niiden läpimitta kasvaa, mutta verkkokalvo niiden mukana ei. Se kiristyy ja repeää. Yritän olla ajattelematta, muuten tulisin hulluksi, vielä enemmän kuin nyt.

Teen sarjakuvia sopeutumattomuudesta ja pakenemisesta, käsikirjoituksen opettaja ei liiemmin pidä niistä eikä oikeastaan kukaan muukaan. Aiheiden pitäisi kai olla aina ajankohtaisia, mutta tuo on minulle ainoa käsitys ajankohtaisuudesta, on aina ollut. Piirrätkö sä koskaan mitään muuta kuin noita elukoita? Enpä juuri, en tosiaankaan.

Jos seinän takaa ilmestyisi Carabasin Markiisi, minä seuraisin kyselemättä.

Celebrate, I'm alive again

Mulla on ikävä niitä aikoja, kun juostiin myöhäisiltoina pitkin asfalttia, huudettiin kurkkumme kipeiksi ja yläkerran vanha nainen heitti meitä kostoksi tikkareilla. Ja äiti sanoi, että älkää syökö niitä, ne voi olla myrkytettyjä. Mutta me syötiin silti, sun kielestä tuli sininen ja mun oli kai hohtavan pinkki.

En mä edes tiedä, miksi se tuli nyt mieleen, olen juonut liikaa Irish Creamia ja tuhonnut neljänsadan gramman karkkipussin. Mulla on kohta diabetes ja vaikka mitä, sen siitä saa jos ulko-ovelta on vain muutama metri Makuuniin.

Ensi perjantaina psykopoli, mä olen siirtänyt sitä aikaa jo miljoona kertaa, en halua että ne kysyy taas oletko ahminut? Enkä mä myöskään halua, että ne pakottaa mut vaa'alle, olen lihonut ja sen näkee ilman niitä numeroitakin. Vaikka äiti väittää, ettei sitä huomaa, se ei vain uskalla sanoa totuutta.

Musta on tullut jossain vaiheessa huolestuttavan välinpitämätön ja silti välitän ihan vääristä asioista. Nyt on yksinäistä ja ikävä ja huono omatunto sokeriyliannostuksen takia, en jaksa kirjoittaa kirjakieltä ja mitä vielä.

Ennen kuin

Vasta nyt minä uskalsin kertoa niille sairastavani verkkokalvon rappeumaa. Vaikka en vieläkään suullisesti. Mutta silti. En minä tiedä miksi se on niin vaikeaa, ehkä se on häpeä tai jotakin mikä muistuttaa sitä.

Joudun olemaan jälleen poissa tunneilta, eivät minun silmäni kestä piirtämistä, eivät kirjoittamista, eivät edes luentoja, eivät yhtään mitään. Se tunne on aina yhtä paha, se ettei voi päättää enää itse omasta elämästään. Kun se on tehty jo valmiiksi.

I'm kinda getting hurt

Väsymys
Toistuvia pelkotiloja
Satunnaisia poissaoloja
Elämistä omassa kuplassa
Sylkirauhastulehdus  -jälleen
Kynnenpaloja lattialla

En ole pystynyt kirjoittamaan, sillä ei ole mitään kirjoitettavaa ja toisekseen minulla ei ole vieläkään koskaan ikinä milloinkaan tietokonetta, ei ehkä ollenkaan tämän vuoden puolella. Applen koneet ovat loppuneet lähes kaikista liikkeistä ja uusista ei ole mitään tietoa toimitusvaikeuksien vuoksi. Luovutan. Ei minulla ole edes tv:tä, enkä lue lehtiä saati tilaa niitä, enkä tiedä enää mistään mitä täällä tai siellä jossakin tapahtuu, enkä toisaalta edes haluakaan.

Olen syönyt liikaa ja vaa'alla en uskalla käydä muualla kuin unissani, niissä painajaisissa jotka päättyvät aina liian myöhään. Jostakin syystä minulla on yhtenään nälkä, aamulla, koulussa ja monta kertaa illalla. Yöllä.

Toissapäivänä korvasylkirauhaseni tulehtui jälleen, syödessä se turpoaa valtavaksi ja aiheuttaa sietämätöntä särkyä. Ja suuhuni valuu taas tiehyitä pitkin mätää. Viehättävää. Minun pitäisi mennä uudelleen lääkäriin, ultraan ja ohutneulanäytteeseen. Kaulassani olevat rauhaset ovat kasvaneet, samoin kainaloissa, tiedän tämän olevan jotakin mitä en halua kuulla. Joten en mene enää lääkäriin.

Selkäni olen raapinut verille. Kahdesti päivässä. Vähintään. Sillä täydellisyyttähän minä haluan. Olla täydellisen ruma.